Lillian Campbell

Hon. News to Novels

Prof. Jean Lutes

December 18, 2006

The Life of Dorothy Dix and Her Columns as Evidence of the Inherent Flaws In the Form of the Advice Column

Alkuaikoina sanomalehtirouvana Elizabeth Meriwether Gilmer kirjoitti ”Sunnuntaisalaatti”-palstalleen pohdintaa neuvontapalstoista. Hän kutsui niitä ”kirjallisiksi kummajaisiksi, jotka olisivat suunnattoman humoristisia, elleivät ne olisi myös säälittäviä” (Kane 62). Vuosia myöhemmin lukijat tunnistivat Gilmerin, joka tunnetaan paremmin salanimellä Dorothy Dix, neuvontapalstojen isoäidiksi. Suosionsa huipulla toisen maailmansodan aikana Dix sai lukijoilta yli 1 000 kirjettä päivässä. Hänen kolumninsa julkaistiin 273 sanomalehdessä ympäri maailmaa, ja sitä luki arviolta 60 miljoonaa ihmistä (Weatherspoon 10). Dixin valtava suosio on osoitus hänen menestyksestään neuvoa-antavana kolumnistina. Näin ollen hänen kolumniensa tarkastelu voi auttaa määrittelemään onnistuneen kolumnin osatekijät ja onnistuneen kolumnistin luonteen. Samalla Dixin menestyksekkäiden kolumnien osatekijät paljastavat kuitenkin myös luontaisia puutteita neuvoa-antavan kolumnin luonteessa journalistisena ilmaisumuotona. Verrattaessa Dixin kolumneja Nathaniel Westin novelliin Miss Lonelyhearts voidaan havaita, että samat Dixin kolumneille ominaiset puutteet olivat vastuussa Miss Lonelyheartsin kaatumisesta.

Ensisijaisesti Dixin vastaukset toimivat todisteena siitä, että neuvoa-antavien kolumnien on ennen kaikkea tarjottava ratkaisu, joka tyydyttää lukijoita. Ihannetapauksessa ratkaisun tulisi olla paras neuvo, jonka lukijat itse keksisivät. Dix viittasi tähän tehtävään mielellään Abraham Lincolnia kuvaavalla sitaatilla: ”Kun hän puhui, tavallinen kansa kuuli itsensä ajattelevan ääneen” (Kane 134). Dixin kaava näille yleispäteville vastauksille kehittyi epäilemättä hänen henkilökohtaisista kokemuksistaan. Hän totesi: ”Minulla itselläni on ollut vaihteleva ja levoton elämä, joten minulle esitetyt ongelmat ovat usein sellaisia, jotka olen itse kokenut” (Washburn 20). Ja vaikka hän ei olisikaan itse kokenut tiettyjä tapahtumia, Dixin omat kokemukset olivat opettaneet häntä löytämään onnen vaikeuksista.

Äidin kuoltua nuorena Dixin isä meni uudelleen naimisiin, ja kahdeksantoistavuotiaana hän meni naimisiin äitipuolensa veljen George Gilmerin kanssa. Hän kärsi ”parantumattomasta mielisairaudesta”, oli ailahtelevainen ja kykenemätön pitämään työpaikkaa (Abramson 39). Yrittäessään elättää itsensä ja miehensä Dix sai hermoromahduksen. Kun hän sai voimansa takaisin Mississippin rannikolla sijaitsevassa lomakeskuksessa, hän löysi tiensä Times Picayunen päätoimittajaksi (Abramson 40). Siellä Dix aloitti uransa neuvoa-antavana kolumnistina. Kuitenkin juuri hänen taustansa ja kärsimyksensä ennen uraansa auttoivat häntä muotoilemaan onnellisuusratkaisunsa, jota hän myöhemmin tarjosi lukijoille.

Kirjailijat Hartnett Kane ja Ella Bentley selittävät Dixin ratkaisun koostuvan kahdesta vaihtoehdosta. Hän neuvoisi lukijoita joko ”1) erilaisiin käyttäytymistapoihin tai 2) hyväksymään tilanteen, jossa he olivat” (Kane, Arthur 1). Esimerkkinä ensimmäisestä lähestymistavasta Dix neuvoi poikaa, jota häiritsivät hänen tyttöystävänsä huonot käytöstavat: ”He tarvitsevat varmasti jonkun, joka opettaa heille käytöstapoja ja kielioppia… Ei ole ketään, joka voisi välittää tätä tietoa niin tehokkaasti kuin se poikaystävä, jonka kanssa he yrittävät tehdä osumaa” (”Nuoret tytöt”). Tilanteen luonteesta ja annettujen tietojen määrästä riippuen Dixillä oli mahdollisuus määritellä, kuinka suureen toimintaan kirjoittaja kykeni. Eräässä tapauksessa, jossa leski luetteli, että hänellä oli paljon rahaa mutta harkitsi naimisiinmenoa alkoholistin kanssa seuran vuoksi, Dix neuvoi häntä jättämään suhteen välittömästi, sillä ”jos naisella on rahaa, mikään ei estä häntä perustamasta omaa yksilöllistä kotia.” (”Widows”)

