Spiritualismin noustessa 1840-luvulla meediot kehittivät ja jalostivat erilaisia tekniikoita, joiden avulla he saattoivat näennäisesti kommunikoida henkimaailman kanssa, mukaan lukien pöydän kääntäminen ja planchette-kirjoitustaulut (myöhempien Ouija-lautojen edeltäjä). Näistä ilmiöistä ja laitteista tuli nopeasti tieteellisen tutkimuksen kohteena.
Termiä ideomotor käytti ensimmäisen kerran William Benjamin Carpenter vuonna 1852 tieteellisessä artikkelissa, jossa käsiteltiin keinoja, joiden avulla nämä spiritistiset ilmiöt tuottivat vaikutuksia, mistä johtuu vaihtoehtoinen termi Carpenterin vaikutus. (Carpenter johti sanan ideomotor sanoista ideo, joka tarkoittaa ”ideaa” tai ”henkistä esitystä”, ja motor, joka tarkoittaa ”lihastoimintaa”). Artikkelissa Carpenter selitti teoriaansa, jonka mukaan lihasliike voi olla riippumaton tietoisista haluista tai tunteista.
Carpenter oli modernin hypnoosin perustajan James Braidin ystävä ja yhteistyökumppani. Braid omaksui pian Carpenterin ideomotorisen terminologian helpottaakseen perustavanlaatuisimpien näkemystensä välittämistä, jotka perustuivat hänen opettajansa, filosofi Thomas Brownin näkemyksiin siitä, että hypnoottisen suggestion tehokkuus riippui siitä, että koehenkilö keskittyy yhteen (siis ”hallitsevaan”) ajatukseen. Vuonna 1855 Braid selitti päätöksensä luopua aiemmasta Carpenterin (1852) ”ideomotoriseen periaatteeseen” perustuvasta termistä ”mono-ideomotorinen” ja käyttää sopivampaa ja kuvaavampaa termiä ”mono-ideodynaaminen”. Hänen päätöksensä perustui heidän yhteisen ystävänsä Daniel Noblen Carpenterille (vuonna 1854) tekemiin ehdotuksiin, joiden mukaan Carpenterin kuvaama toiminta ymmärrettäisiin tarkemmin sen laajemmissa sovelluksissa (esim, laajemmin kuin heilurit ja ouija-laudat), jos sitä nimitettäisiin ”ideodynaamiseksi periaatteeksi”:
Voidakseni tehdä täyttä oikeutta kahdelle arvostetulle ystävälleni totean tämän termin ”monoideodynamiikka” yhteydessä, että tohtori W. B. Carpenter otti muutama vuosi sitten käyttöön termin ”ideomotoriikka” (ideomotorinen) luonnehtimaan refleksimäisiä tai automaattisia lihasliikkeitä, jotka syntyvät pelkästään mielen piirissä olemassa olevista liikkeestä johtuvista ajatuksista ilman mitään tietoista tahdonponnistusta. Viitaten tähän termiin Daniel Noble sanoi vuonna 1853: ”Ideo-dynaaminen olisi luultavasti sopivampi ilmaisu, sillä se soveltuisi laajempaan joukkoon ilmiöitä”. Yhdyin tähän mielipiteeseen täysin, koska olin hyvin tietoinen siitä, että ajatus voi sekä pysäyttää että herättää liikkeen automaattisesti, ei ainoastaan tahdonalaisen liikkeen lihaksissa, vaan myös kaikkien muiden ruumiin toimintojen tilan osalta. Olen siksi ottanut käyttöön termin monoideodynamiikka, joka on vielä kattavampi ja ominaisempi niiden todellisten henkisten suhteiden osalta, jotka vallitsevat kaikkien dynaamisten muutosten aikana, jotka tapahtuvat kehon kaikissa muissa toiminnoissa samoin kuin tahdonalaisen liikkeen lihaksissa.
Englantilaisen tiedemiehen Michael Faradayn, manchesterilaisen kirurgin James Braidin, ranskalaisen kemistin Michel Eugène Chevreulin sekä amerikkalaisten psykologien William Jamesin ja Ray Hymanin tekemät tieteelliset testit ovat osoittaneet, että monet hengellisille tai paranormaaleille voimille tai salaperäisille ”energioille” omistetut ilmiöt johtuvat todellisuudessa ideomotorisesta toiminnasta. Lisäksi nämä testit osoittavat, että ”rehelliset, älykkäät ihmiset voivat tiedostamattaan harjoittaa lihastoimintaa, joka vastaa heidän odotuksiaan”. Ne osoittavat myös, että käyttäytymistä ohjaavia ehdotuksia voidaan antaa hienovaraisilla vihjeillä (Hyman 1977).
Jotkut toimijat väittävät käyttävänsä ideomotorisia reaktioita kommunikoidakseen koehenkilön ”tiedostamattoman mielen” kanssa käyttäen fyysisten signaalien järjestelmää (kuten sormien liikkeitä), jonka avulla tiedostamaton mieli voi ilmoittaa ”kyllä”, ”ei”, ”en tiedä” tai ”en ole valmis tietämään sitä tietoisesti”.
Yksinkertainen koe ideomotorisen vaikutuksen osoittamiseksi on antaa kädessä pidettävän heilurin leijua paperiarkin yllä. Paperille on painettu sanoja, kuten KYLLÄ, EI ja VOI olla. Käden pienet liikkeet vastauksena kysymyksiin voivat saada heilurin liikkumaan kohti paperilla olevia sanoja. Tätä tekniikkaa on käytetty kokeissa, jotka koskevat aistitiedon ulkopuolista havaitsemista, valheenpaljastusta ja ouija-lautoja. Tämäntyyppistä koetta käytti Kreskin, ja sitä ovat käyttäneet myös illusionistit, kuten Derren Brown.
- Vuonna 2019 tehdyssä tutkimuksessa, jossa tutkittiin automaattisia heiluriliikkeitä liikkeenkaappausjärjestelmän avulla, kävi ilmi, että heiluri-illuusio syntyy, kun heiluria pidelleet sormet synnyttävät värähtelytaajuuden, joka on lähellä heilurin resonanssitaajuutta. Sopivalla taajuudella hyvin pienet käsivarren ajoliikkeet riittävät tuottamaan suhteellisen suuren heiluriliikkeen.