Hélène Cixous (s. 1937) on kirjailija ja filosofi. Hän ylittää akateemisen kielen rajat runollisella kielellä ja runollisella kielellä, ja häntä ylistetään laajalti sekä kokeellisesta kirjoitustyylistään että kokeellisesta käytännöstään, joka läpäisee monia diskursseja. Vaikutusvaltainen teoreetikko sekä romaanikirjailija, näytelmäkirjailija ja runoilija Cixous tunnetaan myös roolistaan uusien kasvatusmallien aloitteentekijänä ja kehittäjänä. Suuri osa Cixous’n tunnettuudesta kehittyi écriture feminine -menetelmän ja -käytännön ympärille, joka käsittelee Cixous’n jatkuvaa huolta erilaisuuden vaikutuksista, syrjäytymisestä, identiteettitaistelusta ja länsimaisen logosentrismin voittamisesta. Nämä ajatukset tulivat näkyvästi esille hänen laajasti vaikuttavassa esseessään Le rire de la Méduse vuodelta 1975 (Meduusan nauru). Tätä teosta pidetään keskeisenä tekstinä Cixousin feminiinisen kirjallisuuden käsitteessä, ja se pohjustaa hänen puoltamistaan kirjoittamisen vapauttamisesta ja minuuden vapauttamisesta kirjoittamisen kautta.
Syntynyt Oranissa, Algeriassa, Cixousin isä oli ranskalaiskolonialisti, joka kuoli Cixousin ollessa nuori; hänen äitinsä oli itävaltalaissaksalainen, ja saksa oli Cixous’n ensimmäinen kieli. Hänen isänsä ja siten monet hänen perheensä jäsenet olivat juutalaisia, ja toisen maailmansodan julmuudet vaikuttivat Cixousiin jo varhain. Hän opiskeli jo varhain kirjallisuutta monilla kielillä ja luki muun muassa kirjailijoita Franz Kafkaa, Marina Tsvetajevaa ja Clarice Lispectoria. Hän kävi koulua Ranskassa ja opiskeli englantilaista kirjallisuutta, lähinnä Shakespearea, mytologiaa ja saksalaisia romantikkoja, erityisesti Heinrich von Kleistiä. Vuonna 1959 Cixous suoritti englannin kielen agrégation-tutkinnon, ja vuonna 1962 hänestä tuli Bordeaux’n yliopiston assistentti. Vuonna 1965 hän muutti Pariisiin, josta tuli maître assistante Sorbonnen yliopistoon, ja vuonna 1967 hänet nimitettiin maître de conférences Nanterreen. Samana vuonna Cixous julkaisi ensimmäisen tekstinsä Le Prénom de Dieu (Jumalan etunimi), ja vuotta myöhemmin, vuonna 1968, hän väitteli kirjallisuuden tohtoriksi väitöskirjallaan L’Exil de James Joyce ou l’ art du remplacement (suomennettu nimellä The Exile of James Joyce, or the Art of Displacement, 1972), jonka hän julkaisi vuonna 1969. Pian vuoden 1968 opiskelijamellakoiden jälkeen hänet nimitettiin chargé de missioniksi perustamaan Vincennesiin kokeellinen Université de Paris VIII. Paris VIII oli suunniteltu oppimispaikaksi, joka sisälsi vaihtoehtoisen rakenteen institutionaalisen koulutuksen tavanomaisille hierarkioille, ja se perustettiin vastauksena perinteisen ranskalaisen akateemisen ympäristön kritiikkiin. Yliopisto saavutti vahvan maineen erityisesti arvostetun tiedekuntansa ansiosta, johon kuului sellaisia ajattelijoita kuin Gérard Genette, Michel Foucault, Tzvetan Todorov, Félix Guattari ja Gilles Deleuze. Vuonna 1969 Hélène Cixous perusti yhdessä Todorovin ja Genetten kanssa luku- ja tekstikokeiluja käsittelevän Poétique-lehden. Vuonna 1974, vielä Pariisin VIII yliopistossa, hän perusti Centre de Recherches en Etudes Fémininesin, jonka puheenjohtajana hän toimii edelleen. Keskus oli ensimmäinen laatuaan Euroopassa.