Samalla Dix kuitenkin ymmärsi, että toiminta ei aina ollut vaihtoehto niille, joilla oli vähän rahaa tai jotka olivat sidoksissa perheeseensä. Näissä tapauksissa hän lähestyi ratkaisua ehdottamalla, että yksilöt muuttaisivat elämänkatsomustaan. Kun esimerkiksi kolme hissinhoitajaa kirjoitti ja ihmetteli, voisiko hissin käyttämisen yksitoikkoisuus tehdä heidät hulluiksi, Dix vastasi: ”Saamme työstämme kiinnostusta ja jännitystä juuri siinä suhteessa kuin panostamme siihen. Koko inhimillinen draama tapahtuu silmiemme alla. Etsikää sitä, niin ette enää koe työtänne yksitoikkoiseksi” (”Lapsimorsian”). Tämä ihanne, jonka mukaan yksilöt tekevät itse oman onnensa, oli ensiarvoisen tärkeä Dixin ”Diktaatteja onnelliseen elämään” -teoksessa. Ensimmäinen neuvo tässä luettelossa on: ”Hanki tahto onneen”, ja ainakin seitsemän näistä kymmenestä diktaatista keskittyy täysin mielenasenteeseen eikä toimintaan (”Miss Dixin” 1). Maurine Beasley tulkitsi Dixin näkökulmaa naisen asemaan tämän mielentilan muuttamista koskevan konvention pohjalta. Beasley korosti, että Dix suositteli usein naisen aseman hyväksymistä vallankumouksen sijaan: ”Gilmer kannatti henkilökohtaista täyttymystä elämällä rohkeasti vaikeuksien keskellä sen sijaan, että olisi pyrkinyt yhteiskunnallisiin muutoksiin feminististen tavoitteiden toteuttamiseksi” (6).

Vastaavasti Nathaniel Westin Miss Lonelyhearts -teoksen nimihenkilö pyrki rohkaisemaan yksilöitä luomaan oman onnensa. Hän väitti: ”Jokainen ihminen, olipa hän kuinka köyhä tai vaatimaton tahansa, voi opettaa itsensä käyttämään aistejaan. Katsokaa pilvipeitteistä taivasta, vaahdon peittämää merta…”. (West 26). Kuitenkin juuri Lonelyheartsin henkilökohtainen kyvyttömyys löytää vastausta tai onnea itselleen tekee hänen vastauksistaan uskomattoman epärehellisiä. Pastorin poikana Lonelyhearts lähti yliopistosta idealistisena ja itsevarmana: ”he olivat uskoneet kirjallisuuteen, olivat uskoneet Kauneuteen ja henkilökohtaiseen ilmaisuun absoluuttisena päämääränä. Kun he menettivät tämän uskon, he menettivät kaiken” (West 14). Lonelyheartsin idealistinen elämä esti häntä muotoilemasta henkilökohtaista ratkaisua ja vastausta, jonka hän voisi tarjota lukijoilleen.

Jopa Dixillä ei kaksitahoisesta ratkaisukeskeisyydestään huolimatta ollut vastausta kaikkiin ongelmiin. Tämä yksittäisen ihmisen kyvyttömyys saada kaikki vastaukset on osoitus ensimmäisestä neuvontapalstojen luonteeseen liittyvästä luonnollisesta virheestä. Dix hyväksyi puutteensa ja sanoi kerran eräälle kollegalleen: ”Jos joskus tulee päivä, jolloin luulen olevani oikeassa kaikessa, lupaa minulle, että ammut minut!”. (Weatherspoon 10). Toinen kollega pohdiskeli hänen uteliaisuuttaan ja haluaan oppia lisää koko elämänsä ajan: ”Hän katsoi minua: ’En ole koskaan kuullutkaan siitä. Kerro minulle siitä.’… Kun puhuin, tajusin, että hän imi asioita itseensä ja että joskus… hän vetäisi sen pois mielestään” (Kane 63). Dix hyväksyi universaalin tiedon puutteensa eikä pelännyt tehdä lukijoilleen selväksi, että hän oli vain yksi yksilö eikä hänellä aina ollut vastausta. Retorisesti hän kysyi lukijoiltaan: ”Koska meillä ei ole rakkaudentunnistinta, miten voimme tietää, mikä rakkaus tulee kestämään ja mikä on se oikea, aito, pulloon puhallettu rakkaus”? (”Millainen rakkaus kestää?”). Kolumnistin kyvyttömyys tarjota ratkaisua kaikkiin lukijoidensa kysymyksiin on ensimmäinen neuvoa-antavan kolumnin luonteeseen kuuluva puute. Se on virhe, joka johtuu siitä, että kolumnisti on vain ihminen.

