Intensiivipronominit. Olin tietoinen siitä, että refleksiivipronominit ovat niitä, joissa käytetään ”itseä” (se refleksiivinen osa), mutta en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan intensiivipronominista. Ilmeisesti intensiivipronominilla tarkoitetaan sitä, kun refleksiivipronominia käytetään korostamaan subjektia ja hänen saavutuksiaan, kuten tämän postauksen otsikko osoittaa.
Kun olen miettinyt intensiivipronomineita tänään, olen päättänyt, että ne tuntuvat hieman oudoilta kirjoituksessa. Ehkä se johtuu koko ilmiöstä, kun sanaa sanotaan liian monta kertaa ja se alkaa menettää merkityksensä, mutta sanonta ”Minä itse olen oppinut jotain” tai ”Hän itse tuli ovelle” tuntuu korvaani uskomattoman oudolta.
Puheessa korostus tuntuu mukavammalta: ”Hän itse soitti!” Mutta teemme puhutussa kielessä paljon sellaista, mikä ei onnistu kirjallisesti: keskeytämme itsemme, aloitamme lauseemme alusta, vaipumme outoon hiljaisuuteen ennen kuin pääsemme lauseen varsinaiseen loppuun. Puheemme perustuu niin moneen muuhun viestinnän osa-alueeseen – ääni, keho, kasvot – että lauserakenne ei ole niin kriittinen. Mutta kun meillä on vain sanoja sivulla, no, noilla sanoilla on paljon työtä tehtävänä. Kieliopin on korvattava ääni, keho, kasvot – no, onhan meillä hymiöitäkin 🙂
Ainut kerta, kun kirjoittaessani saattaisin tuntea oloni mukavaksi intensiivipronominin kanssa, voisi olla esimerkiksi lause ”Hän teki kaiken itse”, kun viittaan yksivuotiaaseen veljentyttäreeni. Mutta tässä tapauksessa sanaa ei luultavasti edes lasketa intensiivipronominiksi, koska se tulee niin paljon myöhemmin lauseessa, sisältyy prepositiolauseeseen ja tekee oikeastaan vain tavallisen refleksiivisen taikansa.
Milloin tarvitsisimme intensiivipronominia? Milloin sen sanan pitäisi tehdä työtä? Ehkä kuninkaallisten tai suurvaltaisten ihmisten kohdalla, jotka tyypillisesti antavat ylläpitäjiensä tehdä asioita heidän puolestaan? Onko se kieliopillinen funktio, joka on mennyt pois muodista demokratian nousun myötä? Emme tarvitse intensiivipronomineja, koska odotamme kaikkien tekevän työnsä itse, soittavan omat puhelunsa, avaavan ovensa itse?
Mahdollisesti se on kieliopillinen arkaismi, poliittinen antiikki. Ehkä se selittää, miksi opin siitä vasta eilen.