1800-lukuEdit
Vaikutusvaltainen individualistinen käsitys kapinasta esiintyy Max Stirnerin kirjassa Minä ja omansa vuodelta 1844. Siinä hän ilmentää:
Vallankumousta ja kapinaa ei pidä pitää synonyymeinä. Edellinen koostuu olosuhteiden, vakiintuneen tilan tai aseman, valtion tai yhteiskunnan kumoamisesta ja on näin ollen poliittinen tai yhteiskunnallinen teko; jälkimmäisellä on tosin väistämättömänä seurauksena olosuhteiden muuttuminen, mutta se ei kuitenkaan lähde liikkeelle siitä, vaan ihmisten tyytymättömyydestä itseensä, se ei ole aseellinen kansannousu, vaan yksilöiden kansannousu, ylösnousemus, välittämättä järjestelyistä, jotka siitä kumpuavat. Vallankumous tähtäsi uusiin järjestelyihin; kapina ei enää johda meitä siihen, että annamme itsemme järjestäytyä, vaan siihen, että järjestäytymme itse, eikä se aseta loistavia toiveita ”instituutioille”. Se ei ole taistelua vakiintunutta vastaan, sillä jos se menestyy, vakiintunut romahtaa itsestään; se on vain itseni työstämistä ulos vakiintuneesta. Jos jätän vakiintuneen, se on kuollut ja vaipuu rappioon. Nyt, koska tavoitteeni ei ole vakiintuneen järjestyksen kaataminen vaan kohoamiseni sen yläpuolelle, tarkoitukseni ja tekoni eivät ole poliittisia tai yhteiskunnallisia vaan (koska ne kohdistuvat vain itseeni ja omaan minuuteeni) egoistisia tarkoituksia ja tekoja.”
Mikhail Bakunin ”oli historiallisesti tärkeä sellaisen anarkismin kehitykselle, joka keskitti voimansa kapinaan. Toisin kuin Marx, joka rakensi kannatustaan Ensimmäisessä Internationaalissa enimmäkseen keskitetyn toimeenpanorakenteen sisällä, Bakunin työskenteli rakentaakseen kannatusta koordinoidulle toiminnalle autonomisten kapinoiden kautta tukikohdassa, erityisesti Etelä-Euroopassa. Ja Bakuninin ajoista lähtien kapinalliset anarkistit ovatkin keskittyneet Etelä-Eurooppaan.” Myöhemmin vuonna 1876 Ensimmäisen Internationaalin Bernin konferenssissa ”italialainen anarkisti Errico Malatesta väitti, että vallankumous ”koostuu enemmän teoista kuin sanoista” ja että toiminta oli tehokkain propagandan muoto.”. Juran liiton tiedotteessa hän julisti: ”Italian liitto uskoo, että kapinallinen tosiasia, jonka tarkoituksena on vahvistaa tekojen kautta sosialistisia periaatteita, on tehokkain propagandakeino.”
Kun anarkokommunismi syntyi 1800-luvun puolivälissä, se kävi kiivasta väittelyä bakuninilaisen kollektivismin kanssa ja sellaisenaan anarkistisen liikkeen sisällä osallistumisesta syndikalismiin ja työväenliikkeeseen sekä muista kysymyksistä.Niinpä ”anarkokommunismin vallankumousteoriassa”, sellaisena kuin Peter Kropotkin ja muut sen kehittivät, ”todellisena toimijana ovat nousseet ihmiset eivätkä yritykseen (kapitalistisen tuotantotavan soluihin) järjestäytynyt työväenluokka, joka pyrkii vakiinnuttamaan asemansa työväkenä, ”rationaalisempana” teollisena elimenä tai yhteiskunnallisena aivona (johtajana) kuin työnantajat”.”
Niin ”vuosien 1880 ja 1890 välisenä aikana” ”immanentin vallankumouksen perspektiivillä”, joka ”vastusti virallista työväenliikettä, joka oli tuolloin muotoutumassa (yleinen sosiaalidemokratisoituminen). He vastustivat paitsi poliittisia (valtiollisia) kamppailuja myös lakkoja, joissa esitettiin palkka- tai muita vaatimuksia tai joita ammattiyhdistykset järjestivät.” Mutta ”Vaikka he eivät vastustaneet lakkoja sinänsä, he vastustivat ammattiliittoja ja taistelua kahdeksantuntisen työpäivän puolesta. Tähän uudistusten vastaiseen suuntaukseen liittyi järjestäytymisen vastainen suuntaus, ja sen partisaanit ilmoittivat kannattavansa työttömien keskuudessa tapahtuvaa agitaatiota elintarvikkeiden ja muiden tavaroiden pakkolunastuksen puolesta, pakkolunastuslakkoa ja joissakin tapauksissa ”yksilöllistä rekrytointia” tai terroritekoja.”
