Oli päiviä, jolloin edes nelivetoinen auto ei pärjännyt vedelle. Oli marraskuu 2020, ja Julie Schablitsky, Marylandin liikenneministeriön osavaltion tiehallinnon pääarkeologi, yritti suunnistaa suomaastossa Blackwaterin kansallisessa luonnonsuojelualueessa Dorchesterin piirikunnassa Marylandin itärannikolla. Joinakin päivinä se oli mahdotonta: Sateen jälkeen tielle kerääntyi vettä. Jopa silloin, kun miehistö pääsi läpi, samea neste läpäisi heidän saappaansa. Kun Herschel Johnson, Dorchesterin piirikunnassa varttunut paikallishistorian harrastaja, lähti mukaan, hänen saappaansa löysi reiän, joka imi sen pois hänen jalastaan. Se on ollut pitkään märkä paikka, mutta nyt vesi nousee. ”Maa, joka saattoi olla kuivaa 20 vuotta sitten, on nyt kahden tai kolmen metrin syvyydessä”, Schablitsky sanoo. ”Tämä on uhanalainen alue”. Vesi alkaa kuluttaa arkeologiaa. Olipa kyse sitten tulvimisesta niin, ettemme pääse siihen käsiksi, tai siitä, että se huuhtoutuu takaisin Chesapeake Bayhin ja jokiin, kun se on kadonnut, se on kadonnut.”

Kun ankat ja hanhet kukkoilivat ja sika-peurat juoksentelivat luhtien välissä, Schablitsky ja hänen tiiminsä kaivoivat 700 kuoppaa yli kilometrin pituisen tien varrelle. He työskentelivät nopeasti ja huolellisesti etsiessään jälkiä perheistä, jotka olivat asuneet alueella kauan sitten – ja erityisesti yhdestä perheestä. He etsivät Ben Rossin kotia, joka oli Harriet Tubmanin, yhden maanalaisen rautatien ahkerimpiin konduktööreihin kuuluneen Harriet Tubmanin isä.

Syntyjään Araminta Ross meni naimisiin John Tubmanin kanssa ja nimesi itsensä äitinsä mukaan Harrietiksi. Aikuisena Tubman auttoi noin 70 orjuutettua ihmistä pakenemaan maiseman läpi ja piiloutumaan sen tarjoamien olentojen varassa ja välitti tietonsa useille kymmenille muille. ”Tämä etsimämme paikka, jossa hän kasvoi, oli hänen harjoittelupaikkansa”, Schablitsky sanoo. ”Tämä antoi hänelle välineet ja kokemuksen menestyä maanalaisen rautatien konduktöörinä.”

Asiantuntijat ovat etsineet tätä paikkaa ainakin 20 vuotta, sanoo Tubmanin elämäkerran kirjoittaja Kate Clifford Larson. Ennen kuin Ben Rossin mökkiä alettiin etsiä Harrisville Roadin varrella, vallitsi harhaluulo, että Tubman olisi syntynyt läheisessä Bucktownissa. Toisen lähikaupungin, Cambridgen, paikallislehdet olivat kertoneet Tubmanin juurista 1940-luvulla, mutta Earl Conradin vuonna 1943 kirjoittama elämäkerta sijoitti hänen syntymäpaikakseen Bucktownin, ja kaupunki alkoi pitää häntä tyttärenään, Larson sanoo. Ajatus menetti jalansijaa, kun tutkijat löysivät Rossin orjuuttaneen Thompsonin perheen kirjanpidosta merkinnän, jonka mukaan he olivat palkanneet kätilön auttamaan lapsen synnytyksessä vuonna 1822 – oletettavasti Aramintan. Tuomioistuimen pöytäkirjat 1850-luvulta määräävät myös Tubmanin syntymäpaikaksi Thompsonin plantaasin; hänet ja hänen äitinsä orjuutti Brodessin perhe, joka ei ollut vielä muuttanut Bucktowniin. ”Se on kiehtova tutkimus siitä, miten muisti muuttuu, kun tietyt ihmiset saavat valtuudet kertoa oman versionsa tarinasta”, Larson sanoo. Thompsonin entinen maa-alue oli vuosia yksityisomistuksessa. Nyt suuri osa on valtion omistuksessa – nykyinen etsintä kattoi U.S. Fish and Wildlife Servicen hallinnoimaa maata – ja kauppakirjojen kartoitustyöt lisääntyvät, samoin kuin työ orjuutettujen ja vapaiden mustien asukkaiden väestölaskentatietojen kartoittamiseksi.

