MAALATTU TURTELI (Chrysemys picta): Terrapene carolina (Terrapene carolina): FYSIKAALISET OMINAISUUDET

Uuden maailman lammikkokilpikonnia on monen muotoisia ja kokoisia. Aikuisilla pienillä suokilpikonnilla on noin 12,7 senttimetrin (5 tuuman) pituiseksi kasvava yläkuori eli karapanssi (KARE-a-pays), kun taas suurten Gray’s-slidereiden karapanssit voivat olla 61 senttimetrin (2 jalan) pituisia tai pidempiä. Useimmilla lammikkokilpikonnilla on varpaidensa välissä ainakin hieman verkkoa. Urokset ja naaraat ovat hyvin samannäköisiä, vaikka naaraat ovatkin joskus suurempia. Joillakin lajeilla uros on värikkäämpi, ja sillä on pitkät, ohuet etukynnet.

GEOGRAFINEN ALUE

Tämän suvun jäsenet elävät Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, Euroopassa, Länsi-Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa.

ELÄINYMPÄRISTÖ

Uusimaailman lammikkokilpikonnat voivat elää trooppisilla seuduilla, joilla tuntuu olevan kesä ympäri vuoden, tai viileämmillä seuduilla, joilla vallitsevat kaikki neljä vuodenaikaa talvi mukaan lukien. Näitä viileämpiä alueita kutsutaan ”lauhkeaksi ilmastoksi”. Monet kilpikonnat viettävät lähes koko elämänsä lammikoissa, järvissä ja muilla makean veden alueilla tai niiden läheisyydessä, vaikka jotkut voivat elää melko hyvin suolaisemmissa vesissä. Muut lajit elävät elämänsä pääasiassa maalla.

DIET

Lajista riippuen Uuden maailman lammikkokilpikonnat voivat syödä lihaa, kasveja tai lihan ja kasvien yhdistelmää. Joskus pikkukilpikonnat aloittavat elämänsä lihansyöjinä, mutta alkavat mässäillä kasveja vanhetessaan. Lihansyöjät voivat syödä esimerkiksi kaloja, nuijapäitä, hyönteisiä, matoja ja etanoita. Kasveja syövät kilpikonnat suosivat ruohoja, kukkia ja marjoja. Ne syövät myös leviä (AL-jee) eli vedessä eläviä pieniä kasvien kaltaisia kasvustoja.

KÄYTTÄYTYMINEN JA JALOSTUMINEN

Monet ihmiset ovat nähneet näitä kilpikonnia, koska suurin osa tämän suvun eläimistä tykkää ottaa aurinkoa eli ”paistatella”. Vedessä elävät kilpikonnat kiipeävät yleensä veden pinnan yläpuolella olevalle kivelle tai pölkylle ja nauttivat auringonpaisteesta. Usein monet kilpikonnat kiipeävät samalle kivelle tai pölkylle ja saattavat pinoutua toistensa päälle. Maalla elävät kilpikonnat yksinkertaisesti etsivät aurinkoisen paikan ja paistattelevat siellä. Monet näistä kilpikonnista ovat aktiivisia ympäri vuoden, mutta lauhkeassa ilmastossa elävät kilpikonnat uppoavat veden alle ja hautautuvat mutapohjaan tai hautautuvat mataliin koloihin tai lehtikasojen alle odottamaan talven yli. Jotkut, jotka asuvat alueilla, joilla on pitkiä kuivia kausia, ovat myös passiivisia, kunnes sateet tulevat taas.

Paritteluaikana, yleensä keväällä, urokset yrittävät houkutella naaraita heiluttamalla päätään tai heiluttamalla etukynsiään naaraan kasvojen edessä. Parittelun jälkeen naaras etsii rannikolta kuivan paikan, joskus jopa 1 kilometrin (0,6 mailin) päässä vedestä, ja kaivaa kuopan. Naaras munii kuoppaan vain yhden munan tai jopa kaksi tusinaa munaa ja peittää ne sitten. Sen jälkeen se ei huolehdi munista tai poikasista. Kuten useimmilla kilpikonnilla, pesän lämpötila vaikuttaa siihen, tuleeko munasta uros- vai naaraskilpikonna. Lämpimässä pesässä syntyy naaraita ja viileässä uroksia. Munat kuoriutuvat noin kahdesta kolmeen kuukaudessa.

