Venezuelalaista humanistia Andrés Bello y Lópezia (1781-1865) pidetään yleisesti 1800-luvun Latinalaisen Amerikan kattavimpana intellektuellina.
Andrés Bello syntyi 29. marraskuuta 1781 Caracasissa keskiluokkaiseen kreolilaiseen perheeseen. Hänen varhaiskasvatuksensa oli uskottu mercedarialaismunkki Cristobal de Quesadalle, joka oli tuolloin Venezuelan suurimpana latinalaisopettajana pidetty, ja joka herätti hänessä suuren rakkauden latinalaisia ja espanjalaisia klassikoita sekä 1800-luvun espanjalais-italialaista koulukuntaa kohtaan. Ne vaikuttivat häneen kirjallisesti koko elämänsä ajan.
Vuonna 1797 hän kirjoittautui Caracasin yliopistoon, josta hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1800. Sen jälkeen hän opiskeli siellä oikeustiedettä ja lääketiedettä. Lisätäkseen tulojaan hän opetti ystäviään, joista merkittävin oli Simón Bolívar, Etelä-Amerikan tuleva vapauttaja. Bellon taloudellinen tilanne, joka oli aina ollut epävarma, ilmeisesti huononi, ja hän keskeytti opintonsa vuonna 1802 siirtyäkseen valtion palvelukseen.
Hallinnollisten tehtäviensä ohella Bello kirjoitti lukuisia runoja, useita Vergiliusta ja Horatiusta jäljitellen, kaikki keskinkertaisia. Hän myös toimitti Venezuelan ensimmäistä julkaistua sanomalehteä, Gazeta de Caracas (1808), ja kirjoitti ensimmäisen kenraalikapteenistossa julkaistun kirjan, Calendario manual y guía universal (1810). Samaan aikaan hän oli mukana maata pyyhkäisevässä vallankumousliikkeessä. Kun väliaikainen hallitus perustettiin vuonna 1810, hänet lähetettiin Lontooseen osana Bolívarin johtamaa diplomaattikuntaa. Bello pysyi Britannian pääkaupungissa vuoteen 1829 asti ja toimi vuorotellen Venezuelan, Chilen ja Kolumbian lähetystöjen sihteerinä.
Elämä Lontoossa ei ollut miellyttävää, ja Bello oli usein työttömänä. Hän teki kuitenkin yhteistyötä José María Blanco Whiten kanssa lehden (El Español, 1810-1814) julkaisemisessa ja Antonio José de Irisarrin kanssa samankaltaisessa yrityksessä (EI Censor americano). Lopuksi hän toimitti Biblioteca americana (1823) ja Repertorio americano (1826-1827). Kun hänelle tarjottiin virkaa Chilen hallituksessa, hän otti sen vastaan, ja toisen englantilaisen vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa hän lähti Englannista vuonna 1829 asuakseen loppuelämänsä ottomaassaan.
Chilessä Bello oli mukana lähes kaikilla elämän osa-alueilla. Hän oli hallituksen virallisen sanomalehden (EI Araucano, 1830-1853) päätoimittaja, senaattori (1837-1864), ulkoministeriön hallintojohtaja (1829-1852) sekä Chilen yliopiston perustaja ja rehtori (1842-1865). Hän oli myös mukana laatimassa vuoden 1833 perustuslakia ja kirjoitti kaikki tärkeimmät presidentin puheet vuosina 1831-1833. Hänen asemansa presidenttien ja hallituksen ministerien luottamuksellisena neuvonantajana antoi hänelle valtavan vaikutusvallan Chilen politiikassa.
Bellon vaikutusvalta oli suuri myös Chilen kulttuuri- ja yhteiskuntaelämässä. Hänen espanjankielinen kielioppinsa on ehkä suurin koskaan tuotettu. Hänen siviilioikeudellinen säännöstönsä on edelleen voimassa Chilessä muutoksin, ja monet muut Latinalaisen Amerikan maat ottivat sen käyttöönsä. Hänen filosofisia teoksiaan arvostetaan, ja hänen kirjaansa kansainvälisestä oikeudesta on pidetty klassikkona. Hän kuoli Santiagossa Chilessä 15. lokakuuta 1865.
Lisälukemista
Bellosta ei ole englanninkielistä elämäkertaa. Häntä käsitteleviä teoksia ovat muun muassa Alva Curtis Wilgus, ed., Argentina, Brazil and Chile since Independence (1935); Robert N. Burr, By Reason or Force: Chile and the Balancing of Power in South America, 1830-1905 (1967) ja Simon Collier, Ideas and Politics of Chilean Independence, 1808-1833 (1967). □