PDF Version

Katselmus Bandy X. Leen teoksesta ”The Dangerous Case of Donald Trump: 27 psykiatria ja mielenterveysasiantuntijaa arvioi presidenttiä” (Thomas Dunne, 2017).

***

Kun hän seurasi Donald Trumpin kampanjointia kuin härkä poliittisen korrektiuden posliinikaupassa, Bandy Lee, Yalen psykiatri, jolla on tutkinto Yalen jumaluusoppilaitokselta, alkoi huolestua siitä, että miehessä oli jotakin psyykkisesti pielessä ja että hänellä oli moraalinen velvollisuus tehdä asialle jotain.

Hänen tiellään oli kuitenkin Amerikan psykiatriyhdistyksen eettisten sääntöjen kohta 7.3 – niin sanottu ”Goldwaterin sääntö”. Siinä sanotaan: ”t on epäeettistä, että psykiatri antaa ammatillisen lausunnon, ellei hän ole suorittanut tutkimusta ja ellei hän ole saanut siihen asianmukaista lupaa.” Lee, kuten minäkin, vastusti sääntöä, vaikkakin aivan eri syistä. Olin Goldwaterin säännön hyväksyneen APA:n johtokunnan jäsen ja ainoa äänestävä jäsen, joka vastusti sitä tuolloin. Tein niin sillä perusteella, että APA:lla ei ollut oikeutta riistää jäseniltään sananvapautta. Huolimatta lukuisista toimittajien pyynnöistä sen jälkeen en ole kuitenkaan koskaan rikkonut sääntöä – koska kokemukseni mukaan on mahdotonta arvioida tarkasti ihmisiä, joita ei ole henkilökohtaisesti tutkinut.

”Goldwater-skandaalin”, kuten jotkut ovat sitä kuvailleet, järjesti Fact-lehden päätoimittaja Ralph Ginzburg. Sen jälkeen kun republikaanit olivat asettaneet Goldwaterin ehdolle presidentiksi vuonna 1964, Ginzburg lähetti Amerikan 12 356 psykiatrille kyselylomakkeen, jossa kysyttiin: ”Uskotteko, että Barry Goldwater on psykologisesti sopiva toimimaan presidenttinä?”. On tärkeää huomata, että American Medical Association, joka on maan lääkäreiden konservatiivinen äänitorvi – ja vuosikymmenien ajan yksi Washingtonin vaikutusvaltaisimmista etujärjestöistä – oli pitkään tukenut republikaaneja ja kannatti Goldwateria vaaleissa. Amerikan psykiatrit olivat sitä vastoin paljon liberaalimpia, ja ovela Ginzburg kääntyi suoraan heidän puoleensa. Hänen kyselylomakkeensa sisälsi tietoja Goldwaterin henkilöhistoriasta, johon sisältyi lausunto ”hermoromahduksista” – tuolloin yleisessä käytössä olleesta moniselitteisestä termistä.

Näillä ennakkoluuloisilla tiedoilla varustettuna 2 417 psykiatria vastasi. Heistä 511 sanoi: ”Emme tiedä tarpeeksi” (kuuluin tähän ryhmään); 657 sanoi, että heidän mielestään Goldwater oli sopiva; ja 1189 katsoi, että hän ei ollut sopiva. Viimeksi mainittuun ryhmään kuului monia arvostettuja psykiatreja, myös akateemikkoja ja monia ammatin johtavia henkilöitä. Ei ole yllättävää, että Goldwater oli raivoissaan. Hän haastoi Ginzburgin ja tämän lehden menestyksekkäästi oikeuteen. Valamiehistö tuomitsi hänelle 1 dollarin korvauksen, 25 000 dollaria rangaistusluonteisia vahingonkorvauksia Ginzburgia vastaan ja 50 000 dollaria rangaistusluonteisia vahingonkorvauksia Fact-lehteä vastaan; tuomio pidettiin voimassa valituksen jälkeen toisessa oikeusasteessa.