Tästä virheestä huolimatta Dix uskoi kuitenkin vakaasti neuvojensa pätevyyteen. Tämä kirjoittajan luottamus omaan kykyynsä parantaa neuvoja pyytävien ihmisten elämää on välttämätöntä kolumnin menestyksen kannalta. Dixille tämä luottamus syntyi hänen varhaisista kokemuksistaan ja siitä, että hän onnistui pitämään itsensä onnellisena vaikeuksista huolimatta. Hän selitti: ”Jos olisin vetäytynyt tai horjunut, kaikki voimani auttaa muita olisi menetetty. En voisi pyrkiä siihen, että he olisivat vahvoja, ellen itse olisi vahva” (Weatherspoon 8). Hän pysyi vahvana ja onnellisena, ja juuri tuon sisäisen voiman avulla Dix perusteli paikkansa neuvonantajana. Kuten Dix myöhemmin totesi: ”Vain ne naiset, joiden silmät on pesty puhtaiksi kyynelillä, saavat laajan näkemyksen, joka tekee heistä koko maailman pikkusisaruksia.” (Beasley 6)

”Koko maailman pikkusisaruksena” Dix säilytti koko kolumninsa ajan matronnaisen luottamuksen sävyn. Arvioidessaan Dixin kolumnien sävyä suhteessa Dear Abbyyn tutkijat havaitsivat, että ”Dorothy Dixillä oli taipumus olla arvovaltaisempi vastauksissaan ja että lukijat kyseenalaistivat hänet harvemmin” (Kanervo, Jones, White 11). Kun joukko lukiolaistyttöjä kirjoitti Dixille ja kysyi, pitäisikö heidän lopettaa koulunkäynti ja mennä naimisiin, Dix vastasi arvovaltaisesti: ”Ehkä jos minä… tietäisin elämästä yhtä vähän kuin te, olisin ehkä tarpeeksi typerä ajatellakseni koulun lopettamista ja naimisiinmenoa, mutta koska olen vanhempi… kehottaisin teitä kaikella, mitä voin sanoa, lykkäämään häitänne viidellä tai kuudella vuodella” (”Lapsimorsian”). Dix tekee usein tällaisia tuomioita epäröimättä, kertoo hylätylle lapselle, joka on nyt aikuinen, ettei hän ole vanhemmilleen mitään velkaa (”Nuoret tytöt”) tai syyttää miestä siitä, ettei hänen naisensa ole ylpeä ja nauti kotitöistään (”Viewing Homemaker’s Job”).

Dixin itsevarmuus esti häntä kaunistelemasta todellisuutta, samoin kuin hänen vakuuttuneisuutensa siitä, että ”Joskus halutaan vahvaa lihaa eikä munakasta souffléa” (Kane 63). Epäilemättä lukijat ihailivat tätä taipumusta suoraviivaiseen rehellisyyteen. Eräs mies selitti Dorothyn menestyksen tämän itsevarmuuden avulla ja pohdiskeli: ”Sinulla on selkäranka, joka saa sinut sanomaan juuri sen, mitä ajattelet, ja huumorintaju, jonka vuoksi meidän on helppo ottaa se vastaan” (Weatherspoon 10). Tämän ”selkärangan” luontainen puute on kuitenkin se, että Dixin itsevarmuus ja jyrkkäpiirteinen lähestymistapa saivat lukijat kääntymään hänen puoleensa ei kumppanina vaan Kristuksen hahmona. Tämä Kristus-kompleksi on toinen neuvoa-antavan kolumnin luonteeseen liittyvä puute. Kolumnisti ei voi antaa synninpäästöä, eikä Dorothy Dix kokemuksestaan ja varmuudestaan huolimatta ollut Kristus. Siitä huolimatta hän alkoi saavuttaa tuollaista uskonnollista merkitystä yhteiskunnassa.