LASKEKAA RENKAAT

Monista kilpikonnista, myös joistakin Uuden maailman lammikkokilpikonnista, ihminen voi päätellä kilpikonnan iän laskemalla sen renkaat. Renkaat ovat ylemmässä kuoressa, joka on jaettu pieniin osiin, joita kutsutaan suomuiksi (SCOOTS). Esimerkiksi puukilpikonnilla on viisi kuorta keskellä kuorta ja neljä kuorta kummallakin sivulla. Kilpikonna saa joka vuosi uudet kotelot, jotka kasvavat vanhojen alapuolella; ne kasaantuvat pyramidin muotoon, ja vanhat ja hieman pienemmät kotelot ovat päällimmäisinä. Laskemalla kaikki suomut yhteen kasaan voi arvata kilpikonnan iän. Joskus vanhimmat suomut kuluvat pois, joten kilpikonnat voivat itse asiassa olla hieman vanhempia kuin mitä niiden suomut paljastavat.

UUDENMAAN LAMMIKILPIKONNAT JA IHMISET

Ihmiset nauttivat kilpikonnien näkemisestä luonnossa, mutta monien Uuden maailman lammikkokilpikonnien määrä on laskussa. Ennen ihmiset keräsivät ja tappoivat näitä kilpikonnia syödäkseen niiden lihaa. Vaikka tämä käytäntö ei ole enää niin yleistä, kilpikonnia uhkaa edelleen liiallinen keräily lemmikkieläinkauppaa varten tai autoliikenne teillä, joita ne ylittävät päästäkseen lammelle, pesimäpaikalle tai muulle alueelle.

SÄILYTYSTILANNE

Maailman luonnonsuojeluliiton (IUCN) mukaan kuusi Uuden maailman lammikkokilpikonnaa on uhanalaisia, mikä tarkoittaa, että niitä uhkaa erittäin suuri riski kuolla sukupuuttoon luonnossa. Seitsemän lajia on haavoittuvaisia (Vulnerable), mikä tarkoittaa, että on olemassa suuri vaara, että ne kuolevat sukupuuttoon luonnosta, ja neljätoista lajia on lähes uhanalaisia (Near Threatened), mikä tarkoittaa, että niitä uhkaa sukupuuttoon kuoleminen tulevaisuudessa. U.S. Fish and Wildlife Service -järjestö (U.S. Fish and Wildlife Service) luettelee Alabaman punavatsakilpikonnat uhanalaisiksi ja kolme muuta lajia uhanalaisiksi. Saastuminen, keräily lemmikkieläinkauppaa varten ja elinympäristöjen eli alueiden, joilla kilpikonnat mieluiten elävät, tuhoaminen ovat merkittäviä syitä siihen, että näiden kilpikonnien määrä on alhainen. Lisäksi pesukarhut ja muut eläimet kaivavat usein pesiä ja syövät kilpikonnien munat.

VÄRIKILPIKÄÄRME (Chrysemys picta): Lajitiedot

Fyysiset ominaisuudet: Maalattu kilpikonna on keskikokoinen kilpikonna, jonka jalat, pää, kaula ja yläkuori ovat enimmäkseen oliivinväriset tai mustat. Aikuiset voivat kasvaa 9-26 senttimetrin (3,5-10 tuuman) mittaisiksi. Päässä on keltaisia raitoja, ja kaulassa ja jaloissa on sekä punaisia että keltaisia raitoja sekä punaisia raitoja yläkuoren reunalla. Pohjakuori eli plastron (PLAS-trun) on keltainen tai ruskehtava, ja sen keskellä on pitkä, tumma täplä. Urokset ja naaraat ovat hyvin samannäköisiä, paitsi että naaraat ovat suurempia ja uroksilla on pidemmät ja ohuemmat etukynnet. Suuren naaraan selkäkilpi voi olla lähes 26 senttimetriä pitkä.

