Historia

Rooman kaupunki kaatui valloittajille vuonna 410 (se vallattiin uudelleen vuonna 455, kun toinen joukko valloittajia hyökkäsi valloittajien kimppuun!). Me länsimaissa ajattelemme tätä usein imperiumin loppuna. Ei enää Rooman keskeistä asemaa, ei enää imperiumia. Mutta tämä on täysin väärin. Imperiumi jatkui sen jälkeen yli tuhat vuotta… vain ei lännessä. Itäinen kristinusko jatkoi ja kukoisti, ja vasta 1400-luvulla imperiumin itäinen osa kaatui. Näin hiljattain kirjan, jonka nimi oli jotakuinkin ”Ei-länsimainen kristinusko”. Kiinnostuneena otin sen käteeni ja huomasin, että kirja käsitteli kristinuskoa Kiinassa, Afrikassa ja ehkä myös Koreassa. Tämä vain korostaa sitä tosiasiaa, että todellinen itäinen kristinusko on kadonnut meiltä lännessä. Kyllä, nämä ovat paikkoja, joita emme pidä osana hallitsevaa länsimaista maailmaa. Mutta yleensä länsimainen kristinusko on saanut siellä jalansijaa länsimaisen lähetystyön kautta. Meille lännessä oleville itäinen kristinusko on uskontomme parhaiten varjeltu salaisuus.

Itäinen kristinusko on itäistä ortodoksisuutta. Ja se on ollut hämmästyttävän sitkeä. 1400-luvulla itäisen kristinuskon maantieteelliset keskukset joutuivat muslimien hallintaan islamin jatkaessa vuosisatoja kestänyttä leviämistään. Vain Venäjän ortodoksinen kirkko pysyi edelleen vapaana muslimien hallinnasta. Mutta ateistisen neuvostovaltion tulo asetti tämän viimeisen osan itäistä kristinuskoa valtavan valtiollisen vastarinnan alle.

Juuri kirkon selviytyminen Venäjällä on erityisen vaikuttavaa. Kun Itä-Euroopan ja Venäjän kommunistinen imperiumi kaatui 1980-luvun lopulla/90-luvun alussa, noin 80 prosenttia noin 250 miljoonasta itäisistä ortodoksikristityistä eli neuvostovallan alla. Vuosikymmeniä kestänyt tällainen valvonta ja erillisyys muusta kristillisestä maailmasta johtivat siihen, että rautaesiripun kaatuessa oli epäselvää, millainen itäisen kirkon syntyisi – jos sellaista ylipäätään syntyisi. Maailma näki kuitenkin jatkuvan ja vahvan ortodoksisen kirkon. Se oli kärsinyt iskuja, mutta oli elossa ja yleisesti ottaen kunnossa. Itäinen kirkko kukoistaa edelleen, ja se on tunkeutunut syvälle amerikkalaiseen kristillisyyteen (1980-luvun lopulla noin 2000 amerikkalaista evankelista johtajaa kääntyi joukkokäännytyksessä ortodoksisuuteen). Se ei ole niinkään selviytymistarina kuin tarina jumalallisesta uskollisuudesta.

Ensimmäinen kutsumukseni oli pieni ja ikääntyvä seurakunta. Kun tulin, jäsenistön keski-ikä oli 60-luvun puolivälissä tai lopussa. Meillä oli noin sata jäsentä, ja noin 30 oli paikalla minä tahansa sunnuntaiaamuna. (Presbyteerikirkossa järjestelmään on sisällytetty säännöllinen jäsenyysroolien puhdistaminen pitkään poissa olleiden ja osallistumattomien osalta, jotta rekisterit pysyisivät oikeina. Mutta luulen, että tämä seurakunta ei vain voinut ottaa ihmisiä pois luettelosta, koska se olisi ollut masentavaa todellisuutta – kirkko oli ollut melko suuri ja kasvava seurakunta muutama sukupolvi sitten). Vaikeutta lisäsi se, että kyseisellä alueella oli erityisen kalliita asuntojen hintoja (koulut olivat loistavia). Tämä johti siihen, että yhä harvempi nuori perhe pystyi muuttamaan alueelle. Lisäksi yhteisö oli nopeasti muuttumassa demografisesti. Yhä useampi ensimmäisen sukupolven kiinalainen oli muuttamassa alueelle, ja kielelliset ja kulttuuriset/uskonnolliset erot vaikeuttivat yhteydenpitoa. Tuloksena oli seurakunta, joka oli ikääntymässä ja kutistumassa keskellä yhteisöä, joka ei tarjonnut monia mahdollisuuksia uusille jäsenille ja toiminnalle.

Kaikki tämä oli melko masentavaa ja turhauttavaa. Turhauttavaa se oli lähinnä siksi, että monet jäsenet odottivat minun jotenkin kykenevän tuottamaan uuden armeijan nuoria ja innokkaita jäseniä, jotka astuisivat tilalle täyttämään aiempien sukupolvien saappaat ja palauttaisivat seurakunnan takaisin loistonsa päiviin. Näin ei vain käynyt.

Seurakunnan ja minun oli vaikea saada kirkosta sellaista visiota, joka olisi laajempi kuin vain meidän kirkkomme. Tämä on ymmärrettävää – minut oli valtuutettu johtamaan tätä seurakuntaa, ja monet jäsenistä olivat palvoneet ja työskennelleet siellä yhdessä yli viisikymmentä vuotta. Olimme kaikki läheisesti sidoksissa tähän tiettyyn seurakuntaan, ja meillä oli omat etumme sen selviytymisessä ja hyvinvoinnissa. Totuus on kuitenkin se, että jouduimme usein liian pienen kirkkokäsityksen uhriksi – ikään kuin tietyn seurakuntamme kohtalo olisi avain Jumalan teiden ymmärtämiseen maailmassa.

Olisinpa tiennyt silloin enemmän itäisestä kirkosta. Ja jos olisin tiennyt, toivon, että minulla olisi ollut viisautta olla käyttämättä sitä jonkinlaisena halpana inspiraatiotarinana, joka antaisi meille toivoa seurakuntamme kohtalosta. Sen sijaan itäinen kirkko ja sen koettelemukset ja selviytyminen olisivat voineet toimia siten, että ne olisivat herättäneet toivoa laajemmalle kirkolle, maailmanlaajuiselle kirkolle, kirkolle kautta historian. Riippumatta yksittäisen kirkkomme erityisestä kohtalosta (kirkkoja tulee ja menee aina – muistakaa, että yksikään Paavalin perustamista kirkoista ei ole enää olemassa), kirkon kohtalo on varma. Itä on hieno esimerkki siitä, että helvetin portit eivät voita kirkkoa. Toivon, että meillä olisi silloin ollut näkemystä juhlia sitä, että olemme pieni – jopa mahdollisesti ohimenevä – osa tätä kirkkoa.