Eräs nainen kirjoitti Dorothy Dixille sen jälkeen, kun hänen kolumniinsa lehdissä liitetty kuva muuttui, ja sanoi, että tämä muutos oli ”’melkein kuin yrittäisi rukoilla uutta Jumalaa!'”. (Kane 296). Hämmennystä vain lisäsi se, että Dorothy käytti ajoittain kolumnejaan uskonnollisten viittausten näyttämönä. Eräässä tapauksessa hän neuvoi miestä, joka oli huolissaan vaimonsa uskottomuudesta, mutta ei omastaan, viittaamalla raamatunlausuntoon: ”Se, joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven. Sinulla on Suuren Opettajan sanat ohjaamassa sinua. Jos hän antoi sinulle anteeksi, mikset sinäkin antaisi hänelle anteeksi?” (Kane 281). Hän myös käytti kuulemiaan saarnoja lähtökohtana omalle keskustelulleen ja toisinaan jopa väitti vastaan sitä, mitä saarnaaja oli sanonut. Hänen artikkelinsa ”The Reason Men Do Not Marry” (Syy, miksi miehet eivät mene naimisiin) alkaa: ”Eräänä iltana eräs kuuluisa Philadelphian jumalanpalvelus piti saarnan…”. (1).

Vielä kauhistuttavampaa oli, että papit alkoivat kääntyä Dixin puoleen saadakseen neuvoja. ”Muut papit, hän sai tietää, käyttivät hänen kolumnejaan saarnojensa aiheina, ja eräs omisti viisi peräkkäistä saarnastuolipuhetta hänen avioliittokeskusteluilleen” (Kane 224). Dixin kolumneissa käsiteltiin asioita, jotka olivat ajan kannalta olennaisia, ja ne olivat ehkä hyvä tapa uskonnollisille auktoriteeteille tunnistaa ongelmat, joihin heidän seurakuntalaisensa tarvitsivat vastauksia. Kuitenkin jopa Dix myönsi, että ”kirjoituspöytäni on ollut rippikoulu, jossa miehet ja naiset avaavat sydämensä…”. (”Public Ledger” 1). Joissakin tapauksissa Dix ohjasi lukijat papin luokse antamaan uskonnollista opastusta (Kane 196), mutta toisissa tapauksissa hän hyväksyi paikkansa kristuksen hahmona helposti, tarjoten neuvoja itsevarmasti ja vakuuttavasti.

Sen sijaan Lonelyheartsin uskonnollinen tausta ja hänen oma uskonsa menettäminen estivät häntä hyväksymästä paikkaansa kristuksen hahmona lukijoidensa silmissä. Pelkästään hänen uskonmenetyksensä johti hämmennykseen oikean ja väärän välisestä rajasta: ”Jos hän vain voisi uskoa Kristukseen, silloin aviorikos olisi synti, silloin kaikki olisi yksinkertaista ja kirjeisiin olisi äärimmäisen helppo vastata” (West 26). Lisäksi Lonelyheartsin vastaus ongelmiin oli aina ollut Jumala. Hänen ratkaisunsa, toisin kuin Dixin, nojautui täysin uskoon, siihen pisteeseen asti, että hän ei voinut vastata lukijoilleen aidosti ottamatta Jumalaa mukaan: ”Välttämällä Jumalaa hän ei ollut onnistunut hyödyntämään sydämessään olevaa voimaa, vaan oli vain kirjoittanut kolumnin lehteensä” (West 49). Miss Lonelyheartsin kyvyttömyyttä erottaa oikea ja väärä toisistaan tai löytää vastaus, johon ei liity Jumalaa, vaikeuttaa vain hänen asemansa Kristuksen hahmona. Shrike parodioi tapaa, jolla Lonelyhearts toimii Kristuksena, matkimalla ”Miss Lonelyheartsille” osoitettua rukousta novellin alussa (West 1) ja viittaamalla Lonelyheartsiin ”mestarina” (West 53) kirjan loppupuolella. West korostaa Kristus-kompleksia neuvontapalstan luonteeseen kuuluvana epäkohtana korostamalla sitä, miten Lonelyheartsin asema Kristuksena yhdistettynä hänen uskonsa menettämiseen ja vastauksen menettämiseen vaikuttaa hänen lankeemukseensa.

Huolimatta arvovaltaisesta äänensävystään ja asemastaan Kristus-hahmona Dix ei kuitenkaan koskaan väärinkäyttänyt yleisöään tai käyttänyt hyväkseen valtaa, joka hänellä oli niin suureen osaan väestöstä. Kun muut ehdottivat, että Dix muuttaisi kolumninsa kilpailuksi ja tarjoaisi palkinnon parhaalle kirjeelle, hän kieltäytyi nähdessään, että se ”vaarantaisi hänen kirjeenvaihtonsa anonyymin luonteen ja tappaisi ihmisten luottamuksen häneen” (Kane 154). Samoin hän vältti houkutusta muuttaa postilaatikkonsa avioliittotoimistoksi (Kane 182) ja jopa lykkäsi sihteerin avustamista myöhempään elämäänsä. Lopulta hänellä oli yksi sihteeri, Ella Arthur, mutta silloinkin lomakekirjeitä käytettiin harvoin, ja Arthur vastasi usein yksilöllisesti muunnelmilla, jotka perustuivat Dixin töiden vuosien opiskeluun (Kane 260). Ennen kaikkea Dix oli omistautunut tehtävälleen ja vakuutti: ”En voi tehdä tätä kevyesti.” (Weatherspoon 10)

