By Wayne Erbsen

Minulta kysytään tätä silloin tällöin, joten ajattelin, että pieni keskustelu tästä elintärkeästä aiheesta ei olisi pahitteeksi. Ennen, kun yritin selittää clawhammer banjoa, viittasin ukki Jonesiin, joka oli aikoinaan Hee Haw -televisio-ohjelman tähti. Nyt kun isoisä Jones on siirtynyt taivaalla järjestettäviin navettatansseihin ja Hee Haw on jo kauan sitten lopettanut lähetyksensä, on vaikea keksiä kansallista tähteä, joka soittaa tätä tyyliä. Mutta vaikka clawhammer-banjon soittajia ei löydy Time-lehden tai Rolling Stonen etukannesta (ei ainakaan vielä), heidät voi löytää kuistilta ja kesän vanhan ajan musiikkifestivaaleilta, yleensä vanhan ajan viulunsoittajan tukena.

Mitä siis on clawhammer ja mikä erottaa sen bluegrass-banjosta? Clawhammer on rytmikäs soittotyyli, kun taas bluegrass on poimintatyyli. Clawhammerissa melodia soitetaan lyömällä etu- tai keskisormella alaspäin yhtä tai useampaa kieliä. Tämän jälkeen oikean käden sormet iskevät useisiin kieliin kolmiosaisessa rytmissä, joka kuulostaa vähän samalta kuin itse sana: claw-ham-mer, claw-ham-mer. Bluegrass-poiminnassa sormet tarttuvat kieliin ja ympäröivät melodian ”rolliksi” kutsutulla nuottien parvella.”

Miten clawhammer-banjo sitten syntyi? Ensimmäiset amerikkalaiset, jotka soittivat clawhammer banjoa (tai mitä tahansa banjotyyliä), olivat mustia orjia. He toivat sekä itse banjon että tavan soittaa sitä Länsi-Afrikasta. Amerikkaan saavuttuaan banjosta tuli soitin, joka yhdistettiin eniten afroamerikkalaisiin. Ei mennyt kauaakaan, kun valkoiset muusikot, kuten Joel W. Sweeney, kopioivat afroamerikkalaisten banjon soittotyylejä ja opettivat niitä banjon soittajille kaikkialla maailmassa. Tänä aikana clawhammer-tyyliä kutsuttiin usein ”stroke”-tyyliksi, vaikka se tunnettiin myös nimillä framming, frailing, banging, thrashing ja thumb-cocking the banjo.

1840-luvulla New Yorkissa kehittyi minstrel-musiikiksi kutsuttu tyyli, joka levisi pian koko maahan. Dan Emmettin kaltaiset esiintyjät pukeutuivat huonosti istuviin tilkkutäkkivaatteisiin ja sotkivat kasvonsa poltetulla korkilla jäljitelläkseen vanhojen plantaasipäivien puhetta, maneereita, tansseja ja ennen kaikkea musiikkia. Minstrel-show’t sisälsivät paitsi banjon soittoa myös tansseja, vitsejä, puheita ja sketsejä, ja se oli Amerikan suosituin viihdemuoto aina 1900-luvun vaihteeseen asti.

1920-luvun puolivälistä lähtien maaseudun asukkaat kerääntyivät lauantai-iltaisin vanhojen Philco-radioidensa ääreen kuuntelemaan päivän suosituinta ohjelmaa, Grand Ole Opryä. Kaikkien suosikki oli Dave Macon-setä, jota kutsuttiin ”Dixie Dewdropiksi”. Dave-setä oli synnynnäinen viihdyttäjä, joka ei ainoastaan soittanut clawhammer-banjoa, vaan hän soitti sitä useammalla tavalla kuin Carterin Little Liver Pills! Hän soitti sitä, soitteli sitä, räppäsi sitä ja jopa pyöritteli sitä! Nykyään useimmat soittajat tyytyvät soittamaan vain yhtä kahdesta tyylistä: clawhammer- tai bluegrass-banjoa. Sääli.

Voit ehkä ihmetellä, miksi clawhammer on bluegrass-banjonsoittajien köyhä lapsipuoli ja jää kuuluisamman serkkunsa varjoon. Yksi lyhyt sana selittää sen: Earl. Bluegrass-musiikkiin perehtyneille ”Earl” on lyhenne sanoista Earl Scruggs. Earl Scruggs herätti banjon uudelleen henkiin 1940-luvun puolivälistä alkaen esiintymällä Grand Ole Opryssä Bill Monroen yhtyeen The Blue Grass Boysin jäsenenä. Earlia kuultuaan ihmiset ympäri maata alkoivat ottaa isoisänsä vanhat banjot sängyn alta esiin ja alkoivat oikeasti soittaa niitä.

Earlin panos oli kolmen sormen banjopoimintatyylin jalostaminen ja parantaminen, jota Pohjois-Carolinan banjonsoittajat, kuten Charlie Poole, Dock Walsh ja muut, olivat soittaneet 1920-luvun alussa. (Katso C.E. Heatonin ”The Banjo in North Carolina”). Earlin dynaamiset esitykset sellaisista kappaleista kuin Foggy Mountain Breakdown ja Cripple Creek saivat fanit innostumaan ja aloittivat uuden kiinnostuksen aallon banjon soittamiseen kolmella sormella.

Tosiasiassa yli viiteenkymmeneen vuoteen ei ole tullut banjonsoittajaa, joka olisi herättänyt ihmisten huomion niin kuin Earl Scruggs. Clawhammer-banjo on hieman rennompi tyyli, joten se ei ehkä ole herättänyt valtakunnallista huomiota kuten 3-sorminen tai Scruggsin tyyli, kuten sitä usein kutsutaan.

Mutta kun banjon soittajat pääsevät maistamaan clawhammer-banjoa, he jäävät usein koukkuun loppuelämäkseen.

******

Wayne Erbsen on opettanut banjoa, viulua, kitaraa ja mandoliinia siitä lähtien, kun dinosaurukset vaelsivat maan päällä (oikeastaan noin 50 vuotta). Hän on alun perin kotoisin Kaliforniasta, mutta asuu nyt Ashevillessä, Pohjois-Carolinassa. Hän on kirjoittanut 30 laulukirjaa ja opetuskirjaa banjolle, viululle, kitaralle ja mandoliinille.