Narodnismi ja venäläinen populismiEdit
Narodnikit olivat 1860- ja 1870-luvuilla Venäjän keskiluokan poliittisesti tietoinen liike, josta osa osallistui vallankumoukselliseen agitaatioon tsaarivaltaa vastaan. Heidän ideologiansa tunnettiin nimellä Narodnichestvo (народничество), venäjän kansasta народ, narod, ”kansa, kansa”, joten se käännetään joskus ”kansallismielisyydeksi” tai yleisemmin ”populismiksi”. Narodnikien yleinen iskulause oli ”хождение в народ”, khozhdeniye v narod, ”kansan luo meneminen”. Vaikka heidän liikkeensä saavutti omana aikanaan vain vähän, narodnikit olivat monin tavoin niiden sosialististen vallankumouksellisten älyllisiä ja poliittisia esi-isiä, jotka vaikuttivat suuresti Venäjän historiaan 1900-luvulla.
Narodnaja Voljan ohjelma sisälsi seuraavat vaatimukset: perustuslakia säätävän kokouksen koolle kutsuminen (perustuslain suunnittelua varten), yleisen äänioikeuden käyttöönotto, pysyvä kansanedustus, sanan-, lehdistön- ja kokoontumisvapaus, kunnallinen itsehallinto, vakinaisen armeijan vaihtaminen kansan vapaaehtoisjoukkoihin, maan luovuttaminen kansalle, tehtaiden asteittainen siirtäminen työläisten hallintaan ja Venäjän keisarikunnan sorretuille kansoille itsemääräämisoikeuden myöntäminen. Narodnaja Voljan ohjelma oli sekoitus demokraattisia ja sosialistisia uudistuksia. Narodnaja Volja poikkesi emojärjestöstään, narodnik Zemlja i volja -järjestöstä, siinä, että sen jäsenet olivat tulleet uskomaan, että yhteiskunnallinen vallankumous olisi mahdoton ilman poliittista vallankumousta; talonpoikaisväestö ei voisi ottaa maata haltuunsa niin kauan kuin hallitus pysyisi itsevaltaisena.
Yksi reaktioksi tähän tukahduttamiseen muodostettiin Venäjän ensimmäinen järjestäytynyt vallankumouspuolue Narodnaja Volja (”Kansan tahto”) kesäkuussa 1879. Se kannatti salaseurojen johtaman terrorismin käyttöä yrityksenä horjuttaa väkivaltaisesti Venäjän keisarikunnan vakautta ja tarjota kansan tyytymättömyydelle sitä vastaan keskipiste kapinaa varten, jota perusteltiin ”keinona painostaa hallitusta uudistusten aikaansaamiseksi, kipinänä, joka sytyttäisi laajamittaisen talonpoikaiskapinan, ja väistämättömänä vastauksena hallinnon väkivallan käyttöön vallankumouksellisia vastaan”. Ryhmä kehitti ajatuksia – kuten ”sorron johtajien” kohdennettu tappaminen – joista tuli pienten valtiosta riippumattomien ryhmien myöhempien väkivaltaisuuksien tunnusmerkki, ja he olivat vakuuttuneita siitä, että aikakauden kehittyvä teknologia – kuten dynamiitin keksiminen, jota he ensimmäisenä anarkistiryhmittymänä hyödynsivät laajalti – mahdollisti suoran ja syrjivän iskun. Suuri osa järjestön filosofiasta oli saanut vaikutteita Sergei Nechayevilta ja ”propagandaa teolla” -teoreetikko Carlo Pisacanelta.