Kahden viikon aikana Schablitskyn ryhmä löysi useita kiinnostavia esineitä, mutta ei lopullista todistetta Rossin mökistä, joten he aikovat etsiä sitä uudelleen keväällä. Lopulta Larson toivoo, että tutkijat etsisivät myös lisää orjamökkejä lähistöltä – mukaan lukien yhden, jossa Tubman on saattanut syntyä – jotka olivat todennäköisesti lähempänä alkuperäistä Thompsonin taloa, hän sanoo.

Rossin mökin löytäminen voisi rikastuttaa tarinoita, joita kerrotaan Tubmanin elämästä ja paikasta, josta hän tuli. ”Kyse ei ole vain Harriet Tubmanista, vaan myös yhteisöistä, jotka auttoivat häntä kasvattamaan, kouluttamaan ja säilyttämään hänen salaisuutensa”, Larson sanoo. ”Maiseman, yötaivaan ja soiden lukeminen – sen hän oppi sikäläisiltä yhteisöiltä.” Johnson sanoo, että mökistä voisi olla hyötyä myös nykyisille naapureille, varsinkin jos mökistä tulee tulkittu paikka, joka houkuttelee kävijöitä. ”Ihmiset, jotka orjuuttivat afroamerikkalaisia, pitivät Harrietia roistona tai varkaana. Koska hän auttoi ihmisiä tällä alueella pakenemaan orjuutta, meitä ei opetettu hänestä koulussa”, sanoo Johnson, joka on auttanut kunnostamaan Cambridgessa 1860-luvulta peräisin olevan yhden huoneen koulun mustille oppilaille. ”Sain aikuisena tietää hänestä niin paljon. Jos mökki löytyisi, se tekisi paljon matkailulle ja Dorchesterin piirikunnalle.”

Atlas Obscura puhui Schablitskyn kanssa historiallisesta salapoliisityöstä, eläinten luista ja muusta.

Miten tiesitte, mistä lähteä etsimään?

Meillä ei ole karttaa. Meillä ei ole: ”Täällä Ben Ross asui”. Meillä on historiallisiin asiakirjoihin perustuva tutkimusalue. Meillä on joitakin asiakirjoja, joissa puhutaan ”Benin paikasta”. Meillä on hänen orjuuttajansa Anthony Thompsonin testamentti, jossa puhutaan siitä, että Ben saa 10 eekkeriä, jotka rajoittuvat tien länsipuolelle – minkä tien, sitä emme tiedä – ja että hän voi käyttää loput tilasta puunkorjuuseen ja mihin tahansa muuhun tarvitsemaansa.

Hänet vapautettiin viisi vuotta Thompsonin kuoleman jälkeen, ja Thompsonin tila myytiin ajan mittaan pois. Kun se myytiin pois, jokainen näistä palstoista saatettiin antaa toiselle perheelle, ja se kaventaa paikkaa, jossa Ben saattoi olla, koska on mainintoja ”Benin paikasta”. Näin saadaan rajattua etsintäaluetta.

Kaivamme tulvaniittyjen maaperässä, jossa on likaista maata, jota on työnnettävä seulojen läpi. Emme välttele alueita, jotka eivät ole nykyään oikeastaan asumiskelpoisia, mutta olisivat olleet silloin asumiskelpoisia. Kun siis kuljemme näitä Ben Rossin aikana olleita tieverkostoja pitkin, etsimme todisteita hänen ja hänen naapureidensa kodeista. Kävellessämme emme löydä mitään, ei mitään, ei mitään, ei mitään, ei mitään… Löysimme kodin 1800-luvun lopulta tai 1900-luvun alusta, mutta se ei ole tarpeeksi vanha. Niinpä jatkoimme matkaa, ja Harrisville Roadin varrella löysimme todisteita 1800-luvun puolivälin talopaikasta. Meidän on palattava takaisin varmistaaksemme, että se on se, mikä meillä on. Se voi olla Ben Rossin koti, mutta meidän on varmistettava, että suljemme pois muut alueet, ennen kuin voimme yksiselitteisesti todeta, että tämä on todellakin paikka, jossa hän asui. Tutkimme Thompsonin maatilaa selvittääksemme, onko siellä muitakin paikkoja, joissa Harriet olisi voinut syntyä. Emme tiedä, onko asiakirjoissa mainittu ”Ben’s 10” hänen alkuperäinen orjamökkinsä vai toinen kotinsa.