AAMA oli yhtä raivoissaan; Goldwaterin häviäminen horjutti heidän lobbausvaikutustaan Washingtonissa, ja psykiatrit olivat hieroneet suolaa haavoihinsa. He painostivat American Psychiatric Associationia kurittamaan jäseniään. Tuloksena oli Goldwaterin sääntö. On sanottava, että seuraavina vuosina kaikille, jotka tunsivat Goldwaterin, kävi selväksi, ettei Goldwater ollut mielisairas eikä kärsinyt vakavista psykooseista, kuten Amerikan johtavat psykiatrit olivat hänelle diagnosoineet. Säännön hyväksymiseen liittyvät olosuhteet viittasivat minusta siihen, että säännön ymmärrettiin parhaiten palvelevan ammattikunnan julkisuuskuvaa ja suhdetta lääketieteelliseen yhteisöön sen sijaan, että se heijastaisi ammatillista vastuuta potilaitamme kohtaan.

Tohtori Lee, joka on kirjoittanut ja toimittanut teoksen ”Donald Trumpin vaarallinen tapaus: 27 psykiatriaa ja mielenterveysasiantuntijaa arvioi presidentin”, sitä vastoin hyväksyy Goldwaterin säännön eettisen ja kliinisen merkityksen. Hän kuitenkin uskoo, että Trumpin mielenterveysongelmat olivat (ja oletettavasti ovat) niin vakavia ja presidentin valtaoikeuksiin liittyvät riskit niin suuria, että hänellä oli ylivoimainen ”velvollisuus varoittaa.”

Mutta lääketieteellisissä tai psykiatrisissa eettisissä kaanoneissa ei ole tällaista nimenomaista velvoitetta. Kalifornian korkeimman oikeuden tuomari Matthew Tobriner loi nyt tunnetuissa Tarasoff-tapauksissa terapeuttikohtaisen version vahingonkorvausoikeuden oikeudellisesta ”varoitusvelvollisuudesta”, joka ohitti terapeutin eettisen vaitiolovelvollisuuden. Kirjoittaessaan enemmistön puolesta vuonna 1976 antamassaan lausunnossa hän totesi, että ”tässä riskien täyttämässä yhteiskunnassa voimme tuskin sietää sitä, että terapeutti altistuisi vielä suuremmalle vaaralle, joka aiheutuisi siitä, että terapeutti tietäisi salaa, että hänen potilaansa oli tappava”. Tobriner perusti lakisääteisen velvollisuuden terapeutin ja potilaan väliseen ”erityissuhteeseen”.

Mitäkään Tarasoffissa ei kuitenkaan varsinaisesti ratkaise tohtori Leen ongelmaa. Hänellä ei ollut ”erityistä terapeutti-potilas-suhdetta” Trumpin kanssa. Eikä ollut olemassa sellaista ”salattua tietoa”, johon Tobriner viittasi – jonkinlaista salattua tietoa potilaan vaarallisesta, ehkä jopa hengenvaarallisesta tilasta, joka olisi salattu mahdollisilta uhreilta terapeutin ja potilaan välisen suhteen luottamuksellisuuden vuoksi. Vaikka jätettäisiinkin huomiotta lääkärin ja potilaan välisen suhteen puuttuminen ja se, onko mahdollista diagnosoida potilas tiedotusvälineiden raporttien perusteella, suuri osa lehdistöstä (tosin sama lehdistö, jota Trump oli nimittänyt ”valeuutisiksi”) varoitti amerikkalaista yleisöä kovaan ääneen ja usein siitä, että Trump oli ”hullu” ja vaarantaisi presidenttinä maapallon.

Epätietoisena siitä, miten edetä ammattietiikan kannalta, tohtori Lee kutsui vaalien jälkeen koolle ”varoitusvelvollisuutta” käsittelevän konferenssin, joka pidettiin New Havenissa 20. huhtikuuta 2017. Hän huomasi, että monet hänen arvostetuimmista kollegoistaan jakoivat hänen huolensa. Useat heistä vertasivat tilannettaan Hitlerin valtaannousun aikaisiin saksalaisiin psykiatreihin, jotka eivät olleet puhuneet asiasta. Jotkut hänen kollegoistaan tunsivat moraalisen velvollisuuden paitsi puhua ääneen myös jakaa ammatilliset mielipiteensä presidentti Obaman, armeijan johtajien ja kongressin johtavien demokraattien kanssa. Tohtori Leen New Havenissa pitämästä kokouksesta syntyi kirja ”The Dangerous Case of Donald Trump: 27 psykiatria ja mielenterveysasiantuntijaa arvioi presidenttiä.”