Yritys saada talonpoikaisväestö syöksemään tsaari vallasta epäonnistui, koska talonpoikaisväestö jumaloi tsaaria jonakin, joka oli ”heidän puolellaan”. Narodismi kehitti siksi terrorismin käytännön: talonpoikien oli heidän mielestään osoitettava, että tsaari ei ollut yliluonnollinen ja että hänet voitiin tappaa. Tämä teoria, jota kutsuttiin ”suoraksi taisteluksi”, tähtäsi ”keskeytymättömään demonstrointiin mahdollisuudesta taistella hallitusta vastaan, kohottaen tällä tavoin kansan vallankumouksellista henkeä ja uskoa asian menestykseen sekä organisoiden taistelukykyisiä”. Maaliskuun 1. päivänä 1881 he onnistuivat salamurhaamaan Aleksanteri II:n. Tämä teko koitui poliittisella tasolla takaiskuksi, sillä talonpoikaisväestö oli yleisesti ottaen kauhuissaan murhasta, ja hallitus hirtätti monia Narodnaja Voljan johtajia, jolloin ryhmä jäi järjestäytymättömäksi ja tehottomaksi.
Vastarintaa ja propagandaa teollaEdit
Sen jälkeen kun Pietari Kropotkin yhdessä muiden kanssa päätti alun varauksellisuutensa jälkeen liittyä työväenyhdistyksiin, jäljelle jäivät ”antisyndikalistiset anarkistikommunistit, jotka Ranskassa ryhmittyivät Sebastien Fauren Le Libertairen ympärille. Vuodesta 1905 lähtien näiden antisyndikalististen anarkistikommunistien venäläisistä vastineista tulee taloudellisen terrorismin ja laittomien ’pakkolunastusten’ kannattajia.” Illegalismi käytäntönä syntyi ja sen sisällä ”Anarkistipommittajien ja -murhaajien (”propaganda teolla”) ja anarkistimurtovarkaiden (”yksilöllinen uudelleenomistus”) teot ilmaisivat heidän epätoivoaan ja henkilökohtaista, väkivaltaista hylkäämistään sietämättömälle yhteiskunnalle. Lisäksi ne oli selvästi tarkoitettu esimerkillisiksi, kutsuiksi kapinaan.”
Huhtikuun 1919 lopulla postitettiin ainakin 36 dynamiitilla täytettyä pommia, joissa oli ansoja, poikkileikkaus nimekkäistä poliitikoista ja viranhaltijoista, mukaan lukien Yhdysvaltain oikeusministeri, sekä oikeuslaitoksen virkamiehistä, sanomalehtien päätoimittajista ja liikemiehistä, mukaan lukien John D. Rockefeller. Kaikista korkea-arvoisille virkamiehille osoitetuista pommeista yksi oli osoitettu oikeusministeriön tutkintaviraston (Bureau of Investigation, BOI) kenttäagentin Rayme Weston Finchin kotiin. Rayme Weston Finch oli vuonna 1918 pidättänyt kaksi merkittävää galleanistia, kun hän johti poliisihyökkäystä heidän julkaisunsa Cronaca Sovversivan toimitiloihin.
Tällaiset kapinalliset teot, jotka saattoivat olla yksittäisiä, nähtiin pitkällä aikavälillä kapinallisina tekoina, jotka saattoivat sytyttää vallankumoukseen johtavan joukkokapinan. Tämän taktiikan kannattajia ja aktivisteja olivat muun muassa Johann Most, Luigi Galleani, Victor Serge ja Severino Di Giovanni. ”Argentiinassa nämä suuntaukset kukoistivat 20-luvun lopulla ja 30-luvun aikana, akuutin sorron ja aikoinaan voimakkaan työväenliikkeen horjumisen vuosina – tämä oli dekadenttisen liikkeen epätoivoista, vaikkakin sankarillista.”