Dixin vastuu ei todellakaan ollut kevyttä työtä. Hänen tehtävänään oli usein tarjota lohdutusta ja rauhoittelua niille, jotka harkitsivat itsemurhaa (Kane 8-9) tai olivat vakuuttuneita siitä, että heidän ei ollut Jumalan tahto mennä leikkaukseen vatsataudin vuoksi (Kane 195-6). Dixillä oli kirjaimellisesti ihmishenkiä käsissään, ja hänen täydellinen omistautumisensa työlleen paljasti työn vakavuuden. Vuonna 1905 Dix sairastui pitkäksi aikaa, koska hän yritti vastata kaikkiin kirjeisiinsä raportoidessaan murhaoikeudenkäynneistä. Vaikka oikeudenkäyntien uutisointi lisäsi Dixin kuuluisuutta, hän ”uskoi neuvoa-antavien kolumniensa arvoon ja katsoi, että ne todella auttoivat ihmisiä heidän ongelmissaan, vaikka hän epäili kuuluisien murhaoikeudenkäyntien uutisoinnilla olevan yhteiskunnallista hyötyä” (Beasley 1). Dix luopui lopulta oikeudenkäyntien raportoinnista ja keskittyi kokonaan kolumneihinsa. Hän pohdiskeli: ”Olin tehnyt niitä mielelläni, mutta nyt olin kiinnostunut lukijoiden kirjeistä yhä enemmän ja olin yhä enemmän huolissani niistä” (Kane 213). Tämä sitoutuminen kirjeenvaihtajiinsa aiheutti sen, että neuvontapalsta hallitsi hänen elämäänsä.

”Hänen kolumnistaan ja kirjeistä oli tullut hänen elämänsä… ne lähenivät toisiaan yhä enemmän, kunnes ne olivat lähes identtisiä” (Kane 235). Eräs ystävä pohdiskeli, että Dorothy ei voinut välttyä palstoilta edes keskusteluissa. ”Istuin siellä hänen kanssaan, ja yhtäkkiä tajusin puhuvani laitokselle.” (Kane 235). Kun Dorothyn suhde George Gilmeriin päättyi, hän kääntyi palstojen puoleen saadakseen lohtua ja helpotusta. ”Kuten aina, nämä kirjeet muilta ahdistuneilta miehiltä ja naisilta auttoivat palauttamaan hänen tasapainonsa” (Kane 246). Mutta juuri kun raja Dorothyn elämän ja työn välillä hämärtyi, myös hänen lukijansa rikkoivat rajan kolumnistin ja kirjeenvaihtajan välillä.

Kun Dixin menestys ja suosio kasvoivat, hän sai lahjoja yksityishenkilöiltä, jotka kiittivät häntä neuvoista, jotka pelastivat heidän avioliittonsa, kutsuja viettää joulua perheiden luona eri puolilla maata ja arviolta yhden avioliittohakemuksen viikossa (Weatherspoon 11). Nebraskan maatilalla asuva 65-vuotias poikamies kirjoitti: ”En tiedä, millaiset olosuhteesi mahtavat olla, mutta hyvän maalaisjärjen, myötätuntoisten neuvojesi ja koko ajan loistavien kirjoitustesi ansiosta olen varma, että sopisit minulle hyvin, jos minä sopisin sinulle” (Kane 181). Yleisö ei voinut erottaa Dorothy Dixin yksilöä lehdestä lukemastaan valokuvasta ja kirjeistä. Läheisyys, jonka Dorothy jakoi hänelle kirjoittaneiden kanssa, johti kolumnistin ja kirjeenvaihtajan suhteen rikkoutumiseen. Tämä rajojen rikkominen on kolmas vika, joka liittyy neuvontapalstan instituutioon.

Neiti Lonelyhearts kokee, että hän ei pysty pakenemaan kolumnistin asemaa edes omassa elämässään. Suhteessaan Shriken vaimoon hän tajuaa: ”Vastineeksi tavallisesta määrästä suukkoja hän joutuisi kuuntelemaan poikkeuksellisen paljon valitusta” (West 20). Tämä asema alkaa kummitella hänen olemassaolossaan.