Tämän kirjan julkaiseminen uhmaa ilmeisesti Goldwaterin sääntöä – jota sitä paitsi Amerikan psykiatriyhdistys on Trumpin aikakaudella vahvistanut. Se oli alkuperäisessä muotoilussaan ymmärretty laajalti diagnoosin kieltäväksi. Uusi muotoilu voitaisiin kuitenkin lukea siten, että se kieltää kaikki ammatillisin psykiatrisin termein muotoillut kommentit ja asiantuntemuksen poliittisessa tai vaalikontekstissa, jossa henkilö identifioi itsensä psykiatriksi. Toisin sanoen psykiatrit nauttivat kansalaisina sananvapautta, mutta eivät ammatillisessa ominaisuudessaan. Tohtori Lee luonnehtii tätä uudelleenmuotoilua ”kaikkien psykiatrien ja laajemmin kaikkien mielenterveysalan ammattilaisten suukapulaksi”. On kuitenkin epäselvää, mitä Lee tarkoittaa ”laajennuksella” ”kaikkiin mielenterveysalan ammattilaisiin”. American Psychological Associationilla, toisin kuin esimerkiksi American Psychiatric Associationilla, ei ole Goldwaterin sääntöä. American Psychoanalytic Association ei enää noudata sääntöä. Lisäksi American Psychiatric Association on vapaaehtoisjärjestö, jolla ei ole toimivaltaa niihin psykiatreihin nähden, jotka eivät ole sen jäseniä. Itse asiassa yksi Leen teoksen kirjoittajista, psykiatri ja eetikko Leonard Glass, erosi APA:sta vastalauseena Goldwaterin säännöstä.

”The Dangerous Case of Donald Trump” -teoksen useimmat luvut ovat vain muutaman sivun pituisia, ja useat niistä lukeutuvat kuin op-ed-kolumnit, joita ne alun perin olivat. Suurelta osin tämä on vanhaa viiniä uusissa pulloissa, ilman akateemista tai tieteellistä kunnianhimoa. Kaikkiaan kaksikymmentäseitsemän psykiatriaa ja mielenterveysalan ammattilaista on ehkä antanut panoksensa, mutta suurimman osan luvuista ovat kirjoittaneet muut kuin psykiatrit, jotka eivät tarjoa mitään empiiristä näyttöä mielipiteilleen. (Psykologit Zimbardo ja Sword kirjoittavat ensimmäisen luvun, on syytä huomata, että se on poikkeus. Se perustuu heidän aikasekvenssiteoriaansa persoonallisuudesta. Heidän vakavat huolensa Trumpin narsismista ja impulsiivisuudesta oli aiemmin julkaistu Psychology Today -lehdessä.)

Ironisesti monet kirjan kirjoittajista näyttävät välttelevän viittauksia ”virallisiin” diagnostisiin kategorioihin, jotka on määritelty nykyisessä ”Psykiatrian diagnostisessa ja tilastollisessa käsikirjassa” – samalla kun he tarjoavat versioita samoista halventavista leimoista kuin psykiatrit, jotka ”diagnosoivat” Goldwaterin vuonna 1964: narsistinen persoonallisuus, vainoharhainen persoonallisuus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, harhaluuloinen mielialahäiriö, preeseniili dementia ja impulsiivisuus. Kuten edeltäjänsä olivat tehneet Goldwaterin kohdalla, monet kirjan kirjoittajat vertaavat myös Trumpia Hitleriin tai mainitsevat heidät samassa kappaleessa. Ainoa merkittävä ero näihin miehiin liitettyjen leimojen välillä on se, että Trumpin sanotaan olevan sosiopaattinen, kun taas Goldwateria pidettiin pakonomaisen jäykkänä.

