Voittaessaan valtakunnallisen äänestyksen perustuslain muuttamisesta Vladimir Putin voi nyt pysyä Venäjän presidenttinä vuoteen 2036 asti, jos hän haluaa asettua uudelleen ehdolle. 20 vuotta vallassa ollessaan kertomus Venäjän kaoottisesta 1990-luvusta on edelleen keskeinen osa Putinin legitimiteettiä johtajana, joka palautti vakauden.
Vaikka vuosikymmen jakaa edelleen julkista mielipidettä, ei ole epäilystäkään siitä, etteikö se olisi ollut vaarallinen ja jännittävä ajanjakso. 90-luvun monitulkintaisuuden kiteyttää tuolloin suosittu venäläinen sana bespredel, vuoden 1989 vankiladraaman nimi, joka tarkoittaa anarkistista vapautta ja tilivelvollisuuden ulottumattomissa olevaa auktoriteettia.
Venäjän myrskyisää siirtymävaihetta Neuvostoliiton jälkeiseen aikaan pidettiin kylmän sodan jälkeisen vakaan länsimaiden vakauden räikeänä sivujuonteena. Sukupolvea myöhemmin tuon ajan epävarmuustekijöillä on laajempi kaiku kuin tuolloin.
Demokraattien kuolema
1990-luku alkoi Neuvostoliiton ensimmäisillä monipuoluevaaleilla maaliskuussa 1990, jolloin Boris Jeltsin nousi Venäjän johtajaksi. Se päättyi täsmällisesti 31. joulukuuta 1999, kun Jeltsin erosi tehtävästään Putinin hyväksi, joka oli hänen nimetty seuraajansa.
Vuosikymmen sisälsi kaksi epäonnistunutta vallankaappausta vuosina 1991 ja 1993 sekä sekä hallitsevan kommunistisen puolueen että Neuvostoliiton lakkauttamisen. Taloudelliset häiriöt olivat valtavat, kun Neuvostoliiton taloudelliset siteet katkaistiin, markkinatalous luotiin ja shokkihoitoon liittyi laajamittainen yksityistäminen.
Yhteiskunnalliset vaikutukset olivat valtavat. Elinajanodote laski, ja Venäjällä kuoli vuosina 1991-2001 jopa viisi miljoonaa aikuista liikaa, syntyvyys romahti, ja näitä molempia suuntauksia pahensi laajalle levinnyt rikollisuus ja ihmiskauppa. Nämä kielteiset vaikutukset keskittyivät talouskriisien kausiin vuosina 1991-94 ja 1998-99.
Jyrkästi kasvava eriarvoisuus ja uuden varakkaan luokan, johon kuului myös joitakin johtavia uudistusmiehiä, syntyminen merkitsivät sitä, että termi ”demokraatti” oli muuttunut väärinkäytökseksi jo vuonna 1992.
Pietarin uudistusmiehiä
Omat tutkimukseni kyseiseltä kaudelta kertovat siitä, miten vallan keskittäminen oli suuntaus heti uudistusten alusta lähtien. Osasta uudistusliikettä itsestään syntyi Putiniin liitetty hallintotyyli.
Saavuin Pietariin vuonna 1991 odottaen voivani tutkia demokraattisen ja kommunistisen ideologian välistä konfliktia. Sen sijaan huomasin, että konflikti oli kahden uudistajaryhmän välinen – niiden, jotka kannattivat vahvaa toimeenpanevaa hallintoa, ja niiden, jotka kannattivat edustuksellista tai parlamentaarista hallintoa. Kyseessä oli 1800-luvun venäläisen keskustelun uusintaversio valtion ja yhteiskunnan päähenkilöiden välillä. Molemmissa tapauksissa valtiovallan kannattajat voittivat.
Vahvan toimeenpanovallan kannattajille, kuten johtavalle uudistajalle ja Pietarin pormestarille Anatoli Sobtšakille – jonka alaisuudessa Putin toimi varapresidenttinä – vaaleilla valitut valtuutetut olivat este tehokkaalle hallinnolle.
Kaikki uudistusmielipiteen kannattajat vastustivat yksimielisesti kovalinjaisten neuvostoliittolaisten vallankaappausyritystä elokuussa 1991, mutta siitä lähtien uudistusten leirissä esiintyvä kahtiajako toimeenpanovallan ja edustuksellisen vallan kannattajiin syveni. Se huipentui lokakuussa 1993 lyhyeen aseelliseen selkkaukseen presidentin ja parlamentin välillä. Parlamentaariset joukot olivat enimmäkseen liberaalivastaisia nationalisteja, mutta myös neuvostot tukivat heitä. Niiden joukossa oli uudistusmielisten johtama Pietarin neuvosto, joka oli tuolloin syvällä oikeudellisessa kiistassa sen entisen puheenjohtajan Sobtsakin kanssa tämän liiallisesta vallan keskittämisestä.