Neiti Lonelyheartsin elämän ja hänen kolumniensa välinen raja murtuu, kun kirjeet, joilla hän kerran saattoi vitsailla, alkavat hallita hänen ajatuksiaan. Lonelyhearts selittää dilemmaansa Bettylle sanomalla: ”Hän näkee, että suurin osa kirjeistä on syvästi nöyriä anomuksia moraalisista ja henkisistä neuvoista… Hän huomaa myös, että kirjeenvaihtajat ottavat hänet vakavasti” (West 32). Lonelyhearts ei voi enää nauraa saamilleen kirjeille, vaan kärsimys koskettaa häntä syvästi. Hän vastaa eri tavoin epätoivon vitsaukseen, jossain vaiheessa hän jopa vääntää pienen vanhan miehen kättä: ”Hän väänsi kaikkien sairaiden ja kurjien, murtuneiden ja petettyjen, sanattomien ja voimattomien kättä. Hän väänsi epätoivoisen, särkyneestä sydämestä kärsivän, sairaan, pettyneen ja tuberkuloosin kanssa pettyneen aviomiehen kättä” (West 18). Lonelyheartsia riivaa kärsimys, ja vastauksena tähän vitsaukseen hän menee pidemmälle kuin Dix koskaan rikkoi kirjeenvaihtajan ja kolumnistin välistä rajaa – hän solmii suhteen Faye Doyleen.

Faye kirjoittaa Dixin kirjeenvaihtajien tavoin pyytäen rikkomaan kirjallisen suhteen ja etsimään henkilökohtaista yhteyttä: ”En tunne huonoa omaatuntoa siitä, että pyydän nähdä sinut henkilökohtaisesti, koska minusta tuntuu melkein kuin olisin tuntenut sinut” (West 25). Lonelyhearts suostuu tähän räikeään journalististen odotusten rikkomiseen, koska hän ei kykene luomaan yhteyttä lukijoihin pelkän kirjoittamisen kautta. ”Hänen epäonnistumisensa täydellisyys ajoi hänet puhelimeen…”. (West 26). Heidän intiimi suhteensa ja Lonelyheartsin mahdollinen sekaantuminen Peter ja Faye Doylen elämään paljastaa intiimin kirjallisen yhteyden vaarallisuuden.

Vaaroistaan huolimatta lukijoiden ja kolumnistin välinen intiimi yhteys on kuitenkin välttämätön kolumnin menestyksen kannalta. Dixin kolumnien menestys riippui hänen kyvystään ylläpitää tätä intiimiä suhdetta erilaisiin henkilöihin eri puolilla maailmaa. Vaikka on yleinen harhaluulo, että Dixin yleisö oli pääasiassa alle 25-vuotiaita naisia, Kanervo, Jones ja White väittävät, että ”neiti Dix sai yhtä paljon kirjeitä nuorilta naisilta ja miehiltä, jotka pyysivät neuvoja… kuin vanhemmilta aikuisilta, vanhemmilta ja isovanhemmilta” (11). Hänen menestyksensä riippui hänen kyvystään ylittää aika ja vedota sekä miehiin että naisiin, vanhoihin ja nuoriin. Eräälle miehelle, joka kysyi, miten 76-vuotias nainen tiesi mitään nuorista, Dix vastasi: ”Uskallan väittää, että tiedän nuorista yhtä paljon kuin mistään muusta maailmassa. Miten? He kertovat sen minulle kirjeissään.” (Kane 284)

Ei ollut harvinaista, että Dix ilmaisi feministisen näkemyksen ja korosti aviomiehen vastuuta vaimonsa onnellisuudesta: ”Luulen, että vaimojen suurin ongelma ovat aviomiehet” (”What’s the Matter”). Samalla Dix kuitenkin tunnusti vaimon paikan kotona ja sitoutumisen lapsiinsa. Hän väitti: ”Työkykyisen naisen pitäisi hävetä pyytää miestään auttamaan kotitöissä sen jälkeen, kun hänen raskas työpäivänsä on ohi” (”Why a Man”). Hän meni jopa niin pitkälle, että syytti nuorisorikollisuudesta äitiä: ”todellisen parannuksen on tehtävä äiti, jolla on jäykkä selkäranka ja hyvä, vahva oikea käsi” (”Mothers Needed”).

