Kahdeksankymmentäyhdeksän avohoidossa ollutta masentunutta potilasta tutkittiin kliinisten kriteerien, tutkimusdiagnostisten kriteerien (Research Diagnostic Criteria, RDC) ja neuroendokriinistä säätelyä mittaavan deksametasonisuppressiotestin (DST) avulla. DST:n yksinkertainen avohoitoversio, joka vaati vain yhden verinäytteen, tunnisti oikein 40 prosenttia kliinisesti endogeeniseksi masennukseksi (ED) diagnosoiduista potilaista, ja sen spesifisyys oli 98 prosenttia ja diagnostinen luotettavuus 95 prosenttia. Iän, sukupuolen tai oireiden vakavuuden erot endogeenisten ja ei-endogeenisten masentuneiden välillä eivät selittäneet näitä tuloksia. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että DST:n diagnostinen suorituskyky oli heikompi RDC-luokkien Major Depressive Disorder (MDD) ja Primary MDD osalta. Nämä olivat vähemmän valikoivia ja heterogeenisempia kuin kliininen luokka ED. RDC-diagnoosit tukivat kliinisiä ED-diagnooseja 98 prosentissa tapauksista, mutta 22 prosenttia RDC:n endogeenisen MDD:n diagnooseista ei saanut tukea kliinisistä diagnooseista. Epänormaaleja DST-tuloksia havaittiin vain potilailla, joilla oli sekä kliininen ED-diagnoosi että RDC-diagnoosi endogeenisesta MDD:stä. Potilailla, joilla oli varma endogeeninen MDD, oli huomattavasti useammin epänormaaleja DST-tuloksia (42 %) kuin potilailla, joilla oli todennäköinen endogeeninen MDD (14 %), tai potilailla, joilla oli muu RDC-diagnoosi (3 %). Positiivisten DST-tulosten ja masennuksen positiivisen perhehistorian välillä havaittiin merkittävä yhteys. Nämä tulokset tukevat muuta näyttöä positiivisen DST-tuloksen käytöstä ED:n ulkoisena validointikriteerinä. MDD-luokka sisälsi kaikki kliinisesti ED:ksi diagnosoidut tapaukset, mutta sitä laimensivat kliinisesti ei-endogeeniseksi masennukseksi diagnosoidut tapaukset, joilla ei ollut neuroendokriinistä häiriötä. Tulokset vahvistivat myös sen, että masennuksen endogeeninen/ei-endogeeninen ja primaarinen/sekundaarinen luokittelu eivät ole identtisiä. Johtopäätöksemme ovat seuraavat: (1) että DST:tä voidaan käyttää sekä avohoidossa että sairaalahoidossa olevien masentuneiden potilaiden erotusdiagnostiikassa; (2) että RDC:n luokka primaarinen MDD ja Washingtonin yliopiston luokka primaarinen masennus ovat heterogeenisempia ja luultavasti vähemmän päteviä kuin kliininen luokka ED; (3) että endogeenisen MDD:n RDC:n pätevyys on vain kohtalainen; (4) että RDC-diagnoosit eivät voi korvata huolellisia kliinisiä diagnooseja tutkimuksissa; (5) että RDC:n paras käyttötapa on tukea kliinisiä diagnooseja, mutta ei tuottaa diagnooseja itsenäisesti itsenäisenä järjestelmänä; (6) että endogeenisen tai endogenomorfisen masennuksen käsitteellä on validiteetti, ja se olisi säilytettävä masennusta koskevissa tutkimuksissa.