Vuodet 1968-1972 olivat dynaamista ja jännittävää aikaa ranskalaisille intellektuelleille, jotka työskentelivät toukokuun 1968 jälkimainingeissa. Näinä vuosina Hélène Cixous julkaisi ensimmäiset fiktiiviset tekstinsä: Dedans (1969), josta hän sai Prix Médicis -palkinnon, ja trilogian Le Troisième Corps, Les Commencements ja Neutre (Kolmas ruumis, Aloitukset ja Neutra, 1970-72).
Vuonna 1974 Hélène Cixous julkaisi esseekokoelman Prénoms de personne (Kenenkään nimi), joka käsitteli Sigmund Freudia, E. T. A. Hoffmannia, Heinrich von Kleistia, Edgar Allan Poeta ja James Joycea. Näissä teksteissä hän tutkii yhtenäisen tai fallisen subjektin, narsismin ja kuoleman välisiä yhteyksiä. Hän paljastaa, miten kirjallisuuden dialektinen rakenne, erityisesti näiden kirjailijoiden kohdalla, vangitsee naiset rajoitettuun vaihtoon tai talouteen, jota hallitsee kuolemanhalu. Georges Bataillen työn innoittamana hän tarjoaa yleisen lahjan talouden, joka liittyy menoihin ja menetyksiin. Vaihto on hallitseva teema hänen kirjoituksissaan, ja hän kyseenalaistaa sen suhteen alteriteettiin: jos subjekti on olemassa vain differentiaalisessa suhteessa muihin, uusien vaihtotapojen pohtiminen on keino kohti sosiaalista muutosta. Tähän ajatteluun sisältyy Cixousin ajatus siitä, että sosiaalisen muutoksen aikaansaamiseksi tarvitaan kielellistä muutosta, ja siksi hän tutkii vaihdon vaikutuksia kieleen ja kirjoittamiseen.
Hélène Cixous julkaisi vuonna 1977 teoksen Angst, jota seurasi keskittynyt kausi feministiseen tutkimukseen ja työhön. Hän julkaisi lähes yksinomaan Des Femmes -kustantamossa ja teki yhteistyötä Antoinette Fouquen kanssa, joka oli naisliikkeen vaikutusvaltaisen poliittisen ryhmän Politique et Psychoanalyse eli ’Psych et po’ perustaja. Hänen tämän ajan kirjoituksistaan käy ilmi ajatus siitä, että uudet kuvailevat termit, joissa ei viitata sukupuolisiin eroihin, korvaisivat lopulta maskuliinisen ja feminiinisen määritteet. Hän sai vaikutteita myös Martin Heideggerin runoutta ja kieltä käsittelevistä teoksista, kuten hänen teoksistaan Préparatifs de noces au-dela de l’abîme (Häävalmistelut kuilun takana, 1978), Anankè (1979) ja Illa (1980) käy ilmi, With ou l’art de l’innocence (With or the Art of Innocence, 1981) ja Limonade tout était si infini (Lemonade tout était si infini, 1982), joissa hän työstää ajatuksia tiedosta, viattomuudesta ja laista sekä pohdiskelee ylevää.
1980-luvun alussa hänen suhteensa Des Femmesiin kiristyi yhä enemmän, ja hän erosi Antoinette Fouquesta. Voisi myös olettaa, että hänen teoksissaan tapahtui tuolloin huomattava muutos, erityisesti vuonna 1983 ilmestyneen tekstin Le Livre de Promethea (Promethean kirja tai Promethean kirja, 1990) myötä. Sitä pidetään Promethean myytin naisellisena uudelleenkirjoituksena, ja siihen vaikutti hänen tapaamisensa kokeellisen Théâtre du Soleil -teatterin johtajan Ariane Mnouchkinen kanssa. Mnouchkine ja hänen teatterinsa sekoittivat Elisabetilaista teatteria Kaukoidän tekniikoihin ja olivat tunnettuja William Shakespearen kokeellisista tuotannoista. Cixousin yhteistyö Mnouchkinen kanssa merkitsi siirtymistä kohti historiallista ja poliittista kirjoittamista tai sitä, mitä Hélène Cixous kutsuu ”historian näyttämöksi”
.