Dixin neuvot ylittivät luokkarajat. Hän totesi: ”Pankinjohtajan vaimo on yhtä kiinnostunut pitämään kiinni miehensä rakkaudesta kuin postinkantajan vaimo omastaan. Kuvernööri on yhtä kunnianhimoinen lastensa suhteen kuin maitomies. Saan yhtä paljon kirjeitä korkeasti koulutetuilta kuin niiltä, jotka eivät ole koskaan nähneet lukiota sisältä” (Washburn 2). Aikojen muuttuessa Dix pyrki vastauksissaan pysymään ajan tasalla ja ajankohtaisena. Weatherspoon kuvailee Dorothyn uskomatonta suoritusta: ”Hänen elämänsä kattoi sisällissodan, jälleenrakentamisen, viktoriaanisen aikakauden, vuosisadan vaihteen, levottomat kaksikymmentäluvut sekä kaksi maailmansotaa ja niiden jälkiseuraukset” (Weatherspoon 10).

Mutta Dorothyn kykyyn ylläpitää näin suurta yleisöä liittyy heikkous, joka piilee sanomalehtien levikin kannalta kannattavan neuvontapalstan luonteessa. Dix sanoi rennosti: ”’Tiedättekö, on mukavaa, että nämä ihmiset maksavat minulle niin kuin maksavat. Se merkitsee minulle niin paljon, että saattaisin tehdä sitä ilmaiseksi” (Kane 301). Silti ei voida sivuuttaa sitä tosiasiaa, että Dix ei ”tehnyt sitä ilmaiseksi”. Vuoteen 1916 mennessä Dix tienasi yli 35 000 dollaria vuodessa kolumniensa valtavan suosion ja murhaoikeudenkäyntien uutisoinnin ansiosta (Weatherspoon 7). Kunnianosoituksekseen Dix jätti raportoinnin oikeudenkäynneistä, jotka hänen mielestään ”pääasiassa lisäsivät Hearstin sanomalehtien levikkiä” (Beasley 4). Hän eli kuitenkin edelleen erittäin mukavaa elämää, sisusti kotinsa pohjoisafrikkalaisilla sohvapöydillä ja nukkui upeassa ranskalaisessa sängyssä (Weatherspoon 9). Hän vähätteli menestystään, mutta hänen kolumniensa menestyksestä kertynyttä varallisuutta ei voi jättää huomiotta. Tämä on toinen vika neuvontapalstojen luonteessa: se on myötätuntoa voiton nimissä.

Tämä vika korostuu samalla tavalla Miss Lonelyheartsissa. Lonelyhearts lähestyy kolumnistin työtä ajatuksella, että ”se saattaisi johtaa juorupalstaan, ja muutenkin hän on kyllästynyt olemaan jalkamies” (West 32). Jopa Shrike korostaa kolumnin luonnetta kannattavana yrityksenä neuvoessaan Lonelyheartsia: ”Muistakaa, olkaa hyvä, että tehtävänne on lisätä lehtemme levikkiä. Itsemurhan, on vain kohtuullista ajatella, on voitettava tämä tarkoitus” (West 18). Itsemurhan kaltaisen haavoittuvan ja tunteisiin vetoavan käsitteen lähestyminen tunteettomasta voiton tavoittelun näkökulmasta on osoitus siitä, miten voiton yhdistäminen neuvontaan ja myötätuntoon vääristää sitä. Vaikka Dix ei koskaan lähestynyt kolumnejaan rahaa silmällä pitäen, tämä neuvoa-antavan kolumnin luonteeseen sisältyvä virhe on silti väistämätön.

Vaikka Dixin kolumnien tarkastelu paljastaa hänen menestyksensä osatekijät, se osoittaa myös ne väistämättömät virheet, joita neuvoa-antavaan kolumniin journalistisena ilmaisumuotona liittyy. Verrattaessa näitä puutteita Westin novellissa esiintyvään Miss Lonelyheartsin lankeemukseen käy selväksi, että Dixin menestys johtuu oikeastaan hänen kyvystään käsitellä näitä journalistiseen muotoonsa sisältyviä puutteita tasapainoisesti ja hallitusti. Edes neuvoa-antavan kolumnin isoäiti ei voinut välttyä tämän ilmaisumuodon vioilta, mikä tekee sitäkin selvemmäksi, että näillä vioilla on yhä tänä päivänä kyky uhrata kolumnisteja.

Works Cited

Abramson, Phyllip Leslie. ”Dorothy Dix” Sob Sister Journalism. Westport: Greenwood Publishing Group, Inc. 38-40.

Beasley, Maurine H. ”Elizabeth M. Gilmer as Dorothy Dix: A Woman Journalist Rewrites the Myth of the Southern Lady.” The Dorothy Dixin kokoelma. 27

syyskuu 1991. 28. lokakuuta 2006.

Dix, Dorothy. ”Public Ledger Announcement.” Felix G. Woodward Digital Library. Austin Peay State University. 2006. 15. marraskuuta 2006.

<http://digital-library.apsu.edu>.