Italialainen Giuseppe Ciancabilla (1872-1904) kirjoitti teoksessaan ”Järjestäytymistä vastaan”, että ”emme halua taktisia ohjelmia emmekä siten myöskään järjestäytymistä. Asetettuamme päämäärän, päämäärän, josta pidämme kiinni, jätämme jokaisen anarkistin vapaaksi valitsemaan niistä keinoista, joita hänen aistinsa, sivistyksensä, temperamenttinsa, taisteluhenkisyytensä ehdottaa hänelle parhaiksi. Emme muodosta kiinteitä ohjelmia emmekä pieniä tai suuria puolueita. Mutta me kokoonnumme spontaanisti, eikä pysyvin perustein, hetkellisten mielleyhtymien mukaan tiettyä tarkoitusta varten, ja me muutamme jatkuvasti näitä ryhmiä heti, kun se tarkoitus, jonka vuoksi olimme liittyneet yhteen, lakkaa olemasta ja muut päämäärät ja tarpeet nousevat esiin ja kehittyvät meissä ja pakottavat meitä etsimään uusia yhteistyötahoja, ihmisiä, jotka ajattelevat samoin kuin me kyseisessä tilanteessa.” Siitä huolimatta hän sanoo myös: ”Emme vastusta järjestäjiä. He jatkavat halutessaan taktiikkaansa. Jos, kuten minä uskon, siitä ei ole suurta hyötyä, siitä ei myöskään ole suurta haittaa. Mutta minusta näyttää siltä, että he ovat vääntäneet heittämällä hätähuutonsa ja mustamaalaamalla meidät joko raakalaisiksi tai teoreettisiksi uneksijoiksi.”
Eko-anarkistisen Do or Die -lehden artikkelissa ilmenee, että ”Tämä on keskustelu, joka on jatkunut ja jatkuu edelleen kapinallis-anarkistisissa piireissä; Renzo Novatore puolusti yksilöllistä kapinaa, Errico Malatesta yhteiskunnallista kamppailua, kun taas Luigi Galleani oli sitä mieltä, ettei näiden kahden välillä ole mitään ristiriitaa.”
Nykyaikaiset lähestymistavatEdit
Tällaisten aatteiden herääminen uudelleen henkiin Joe Blackin mielestä tapahtui ”sodanjälkeisen Italian ja Kreikan omituisissa olosuhteissa. Toisen maailmansodan loppupuolella molemmissa maissa oli todellinen mahdollisuus vallankumoukseen. Kreikan oli määrä kärsiä vuosikymmeniä kestäneestä sotilasdiktatuurista, kun taas Italiassa kommunistinen puolue jatkoi taistelujen hillitsemistä. Insurrectionalismi oli yksi monista uusista sosialistisista ideologioista, jotka syntyivät näihin erityisolosuhteisiin vastaamiseksi.” Italiassa alkoi syntyä paikallisina ryhminä suuntaus, joka ei samaistunut sen enempää klassisempaan Italian anarkistiliittoon kuin platformistiseen suuntaukseen (GAAP Anarchist Groups of Proletarian Action). Nämä ryhmät korostivat suoraa toimintaa, epävirallisia sukulaisryhmiä ja pakkolunastusta anarkistisen toiminnan rahoittamiseksi. Näistä ryhmistä nousee esiin vaikutusvaltainen italialainen kapinallinen anarkisti Alfredo Maria Bonanno, johon vaikutti espanjalaisen maanpaossa eläneen anarkistin Josep Lluís i Faceriasin käytännöt.
Ensimmäinen kapinallisaktivisti kuvaa, miten aatteet levittäytyivät Italiasta: ”Insurrectionaarinen anarkismi on kehittynyt englanninkielisessä anarkistiliikkeessä 1980-luvulta lähtien Jean Weirin Elephant Editions -julkaisussaan ja Insurrection-lehdessään tekemien käännösten ja kirjoitusten ansiosta….. Kanadan Vancouverissa paikalliset toverit, jotka olivat mukana Anarkistisessa Mustassa Ristissä, paikallisessa anarkistisessa sosiaalikeskuksessa ja lehdissä No Picnic ja Endless Struggle, saivat vaikutteita Jeanin projekteista, ja tämä siirtyi tämän alueen kapinallisanarkistien alati kehittyvään käytäntöön tänä päivänä … Montrealissa ilmestyvä anarkistilehti Demolition Derby uutisoi aikoinaan myös kapinallis-anarkistisia uutisia.”