Geografinen levinneisyysalue: Näitä kilpikonnia tavataan Kanadassa ja Yhdysvalloissa.

Elinympäristö: Värikilpikonnat ovat pääasiassa makean veden eläimiä, vaikka muutamat elävät suolaisemmissa vesissä. Ne suosivat vesiä, joissa on vähän tai ei lainkaan virtausta, tai nopeasti liikkuvaa vettä. Ne elävät Kanadan eteläosissa ja enimmäkseen Yhdysvaltojen pohjois-, keski- ja itäosissa, joskin muutamia populaatioita elää Yhdysvaltojen lounaisosissa ja hieman rajan takana Meksikossa.

Ruokavalio: Värikilpikonnat eivät ole nirsoilijoita. Niiden ateriat koostuvat vedestä löytyvistä kasveista, hyönteisistä, etanoista, iilimatoista, nuijapäistä ja pienistä kaloista. Ne syövät myös kuolleita eläimiä. Nuoret kilpikonnat syövät pääasiassa lihaa ja siirtyvät sitten iän myötä syömään yhä enemmän kasveja.

Käyttäytyminen ja lisääntyminen: Maalattu kilpikonna viettää paljon aikaa aurinkoa ottaen eli ”paistattelemalla” vedestä esiin työntyvillä tukeilla tai kivillä. Talvikuukausina, jotka voivat olla melko kylmiä niiden levinneisyysalueen pohjoisosassa (alueella, jossa ne vaeltavat ja ruokailevat), ne hautautuvat veden alle mutapohjaan ja odottavat kevättä. Jos talvipäivä on riittävän lämmin, ne saattavat ryömiä jäässä olevasta reiästä ja paistatella ennen kuin palaavat takaisin veden alle. Urokset ja naaraat parittelevat syksyllä tai keväällä. Uros houkuttelee naaraan kutittamalla naaraan pään sivuja pitkillä kynsillään. Naaraat lähtevät vedestä loppukeväästä juhannukseen pesimään maalle, yleensä jonkin verran veden läheisyyteen. Pesä on kuoppa, jonka naaras kaivaa maahan. Kumpaankin pesään naaras munii yhdestä kahteenkymmeneen munaa, ja se tekee yleensä yhden tai kaksi pesää vuodessa. Pesän lämpötila säätelee urosten ja naaraiden määrää pesässä. Munat kuoriutuvat seitsemästäkymmenestä kahdeksaakymmenestä kahdeksaankahdeksankymmeneen päivässä.

Värikilpikonnat ja ihmiset: Useimmat ihmiset tuntevat nämä kilpikonnat niistä, joita he näkevät paistattelevan järvien ja jokien tukkien päällä. Jotkut ihmiset keräävät kilpikonnia lemmikkieläinkauppaa varten, ja muutamat syövät niiden lihaa.

Suojelutilanne: Värikilpikonnat eivät ole uhanalaisia, mutta monet niistä kuolevat joka vuosi pesukarhujen ja muiden eläinten toimesta, jotka kaivavat niiden pesät ja syövät munat, tai autojen toimesta, jotka ajavat kilpikonnien päälle, kun ne yrittävät ylittää teitä. ∎

EASTERN BOX TURTLE (Terrapene carolina):

Fyysiset ominaisuudet: Itäinen laatikkokilpikonna on pienikokoinen tai keskikokoinen kilpikonna, jonka yläkuori on pyöreä. Aikuisen yksilön alakuoressa on kaksi saranaa. Kun kilpikonna pelästyy, se voi vetää päänsä, jalkansa ja pyrstönsä kuoren sisään ja käyttää saranoita alemman kuoren sulkemiseen. Panssari on musta, ja siinä on lyhyitä keltaisia raitoja. Uroksilla on punaiset silmät, pidempi ja paksumpi pyrstö kuin naarailla ja alakuori, joka on pikemminkin uurteinen kuin litteä. Naaraat ovat isompia kuin urokset, ja niiden selkäkilven pituus voi olla jopa 23 senttimetriä.

Geografinen levinneisyysalue: Nämä kilpikonnat elävät Yhdysvalloissa ja Meksikossa.

