Riekaleinen tilkkutäkki seisoo hiljaa Punen vaikuttavan Raja Dinkar Kelkar -museon tekstiiligallerian nurkassa. Se on kulunut ja haalistunut, eikä se oikein sovi yhteen viereisten näytteillä olevien esineiden kanssa, jotka ovat pääasiassa runsaasti kirjailtuja ja helmillä koristeltuja silkkejä ja sareita. pienessä esittelykortissa todetaan yksinkertaisesti, että huivi oli lahja Anandibai Joshille hänen amerikkalaisilta ystäviltään. Ja sitten rähjäisen peiton arvo käy selväksi: se ei ole aineellinen vaan symbolinen Anandibai Joshin uraauurtavasta pyrkimyksestä tulla Intian ensimmäiseksi naislääkäriksi.

Elämä 1800-luvun Maharashtrassa oli kovaa. Yhteiskunta oli jäykkä ja periksiantamaton sen haavoittuvimpien jäsenten – naisten – kustannuksella. Nuorella Yamuna-tytöllä ei luultavasti ollut aavistustakaan siitä, mitä tulevaisuus piti sisällään, kun hänet naitettiin 9-vuotiaana vuonna 1874 paljon vanhemman Gopalrao Joshin, postivirkailijan, kanssa. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen miehensä antama nimi Anandi tulisi jonain päivänä olemaan kuuluisa. Gopalrao oli vakaasti päättänyt olla yhteiskunnallinen uudistaja, vaikka hän taipui sosiaaliseen painostukseen ja nai lapsimorsiamen. Hän päätti, että uudistus alkaisi kotoa, hänen nuoresta vaimostaan.

Uudistus alkoi yksinkertaisesti – hänestä tulisi yksi harvoista koulutetuista naisista tuona aikana. Tragedia iski heidän ensimmäisen lapsensa kuolemaan, joka eli vain viikon ikäiseksi. Anandibai oli tuolloin vasta 14-vuotias tyttö. Heidän tavoitteensa Anandibain kouluttamisesta sai uuden kiireellisyyden tunteen tämän menetyksen jälkeen. He olivat vakaasti päättäneet, että Anandibaista tulisi ensimmäinen intialainen nainen, josta tulisi pätevä lääkäri.

Se oli aikaa, jolloin monet uudistusmieliset kamppailivat ortodoksisuuden virtaa vastaan, mutta kohtasivat siitä huolimatta menestystä. Mahatma Phule ja hänen vaimonsa Savitribai, Justice M.G. Ranade ja hänen vaimonsa Ramabai olivat esikuvia Anandille ja Gopalraolle. Koulua käyvä nainen oli kuitenkin edelleen yhteiskunnan pilkan kohde. Gopalrao yritti kerätä varoja Anandibain kouluttamiseksi. Hän onnistui saamaan siirron Bombayhin, jossa tyttö saattoi käydä lähetyskoulua. Hän kamppaili saadakseen rahat riittämään, jotta hän voisi lähettää Anandibain Yhdysvaltoihin opiskelemaan lääkäriksi. Aluksi hän toivoi keräävänsä tarpeeksi rahaa, jotta he voisivat lähteä yhdessä. Jonkin ajan kuluttua kävi selväksi, että rahat riittäisivät vain Anandibain opiskeluun, ja Gopalrao joutuisi odottamaan ja liittymään hänen seuraansa myöhemmin. Siihen aikaan lähes mahdoton ajatus, jota Anandibai itse aluksi vastusti, he tekivät jyrkän päätöksen. Anandibai lähtisi yksin Yhdysvaltoihin.

Jälleen kerran yhteiskunnan konservatiiviset ainekset vastustivat seitsemän meren ylittämistä. Gopalrao ei horjunut huolimatta uhkauksista, jotka koskivat hänen erottamistaan kirkosta. Yhdysvalloissa heitä tuki rouva T.E. Carpenter, joka oli vaihtanut säännöllisesti kirjeitä Anandibain kanssa. Heidän kirjeenvaihtonsa kahden vuoden aikana vuosina 1881-1883 paljastaa näiden kahden naisen syvenevän ystävyyden. He vaihtoivat ajatuksia ja tutustuttivat toisiaan kulttuureihinsa.

Anandibain kirjeissä kerrotaan monenlaisista asioista, jotka liittyvät hänen elämäänsä Intiassa, festivaaleista, rituaaleista, intialaisen ruoan resepteistä, lehmänlannan merkityksestä talon ylläpitämisessä ja intialaisesta filosofiasta.