Kapinallis-anarkistiset aatteet levisivät myös Yhdysvaltojen uuden vasemmiston liikkeisiin, ja ne olivat usein esillä erilaisissa vallankumouksellisissa terroristijärjestöissä, kuten Weathermenissä, Mustassa Vapautusarmeijassa (Black Liberation Army) ja M19CO:ssa. Weathermenin johtaja Bernardine Dohrn puolusti väkivaltaa sanomalla: ”Olemme tienneet, että tehtävämme on johtaa valkoisia lapsia aseelliseen vallankumoukseen. Emme koskaan aikoneet viettää seuraavia viidestä kahteenkymmeneenviiteen vuotta elämästämme vankilassa. Siitä lähtien, kun SDS:stä tuli vallankumouksellinen, olemme yrittäneet näyttää, miten on mahdollista voittaa turhautuminen ja voimattomuus, joka tulee siitä, että yrittää uudistaa tätä järjestelmää. Lapset tietävät, että rajat on vedetty: vallankumous koskettaa meidän kaikkien elämää. Kymmenettuhannet ovat oppineet, että protestit ja marssit eivät riitä. Vallankumouksellinen väkivalta on ainoa keino.”
Do or Die -lehti kertoo, että ”Suuri osa italialaisten kapinallisanarkistien kritiikistä 70-luvun liikkeitä kohtaan keskittyi järjestäytymisen muotoihin, jotka muokkasivat kamppailuvoimia, ja tästä kasvoi kehittyneempi ajatus epävirallisesta järjestäytymisestä. Kritiikkiä 70-luvun autoritaarisia järjestöjä kohtaan, joiden jäsenet usein uskoivat olevansa etuoikeutetussa asemassa kamppailussa verrattuna koko proletariaattiin, jalostettiin edelleen 80-luvun kamppailuissa, kuten 1980-luvun alun kamppailussa, joka käytiin Sisilian Comisossa sijaitsevaa ydinaseita sijoittavaa sotilastukikohtaa vastaan. Anarkistit olivat hyvin aktiivisia tuossa taistelussa, joka järjestettiin itseohjautuviksi liigoiksi.” Myöhemmin vuonna 1993 italialainen kapinallinen anarkisti Alfredo Bonanno kirjoittaa For An Anti-authoritarian Insurrectionalist International -kirjan, jossa hän ehdottaa Välimeren alueen kapinallisaktivistien välistä koordinointia Neuvostoliiton hajoamisen ja entisen Jugoslavian sisällissodan jälkeen.
Joe Blackille ”Sen, että insurrectionalismi nousee selvemmin erottuvaksi suuntaukseksi englanninkielisessä anarkismissa tällä hetkellä, ei pitäisi olla yllätys. Anarkismin saama massiivinen sysäys huippukokouksen mielenosoitusliikkeestä johtui osittain mustan blokin tyylisten taktiikoiden suuresta näkyvyydestä.” Yhdysvalloissa Feral Faun (joka myöhemmin kirjoitti nimillä Wolfi Landstreicher ja Apio Ludd) tuli tunnetuksi kirjoittaessaan artikkeleita, jotka ilmestyivät vasemmiston jälkeisessä Anarchy-lehdessä: A Journal of Desire Armed. Feral Faun kirjoitti vuonna 1995: ”Kapinapelissä – eletyssä sissisotapelissä – on strategisesti välttämätöntä käyttää identiteettejä ja rooleja. Valitettavasti sosiaalisten suhteiden konteksti antaa näille rooleille ja identiteeteille vallan määritellä yksilön, joka yrittää käyttää niitä. Niinpä minusta, Feral Faunista, tuli anarkisti kirjailija Stirner-vaikutteinen, post-situationistinen, sivilisaation vastainen teoreetikko, jos ei omissa silmissäni, niin ainakin useimpien kirjoituksiani lukeneiden ihmisten silmissä.” Myös Wolfi Lanstreicher on kääntänyt Alfredo Maria Bonnannon ja muiden vastaavien kirjailijoiden, kuten 1900-luvun alun italialaisten illegalisti-anarkistien Renzo Novatoren ja Bruno Filippin teoksia sekä muita kapinallisia tekstejä. Tämä osoittaa, miten uudemmat teoriat ovat saaneet merkitystä kapinallisen anarkismin teoriassa Max Stirnerin egoistisen anarkismin rinnalla. Tällä nykyaikaisella lähestymistavalla on merkitystä myös muualla, kuten Chilessä, jossa vuonna 2008 muutamien anarkistiryhmien väittämien pommi-iskujen jälkeen Frente Anarquista Revolucionario (Anarkistinen vallankumousrintama) -niminen ryhmä korjattuaan asemaansa koskevat väärinkäsitykset kirjoitti samassa pamfletissa, miten Alfredo Bonnanon ”postmodernistiset tekstit” ovat vaikuttaneet heihin, Wolfi Landstreicher, Constantino Cavalleri, Gustavo Rodríguez, Alfredo Cospito sekä muut kapinalliset nimettömät tekstit”.