Jeltsin määräsi joukkonsa tulittamaan parlamenttia vallankaappausyrityksen tukahduttamiseksi. Parlamentin kukistuttua useimmat alue- ja kaupunginvaltuustot eri puolilla maata hajotettiin ja korvattiin valtuuksiltaan supistetuilla edustajakokouksilla.
Konflikti Sobtshakin ja hänen entisten liittolaistensa välillä jatkui Sobtshakin kuolemaan asti vuonna 1999. Siihen mennessä hänen entinen sijaisensa Putin oli noussut toimeenpanovallan huipulle kansallisella tasolla ja ottanut monet Sobtshakin pietarilaisesta tiimistä Kremlinsä hallinnon ytimeen.
Toimiva presidentti Vladimir Putin ja hänen vaimonsa Ljudmila esittivät surunvalittelut Anatoli Sobtshakin leskelle Ljudmila Narusovalle. Kuva: J: By Kremlin.ru, CC BY 4.0
Valta, keskitetty
Vallan keskittäminen kaikilla hierarkian tasoilla merkitsi intensiivisempää nollasummakamppailua sen voittamiseksi parlamentaarisille järjestelmille ominaisten kompromissien sijaan. Suuremmat panokset merkitsivät sitä, että tiedotusvälineiden aggressiivinen mobilisointi informaatiosotaa varten tuli 1990-luvun vaalipolitiikan piirteeksi alueellisella tasolla vuoden 1996 presidentinvaalien mallin mukaisesti.
Siihen mennessä yksityistämiseen liittyvä korruptio oli tehnyt Jeltsinistä ja uudistusmielisistä epäsuosittuja – ja monet pelkäsivät kommunistien palaavan valtaan. Demokraattien oli turvauduttava epätoivoisiin toimiin. Kaikki mahdolliset resurssit otettiin käyttöön Jeltsinin uudelleenvalinnan varmistamiseksi – mukaan lukien sopimukset suurten mediaimperiumien omistavien vaikutusvaltaisten oligarkkien kanssa. Kommunistit kukistettiin, mutta sen hintana oli laajalle levinnyt kyynisyys demokraattista prosessia kohtaan.
Jeltsinin presidenttikausi pysyi Venäjän alueellisten kuvernöörien ja oligarkkien velkaa. Näiden ryhmien vallan rajoittaminen oli Putinin tehtävä, joka kampanjoi vuonna 2000 ”lain diktatuurin” iskulauseella. Se, että tällaisella iskulauseella saattoi olla kansan tuki, osoittaa, missä määrin kansalaiset olivat pettyneitä 1990-luvun lopulla. Suunta kohti vallan keskittämistä oli kuitenkin viitoitettu lähes vuosikymmen ennen Putinin valintaa presidentiksi.
Venäjän 90-luvun uudistajat saavuttivat pitkälti haluamansa peruuttamattoman taloudellisen muutoksen. He eivät onnistuneet yhtä hyvin luomaan myönteistä narratiivia uudesta Venäjästä. Uudistukset olivat näyttäneet perustuvan ajatukseen, että Venäjän oli opittava mahdollisimman paljon lännestä. Ajan myötä pettymys tähän ihannoituun käsitykseen lännestä kasvoi, ja yleinen mielipide muuttui kansallismielisemmäksi.
1990-luvun lopulla nationalismi oli sekä uhka että mahdollisuus. Kuten Putinin maineikkaan esikuvan, tsaari Aleksanteri III:n aikakaudella 1800-luvun lopulla, politiikkana näytti olevan, että nationalismi tarjoaa valtiolle ideologian, kun taas keskittäminen estää sitä karkaamasta käsistä. Putinin nyt tekemät uudet perustuslailliset muutokset jatkavat tätä kaksitahoista polkua, jossa valtaa keskitetään entistä enemmän ja korostetaan kansallista identiteettiä ja itsemääräämisoikeutta – ja molemmat juontavat juurensa 1990-luvun alkupuolelta.
Adrian Campbell, Birminghamin yliopiston kansainvälisen kehityksen vanhempi luennoitsija
Tämän artikkelin julkaisu on julkaistu The Conversation -lehdessä Creative Commons -lisenssin nojalla. Lue alkuperäinen artikkeli.