Tätä poikkeusta lukuun ottamatta nyt käsillä olevassa kirjassa ei ole juuri mitään sellaista Trumpista, mitä eivät olisi sanoneet vuonna 1964 psykiatrit, joiden vastaukset julkaistiin Fact-lehdessä. Täytyy myöntää, että Goldwateriin kohdistui kiusallisen äärimmäisiä tuomioita. Itse asiassa niin äärimmäisiä, että niiden olisi pitänyt herättää kysymyksiä joidenkin psykiatristen asiantuntijoiden ammatillisesta objektiivisuudesta tai jopa mielentilasta:

Minä uskon, että Goldwater on törkeän psykoottinen. Hänen lausuntonsa paljastavat vakavan ajatteluhäiriön … Hän on mahtipontinen, mikä viittaa suuruudenhulluuteen. Hän on epäluuloinen, mikä viittaa vainoharhaisuuteen. Hän on impulsiivinen, mikä viittaa siihen, että hänellä on huono tunteidensa hallinta ja että hän toimii vihaisten impulssiensa mukaan. Pelkästään tämä tekisi hänestä psykologisesti äärimmäisen sopimattoman presidentiksi. Presidentti ei saa toimia hetken mielijohteesta! Mutta lisäksi hän haluaa tietoisesti tuhota maailman atomipommeilla. Hän on sydämeltään joukkomurhaaja ja itsemurhaaja. Hän on moraaliton ja moraaliton. Vaarallinen hullu!”

Allekirjoittanut: A Board-certified psychiatrist
Stamford, CT

P.S. Jokainen psykiatri, joka ei ole samaa mieltä edellä esitetystä, on itse psykologisesti sopimaton olemaan psykiatri.

Konkreettisin ”vaara”, jonka tämä kirjoittaja epäilee Goldwaterin olevan, on oletettu halukkuus, itse asiassa jopa tietoinen halu käydä ydinsotaa. Se korostaa näiden psykiatrien silloin ja nyt tunnistamien ”vaarojen” piirrettä: presidentin ja ylipäällikön valtuuksia ja harkintavaltaa kansallista turvallisuutta, voimankäyttöä ja sotaa, myös ydinsotaa, koskevissa asioissa. Vuoden 1964 vaalikampanja, jossa vastakkain olivat Goldwater ja Lyndon Johnson (joka pyrki ensimmäiselle täydelle presidenttikaudelleen Kennedyn murhan jälkeen), käytiin kylmän sodan huippuvaiheessa, kun yleisö oli vakavasti huolissaan ydinkonfliktista; Kuuban ohjuskriisi oli puhjennut Kennedyn aikana vähän aikaisemmin. Monet äänestäjät pelkäsivät Goldwateria hänen haukkamielisten näkemystensä vuoksi, ja Johnsonin kampanja käytti näitä pelkoja hyväkseen kuuluisassa televisiomainoksessa, joka oli kuuluisan törkeä niiden mielestä, jotka uskoivat, että se ylitti kampanjan sivistyksellisyyden normit, ja joka yhdisti Goldwaterin lähtemättömästi ydinsotaan. Mielenterveysalan ammattilaiset, jotka kirjoittavat ”The Dangerous Case of Donald Trump” -kirjassaan, ovat nykyään samalla tavalla kaikkein sisäisesti huolissaan siitä, että Trump käyttää presidentin valtaa käyttää voimaa ja laukaista ohjuksia. Trumpiin liittyvät ”vaarat”, joihin he viittaavat, liittyvät suurelta osin kansalliseen turvallisuuteen. He eivät kirjoita hälyttääkseen Trumpista ja verouudistuksesta.

”The Dangerous Case of Donald Trump” -kirjassa on joitakin harkittuja ja eettisesti vivahteikkaita puheenvuoroja. Yksi tohtori Leen kirjan kirjoittajista on esimerkiksi hyvä ystäväni, oppinut James Gilligan. Hän on yksi niistä harvoista psykiatreista, jotka ovat suurimman osan urastaan työskennelleet ihailtavasti vankiloissa, ja hän on johtava väkivallan asiantuntija. Hänen lyhyen lukunsa otsikko on ”Kyse on vaarallisuudesta, ei mielisairaudesta”. Oletettavasti hän vastasi Goldwaterin säännön vanhempaan versioon ja oletti, että häntä rajoitettiin vain diagnoosin tekemisestä. Lisäksi oletan, että hänen lukunsa ei ollut muiden kirjoittajien tavoin kirjoitettu akateemista tai ammatillista yleisöä varten.