Nykyaikainen vangittu italialainen kapinallinen anarkistifilosofi Michele Fabiani kirjoittaa eksplisiittisestä individualistisesta anarkistisesta näkökulmasta sellaisissa esseissä kuin ”Critica individualista anarchica”. alla modernità” (Individualistinen anarkistinen kritiikki nykyaikaa kohtaan)
Kuten aiemmin mainittiin, kapinallisella anarkistisella diskurssilla oli merkitystä myös Kreikassa. Vuoden 2008 Kreikan mellakoissa vanhat kiistat organisatoristen ja kapinallisanarkistien välillä nousivat uudelleen esiin, kun ”Mustaan blokkiin liittyvien kapinallisanarkistien ja vahvasti organisoituneen antiautoritäärisen liikkeen (AK, kreikaksi) välillä oli konflikti … kapinallisanarkistien ja antiautoritäärisen liikkeen välinen skisma on johtanut jopa fyysisiin taisteluihin….. AK:hon kuuluvat ihmiset kiusasivat ja pahoinpitelivät anarkisteja, joiden he epäilivät varastaneen joitakin tietokoneita yliopistolta AK:n järjestämän tapahtuman aikana, jolloin he joutuivat vaikeuksiin. Vastauksena jotkut kapinalliset polttivat Antiautoritäärisen liikkeen toimiston Thessalonikissa.”
Informaali Anarkistiliitto (ei pidä sekoittaa synteettiseen Italian Anarkistiliittoon myös FAI ) on italialainen kapinallinen anarkistijärjestö. Italialaiset tiedustelulähteet ovat kuvailleet sitä erilaisten anarkististen terroristiryhmien ”horisontaaliseksi” rakenteeksi, jota yhdistää usko vallankumoukselliseen aseelliseen toimintaan. Vuonna 2003 ryhmä otti vastuun useisiin Euroopan unionin toimielimiin kohdistuneesta pommikampanjasta. Vuonna 2010 Italian postilaitos sieppasi pääministeri Silvio Berlusconille osoitetun uhkauskirjeen, joka sisälsi luodin. Suuri kirjekuori, jossa oli Berlusconille osoitettu kirje, jossa oli uhkaus ”päädyt kuin rotta”, löydettiin perjantaina postitoimistosta Libaten esikaupunkialueella pohjoisessa Milanossa. Epävirallinen anarkistiliitto otti 23. joulukuuta 2010 vastuun Sveitsin ja Chilen Rooman suurlähetystöihin toimitettujen räjähtäneiden pakettien räjäyttämisestä.
2000-luvun ensimmäisinä vuosina Espanjassa toimiva Iberialainen vapaamielisten nuorten liitto alkoi kehittyä kohti kapinallisia anarkistisia kantoja, ja sen erot anarkosyndikalismiin tulivat selvemmiksi mustan blokin vaikutuksesta alterglobalisaatiomielenosoituksissa sekä esimerkkien perusteella, jotka tulivat Italiasta ja Kreikasta. FIJL joutui valtion harjoittaman sorron kohteeksi, mikä johti toimimattomuuteen Uusi anarkistinuorten sukupolvi päätti perustaa uuden FIJL:n vuonna 2006. Se pyrki luomaan selkeän eron muihin kapinallisiin FIJL:iin puolustaen samalla kriittisesti anarkosyndikalismia. Vuonna 2007 se perusti itsensä uudelleen FIJL:ksi, koska sillä ei ollut uutisia toiselta kapinallisjärjestöltä, mutta saatuaan tietää kapinallisjärjestön tiedotteesta se päätti nimetä itsensä ”Iberian anarkistinuorten federaatioksi” (espanjaksi Federación Ibérica de Juventudes Anarquistas tai FIJA), mutta tietäen kuitenkin olevansa edellisen, 1990-luvulla perustetun FIJL:n jatkojärjestö. He julkaisevat sanomalehteä nimeltä El Fuelle. Maaliskuussa 2012 kapinallisten suuntausten FIJL päättää olla jatkamatta, ja niinpä FIJA ryhtyy kutsumaan itseään uudelleen FIJL:ksi.