Vuonna 1883 Anandibai lähti vihdoin purjehtimaan Amerikkaan höyrylaivalla nimeltä ”The City of Calcutta”. Ennen lähtöään hän piti englanninkielisen puheen, jossa hän vakuutti kaikille, ettei hän luopuisi uskostaan ulkomailla asuessaan, että hän oli lähdössä tarkoituksella ja että hän lähtisi ja palaisi hinduna. Rouva Carpenter otti hänet vastaan ja oli hänelle suuri tuki koko hänen Yhdysvalloissa oleskelunsa ajan. Anandibai hyväksyttiin Pennsylvanian Women’s Medical Collegeen, ja hän sai myös stipendin.

Anandibai yritti sovittaa yhteen perinteisen maharashtrialaisen elämäntapansa ja uuden elämänsä Amerikassa. Hän pukeutui edelleen yhdeksänpihasarjaan ja söi vain kasvisruokaa. Anandibain ystävä ja hyväntekijä rouva Carpenter oli tietoinen siitä, että Anandibain oleskelu Amerikassa oli historiallista. Hän säilytti suurimman osan heidän kirjeenvaihdostaan, jota Anandibain elämäkerran kirjoittaja Caroline Healey Dall kuvaili ”henkiseksi valokuvaksi” Anandibain kokemuksista Pennsylvaniassa. Anandibain kirjeet paljastavat erittäin älykkään ja uteliaan mielen. Hänelle onnellisuus oli vahvistus hänen uskostaan Jumalaan, ja vastuuton käytös teki hänet onnettomaksi. Hän vastusti orjuutta ja vihasi riippuvaisuutta ja viihdytti itseään lukemalla. Toisessa Alfred Jonesille lähettämässään kirjeessä hän kirjoitti osaavansa lukea ja puhua seitsemää kieltä – äidinkieltään marathia, hindoosthania, bengalia, gujaratia, kanaria, sanskritia ja englantia. Rouva Carpenter kehui häntä englannin kielen taidostaan. Hänen kirjeensä miehelleen olivat kuitenkin aina devanagari- tai modi-kirjoituksella.

Kurssitöiden ja Amerikassa elämiseen sopeutumisen lisäksi Anandibai kohtasi siellä ollessaan kaksi pysyvää ongelmaa. Hänen terveytensä oli heikko, ja Gopalraon käytös oli ailahtelevaa. Hän oli aina ollut omalaatuinen hahmo, joka usein ärsytti ihmisiä väärällä tavalla. Vaikka hän oli tukenut vankkumattomasti Anandibain muuttoa Amerikkaan, Anandibain oltua siellä hän kirjoitti tälle usein vihaisia kirjeitä. Kun Anibandai pyysi häneltä rohkaisua ja kertoi saavutuksistaan, mies kirjoitti takaisin ja löysi hänestä vikoja ja arvosteli häntä, mikä satutti Anibandaiania syvästi.

Sitä huolimatta Anibandai valmistui 11. maaliskuuta 1886, kun hän oli menestyksekkäästi kirjoittanut väitöskirjan aiheesta ”Synnytyslääketiede hindu-arjalaisväestön keskuudessa”, ja hänestä tuli ensimmäinen intialaisnainen, joka oli koskaan pätevöitynyt lääkäriksi. Hänen ilonsa oli hillitön, ja hänen kiitollisuutensa kaikkia hänen tukijoitaan kohtaan ei tuntenut rajoja. Myös Gopalrao oli valtavan ylpeä nuoresta vaimostaan. Anandibaille oli jo tarjottu lääkärin paikkaa Albert Edwardin sairaalassa Kolhapurissa naisosaston vastaavana lääkärinä. Hän halusi kovasti palata kotiin ja ryhtyä harjoittamaan lääkärin ammattia.

Iloa ja ylpeyttä Anandibain saavutuksista varjosti tumma pilvi. Hänen jatkuvat terveysongelmansa johtuivat, kuten kävi ilmi, tuberkuloosista. Hänen lääketieteellisen voittonsa tragedia oli se, että tuohon aikaan tuberkuloosi oli parantumaton. Kun Anandibai yritti pelastaa muita, hänen oma terveytensä oli pettänyt hänet, ja hän sairastui kohtalokkaasti. Gopalrao oli liittynyt Anandibain seuraan Amerikassa ennen tämän valmistumista. He lähtivät yhdessä Intiaan lokakuussa 1886. Palattuaan he huomasivat hämmästyksekseen, että kaikki se ankara kritiikki, jota heille oli esitetty, oli sittemmin korvattu merellisellä tuella Anandibain menestykselle. Ihailu Intian ensimmäistä naislääkäriä kohtaan oli levinnyt. Valitettavasti pitkä merimatka vain lisäsi Anandibain terveysongelmia. Pian sen jälkeen hän kuoli 26. helmikuuta 1887 juuri ennen 22-vuotissyntymäpäiväänsä. Hänen viimeiset sanansa kuvastavat hänen kiihkeää henkeään, ja hänen kerrotaan sanoneen: ”Tein kaiken, minkä pystyin.” Kukaan ei tosiaankaan olisi voinut pyytää häneltä enempää.