Millaisia tavaroita löysitte kaivausten aikana? Mistä tiesit, että ne olivat peräisin kotitilalta?

Ajattele omaa roskaasi tai tavaroita, joita kadotat tai heität pois – arkipäiväisiä esineitä, kuten nappeja ja solkia, tai tavaroita, joita syöt.

Ruoka on yksi tapa, jolla yritämme määrittää, onko kyseessä joku, joka oli köyhtynyt ja orjuutettu, verrattuna johonkin, joka on saattanut olla hieman varakkaampi. Sen voi tehdä eläinten luiden kautta. Korkeammat lihapalat, valikoitujen palojen luut, niitä syövät yleensä ihmiset, joilla on varaa. Orjuutetut ja vähävaraiset ihmiset saivat päät ja jalat. Joskus näkee suurempaa riippuvuutta luonnonvaraisesta eläimistöstä – pesukarhusta, kaloista, piisamirotista ja muista luonnosta pyydystetyistä eläimistä.

Näkee rikkinäisiä teekuppeja ja lautasia, pullolasia. Niiden suuri määrä kertoo, että kyseessä on asuinpaikka verrattuna esimerkiksi myllyyn, joka olisi myös sijainnut lähellä vettä.

Löysimme joitakin esineitä, jotka oli valmistettu liian myöhään, ja toisia, jotka osoittivat, että olemme 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla, jolloin Ben olisi asunut kyseisellä alueella. Nuo lautaset on koristeltu tietyllä tavalla – niissä on lasite, jossa saattaa olla hieman enemmän sinistä sävyä.

Pullolasin kohdalla väri kertoo joskus vuosiluvun, koska siihen on lisätty erilaisia kemikaaleja. Löydämme esimerkiksi joskus ametistinvärisiä pulloja. 1870-luvulta ensimmäisen maailmansodan aikoihin on ajanjakso, jolloin lasiin alettiin lisätä mangaania sen kirkastamiseksi. Kun aurinko osui lasiin, se muuttui ametistinväriseksi. Jos löydämme sen, ajattelemme, että on liian myöhäistä. Ben oli silloin jo poissa.” Nämä ovat pieniä yksityiskohtia, joihin me arkeologit perehdymme – diagnostisia valmistustekniikoita ja kuvioita, jotka voidaan ajoittaa. Meillä on vuoden 1808 kolikko, jonka löysin tieltä, aivan talon paikan takaa, ja se kertoo meille, että tämä tie on yli 200 vuotta vanha.

Mistä tiedätte, että olette löytäneet Rossin talon, toisin kuin jonkun toisen talon samalta aikakaudelta?

Arkeologit, jotka kaivavat kuoppia maahan eivätkä löydä mitään, vitsailevat aina sillä, että negatiivinenkin data on silti data. Sitä etsitään, löydetään tyhjin käsin ja joudutaan palaamaan takaisin piirustuspöydälle. Meidän mielestämme se tarkoittaa sitä, että palataan takaisin karttoihin ja historiallisiin dokumentteihin ja ryhdytään selvittämään ja esittämään erilaisia kysymyksiä, jotta pääsemme sinne, mistä meidän pitäisi etsiä.

Tiedämme, että olemme löytäneet sen, kun emme löydä sitä muista paikoista. Koska olemme toistaiseksi löytäneet vain yhden paikan, jos etsimme tuon hakualueen sisällä emmekä löydä mitään muuta, joka vastaisi sitä, mitä tiedämme Ben Rossista ja hänen ammatistaan, se on ikään kuin syyllinen poissulkemisen kautta.

Tätä haastattelua on muokattu ja tiivistetty.