Elinympäristö: Tämä laji elää suuressa osassa Yhdysvaltojen itäistä puoliskoa ja osassa Meksikoa lähellä Meksikonlahtea. Se on maakilpikonna, joka vaeltaa metsissä ja pelloilla.

Ruokavalio: Itäiset laatikkokilpikonnat syövät erilaisia kasveja ja eläimiä, kuten ruohoja, kukkia ja marjoja sekä hyönteisiä ja kastematoja.

Käyttäytyminen ja lisääntyminen: Nämä kilpikonnat elävät maalla, joten ne eivät voi uida pois vaarasta, eivätkä ne ole nopeita juoksijoita. Suojautuakseen saalistajilta (PREH-duh-ters) tai eläimiltä, jotka saattaisivat haluta syödä ne, aikuiset piilottavat jalkansa, pyrstönsä ja päänsä kuorensa sisään ja käyttävät yläkuoren saranoita sulkeutuakseen tiiviisti. Saalistajat eivät pääse suljetun kuoren läpi. Nuorilla kilpikonnilla ei kuitenkaan ole saranoita. Sen sijaan ne erittävät voimakasta hajua, joka saa saalistajat jättämään ne rauhaan. Kuten muutkin tämän perheen jäsenet, itäiset laatikkokilpikonnat ottavat aurinkoa lämmitelläkseen. Kun päivä käy liian kuumaksi, ne piiloutuvat juuri ja juuri maan alle. Talvikuukausina nämä kilpikonnat hautautuvat lehtikasan alle tai suoraan maan alle ja odottavat kevättä. Joskus, jos talvesta tulee muutaman päivän ajan erityisen kylmä, kilpikonna jäätyy ja sen sydän lakkaa lyömästä, mutta ne eivät kuole.

Naaras ja naaras parittelevat keväällä. Uros houkuttelee naaraan puremalla sen kuorta ja joskus päätä ja törmäämällä siihen. Naaraat munivat keväästä juhannukseen, ja ne tekevät joskus viisi pesää vuodessa, mutta useimmat tekevät vain yhden tai kaksi. Naaras munii yhdestä yhteentoista munaan jokaiseen pesään, ja munat kuoriutuvat noin kahdessa ja puolessa kuukaudessa. Pesän lämpötila säätelee urosten ja naaraiden määrää kussakin pesässä. Lämpimämpi pesä tuottaa kaikki naaraat, ja viileämpi pesä tuottaa kaikki urokset.

Itäiset laatikkokilpikonnat ja ihmiset: Tämä kilpikonna on suosittu lemmikkieläinkaupassa kokonsa ja ystävällisen käyttäytymisensä vuoksi. Ihmiset näkevät niitä harvoin luonnossa elävinä, paitsi silloin, kun kilpikonnat yrittävät ylittää tietä – toiminta, joka liian usein johtaa kuolemaan ohi ajavan auton takia.

Suojelutilanne: IUCN:n mukaan itäinen laatikkokilpikonna on lähes uhanalainen eli sitä uhkaa tulevaisuudessa sukupuutto. Elinympäristön häviäminen on aiheuttanut osan kilpikonnien määrän vähenemisestä. ∎

LISÄTIETOJA

Kirjat:

Behler, John L., and F. Wayne King. The Audubon Society Field Guide to North American Reptiles and Amphibians. New York: Knopf, 1979.

Conant, Roger, and Joseph T. Collins. A Field Guide to Reptiles and Amphibians: Eastern and Central North America. Boston: Houghton Mifflin, 1998.

Dodd, C. Kenneth, Jr. North American Box Turtles: A Natural History. Norman: University of Oklahoma Press, 2001.

Gibbons, J. Whitfield. Life History and Ecology of the Slider Turtle. Washington, DC: Smithsonian Institution Press, 1990.

Harding, J. H. Amphibians and Reptiles of the Great Lakes Region. Ann Arbor: University of Michigan Press, 1997.

Harding, J. H., and J. A. Holman. Michigan Turtles and Lizards. East Lansing: Michigan State University, 1990.

Stebbins, Robert C. A Field Guide to Western Reptiles and Amphibians. Boston: Houghton Mifflin, 2003.