Fruit Lover | 28.02.2018

Kun luontoäiti suunnitteli viikunan, hän näyttää kysyneen itseltään: ”Miksi valita helpoin vaihtoehto?”. Kasvi on riippuvainen äärimmäisen monimutkaisesta – ja jokseenkin makaaberista – pölytysprosessista kantaakseen hedelmää.

Viikunan ampiaisen elämä on sidottu tiukasti määriteltyyn rataan. Sen lopullinen määränpää on hedelmän keskellä.

Aloitetaan siitä tarkasta hetkestä, kun viikunan ampiaisnaaras kiipeää viikunaan. Sen ei tarvitse kaivautua; luonto on jättänyt sille pienen kolon. Mutta sen päässä olevat lyhyet piikit helpottavat sen kulkua kypsymättömän hedelmän läpi.

Tilaa on silti niukasti. Matkalla vain 2-3 millimetrin kokoinen hyönteinen menettää siipensä sekä suuria osia antenneistaan ja jaloistaan. Näin sen kohtalo on sinetöity: ampiainen ei koskaan enää nouse esiin. Sen ei tarvitsekaan. Se kuljettaa siitepölyä viikunasta, jossa se syntyi, pölyttääkseen viikunan, jossa se tuhoutuu.

Draama sisällä

Ymmärtääkseen, miksi ampiaisen on kiivettävä sisälle, on tiedettävä, että viikuna ei ole samanlainen kuin muut hedelmätyypit. Toisin kuin esimerkiksi omena, se ei kehity kukasta. Se on pikemminkin kokoelma pieniä kukkia päärynänmuotoisessa kotelossa. Toisin sanoen se, mitä syömme, ovat kukkia, jotka viikunan tapauksessa eivät ole hedelmän ulkopuolella vaan sen sisällä.

Ampiainen kuljettaa siitepölyä tämän kukkakokoelman keskelle ja munii sinne. Sitten se kuolee. Muut kuin pölyttämättömät ampiaiset hylkäävät munansa ja elävät samalla tavalla.

Viikunan kehittyessä munat kypsyvät toukiksi, jotka muuttuvat poikasiksi ja sitten ampiaisiksi. Urosyksilöiden ensimmäinen virallinen teko on parittelu naaraan kanssa. Sen jälkeen urokset kaivavat viikunasta tunnelin. Luontoäidillä ei ole niille juuri muuta varattuna. Useimpien lajien urokset syntyvät ilman siipiä, eivätkä ne elä pitkään karattuaan hedelmästä.

Naaraspuoliset seuraavat urospuolisia lajitovereitaan ulos tunneleista, keräävät matkalla siitepölyä ja lentävät sitten toiseen läheiseen viikunapuuhun. Sieltä naaras löytää uuden viikunan, jossa on pieni reikä. Naaras ryömii sisään ja menettää siipensä, antennit ja jalkansa. Matka alkaa uudelleen.

Syömmekö ampiaista purraessamme viikunaa?

Kuka tahansa, joka on koskaan syönyt viikunaa, tuntee rapeuden, joka syntyy hedelmän puremisesta. Tarkoittaako se, että pureskelemme kuolleita ampiaisia? Onneksi ei. Hampaiden väliin jäävät rapeat palat ovat itse asiassa vain siemeniä. Fikaiini-niminen entsyymi hajottaa siellä olevat ampiaiset täysin.

Lisäksi olemme viljelleet viikunoita tuhansia vuosia. Sinä aikana ihminen on kehittänyt viikunalajeja, jotka pölyttävät itsensä, joten ampiaisia ei tarvita.

Klaus Esterluss