Kirjassa Tarasoffin kirjoituksessa kuvataan, että hänellä on ”positiivinen velvollisuus puhua julkisesti.” Useimmat oikeusviranomaiset eivät kuitenkaan tulkitsisi Tarasoffia tai monia muita asiaa koskevia osavaltioiden tuomioistuinten lausuntoja tai säädöksiä näin. Oikeudellinen velvollisuus varoittaa tai suojella ei ole velvollisuus julkisuuteen. Sen sijaan tyypillinen toimintatapa on ilmoittaa asiasta poliisille ja ottaa yhteyttä vaarassa olevaan henkilöön yleensä kirjatulla kirjeellä. Tarasoffin velvollisuuden täyttämiseksi ei todellakaan julkaista kirjassa lukua, jossa kerrotaan vaarallisesta potilaasta, tai esiinny televisiossa, jotta suuri yleisö saisi tietää asiasta. Uskon, että tohtori Gilligan vastaa moraalisiin ja poliittisiin huolenaiheisiinsa, kun hän kuvaa velvollisuuttaan sellaisena kuin hän sen näkee – hän ei pyri antamaan vahingonkorvausoikeudellisen lainsäädännön tarkkaa lukemista.

Mutta on toinenkin syy kyseenalaistaa tohtori Gilliganin luvussaan käyttämä lähestymistapa. Viimeisten 20 vuoden ajan on ollut muodikasta pitää väkivaltaa kansanterveysongelmana. Se on lähestymistapa, joka on vaikuttanut moniin rikosoikeuden tutkijoihin. Kansanterveyden näkökulmasta voidaan yksilöidä alueita, joilla väkivalta on yleistä, ja tuoda esiin tekijöitä, jotka jätetään huomiotta yksittäisissä kliinisissä arvioinneissa. Asiantuntijat, jotka yhdistävät kansanterveydellisiä lähestymistapoja ja syvällistä kliinistä kokemusta, kuten tohtori Gilligan, eivät kuitenkaan ole vieläkään osoittaneet empiirisesti, että heidän menetelmillään pystyttäisiin ennustamaan tietyn yksilön tulevaa vaarallisuutta paremmin kuin vakuutusmatemaattisilla tilastollisilla menetelmillä.

Tässä kirjassa erottuu erityisesti tohtori Leen cri de coeur: ”Ainoat ihmiset, jotka eivät saa puhua jostakin asiasta, ovat ne, jotka tietävät siitä eniten.” Toivoisin uskovani, että psykiatrit todellakin tietävät eniten vaarallisuustapauksista, mutta nykyisin saatavilla oleva empiirinen todistusaineisto kokonaisuudessaan kumoaa tämän. Lee väittää ratkaisevassa alaviitteessä, että ”vaarallisuus” liittyy enemmän tilanteeseen eikä niinkään henkilöön. Jos näin olisi, tämän näkemyksen mukaan psykiatrin ei tarvitsisi tuntea tai tutkia henkilökohtaisesti Donald Trumpia. Mutta uskooko kukaan, että psykiatrit tietävät presidenttikunnasta ja Valkoisen talon tilanteesta enemmän kuin muut ammattilaiset?

Kirjan viimeinen luku kantaa otsikkoa ”Hänellä on maailma käsissään ja sormi liipaisimella”. Siinä kaksi psykiatria kehottaa kongressia nimittämään asiantuntijapaneelin tutkimaan presidenttiä. Heidän ehdottamaansa paneeliin on tarkoitus kuulua kolme ”puolueetonta” neuropsykiatriaa (ei vain tavallisia psykiatreja). Ilmeisesti kukaan tämän kirjan kirjoittajista ei voi nyt väittää olevansa ”puolueeton”.” Vielä ironisempaa on kuitenkin se, että niistä psykiatreista, jotka lausuvat mielipiteensä Trumpista ”vaarallisena tapauksena”, yksikään ei tunnista itseään ”neuropsykiatriksi”, eikä ammattikuntamme ole tunnustanut ketään sellaiseksi.

Tässä kirjassa on kuitenkin jälkisanat, jotka on kirjoittanut kunnioitettava Noam Chomsky. Hänen mukaansa kaksi suurinta uhkaa planeetalle ovat ilmaston lämpeneminen ja ydinholokausti, ja Trump on uhka molemmissa tapauksissa. Ei tarvitse olla psykiatri uskoakseen tämän.