—. ”Dorothy Dix.” ”Lapsimorsian traaginen hahmo.” Dorothy Dixin kokoelma. Felix G. Woodwardin kirjasto. Austin Peay State University: Clarksville, Tennessee.

—. ”Dorothy Dix.” ”Äitejä tarvitaan kodeissa.” Dorothy Dix -kokoelma. Felix G. Woodwardin kirjasto. Austin Peay State University: Clarksville, Tennessee.

—. ”Dorothy Dix.” ”Millainen rakkaus kestää?” Dorothy Dix Collection. Felix G. Woodwardin kirjasto. Austin Peay State University: Clarksville, Tennessee.

—. ”Dorothy Dixin kirjelaatikko”. ”Miksi mies on oikeutettu kieltäytymään naimasta tyttöä, joka odottaa hänen auttavan kotitöissä”. Dorothy Dix Collection. Felix G. Woodwardin kirjasto. Austin Peay State University: Clarksville, Tennessee.

—. ”Dorothy Dixin kirjelaatikko”. ”Lesket, jotka ovat itsenäisiä varakkaita, tekevät vakavan virheen kiirehtimällä avioliittoon miesten kanssa, joilla he tietävät olevan huonoja piirteitä – älä siis tee sitä.”

Dorothy Dixin kokoelma. Felix G. Woodward Library. Austin Peay State University: Clarksville, Tennessee.

—. ”Dorothy Dixin kirjelaatikko”. ”Nuorten tyttöjen on opittava paljon oikeasta säädyllisyydestä, varsinkin kun on kyse pojista, ja on jälkimmäisten tehtävä kertoa heille siitä.” Dorothy Dix

Kokoelma. Felix G. Woodward Library. Austin Peay State University: Clarksville, Tennessee.

—. ”Dorothy Dix Talks.” ”Kotiäidin työn tarkastelu naisen näkökulmasta. Public Ledger Company. 1926. Dorothy Dix Collection. Felix G. Woodward Library. Austin Peay State University:

Clarksville, Tennessee.

—. ”Dorothy Dix Talks.” ”What’s the Matter with Wives!” [Mikä vaimoja vaivaa?] Public Ledger Company. 1926. Dorothy Dix Collection. Felix G. Woodward Library. Austin Peay State University: Clarksville, Tennessee.

—. ”Neiti Dixin sanelut onnellista elämää varten”. The Dorothy Dix Collection. Austin Peay State University. <http://library.apsu.edu/dix/happy.htm>.

—. ”Syy, miksi miehet eivät mene naimisiin”. The New York Times. 14. helmikuuta 1904: 29. Proquest Historical Newspapers. Falvey Memorial Library, Villanova, PA. 10. lokakuuta. <http://proquest.umi.com>.

Kane, Hartnett T. Dear Dorothy Dix: The Story of a Compassionate Woman. New York: Doubleday & Company, Inc., 1952.

Kane, Hartnett T. ja Ella Bentley Arthur. ”Dorothy Dix, terveen järjen filosofi”. The Quill: A Magazine for Journalists. Jan. 1953: 6-7, 17. Felix G. Woodward Digital Library. Austin Peay State

University. 2006. 15. marraskuuta 2006. <http://digital-library.apsu.edu>.

Kanervo, Ellen, Ted Jones ja Jeff White. ”Sata vuotta neuvontaa: An Analysis of the Style and Content of Dear Abby and Dorothy Dix.” The Dorothy Dix Collection. 27. syyskuuta 1991. 28

Lokakuu 2006.

Washburn, Beatrice. ”Onko olemassa oikeaa Dorothy Dixiä?” Everybody’s Magazine. Oct. 1925: 19-25. Felix G. Woodward Digital Library. Austin Peay State University. 2006. 15. marraskuuta 2006.

< http://digital-library.apsu.edu>.

Weatherspoon, Eloise. ”Rakastettu lohdutus: The Life of Dorothy Dix.” The Dorothy Dix Collection. 27. syyskuuta 1991. 28. lokakuuta 2006.

West, Nathaniel. ”Miss Lonelyhearts.” Miss Lonelyhearts & The Day of the Locust. New York: New Directions Publishing Corp., 1962. 1-58.

Kiitokset:

Inga Filippo, Austin Peay State Universityn levikki- ja varanto-osaston päällikkö siitä, että hän ystävällisesti kopioi Dorothy Dixin kolumnit ja postitti ne Villanovaan.

Artikkelit saatiin kopioina sanomalehtileikkeistä Austin Peayn yliopiston Dorothy Dix -kokoelmasta. Kaikissa artikkeleissa ei ollut päivämääriä tai julkaisuja. Kaikki saatavilla olevat tiedot on annettu.