Ajankohtaista | Sanat Rachel Knight | 20.9.2018
Uudessa raportissa paljastetaan asumisen tukipalveluiden välisiä syviä kuiluja ja valotetaan järjestelmätason muutosten mahdollisuuksia.
Kasvavat asuntojen hinnat, joihin ei ole varaa, ja erittäin kilpaillut vuokramarkkinat tarkoittavat, että tuhannet perheet ovat vailla turvallista ja vakaata kotia. Vastauksena tähän kasvavaan ongelmaan Aucklandin kaupunginvaltuusto tilasi Innovation Unit Australia New Zealandilta selvityksen ihmisten kokemuksista asumisen epävakaudesta, jotta se voisi laatia monialaisen asunnottomuussuunnitelman Tāmaki Makauraulle (Auckland).
Auckland Council pyysi ryhmää keskittymään erityisesti yksinhuoltajaäiteihin ja heidän lapsiinsa, koska tämän ryhmän tiedetään olevan erityisen altis voimakkaalle asumisen epävakaudelle.
Ymmärtääksemme heidän matkaansa keskityimme kolmeen keskeiseen osa-alueeseen:
- Mikä saa yksinhuoltajaäidit menettämään kotinsa?
- Mikä estää tai auttaa heitä löytämään ja turvaamaan kodin?
- Miten tämä kokemus vaikuttaa heihin ja heidän lapsiinsa?
Ylivoimainen vastaus oli, että asuntojärjestelmä vaikeuttaa uskomattoman paljon yksinhuoltajaäitien mahdollisuuksia löytää turvallinen ja vakaa koti perheelleen. Vaikka nämä äidit osoittivat sitkeyttä ja päättäväisyyttä parantaakseen tilannettaan lastensa kannalta, he kohtasivat syrjintää, tiesulkuja, ”catch-22”-tilanteita ja valtavaa työtaakkaa saadakseen minkäänlaista tukea.
Olimme myös saaneet tietää, että äidit:
1. Joutuivat tekemään vaikeita päätöksiä vanhemmuuteen, talouteen ja hyvinvointiin liittyvissä asioissa vähäisen – tai ristiriitaisen – tiedon varassa. Äidit olivat turhautuneita siihen, kuinka vaikeaa oli saada selville, mihin tukeen heillä oli oikeus ja kuinka kauan he joutuivat odottamaan sosiaalitaloa. Heitä siirrettiin usein organisaatioiden välillä tai eri ihmiset kertoivat heille eri asioita. Vaikeita päätöksiä, joita heidän oli tehtävä perheidensä puolesta, vaikeuttivat entisestään äidit, jotka selittivät, että heidän lastensa kannalta paremmat vaihtoehdot olivat usein heidän oman hyvinvointinsa kustannuksella. Esimerkkinä mainittiin äiti, joka joutui valitsemaan, jäisikö hän talveksi autoonsa, jossa hän voisi taata lapselleen rakastavan ympäristön, vai palaisiko hän takaisin pahoinpitelevän kumppanin luokse, jotta hänellä olisi katto päänsä päällä.
2. Äidit oppivat epäluuloisesti luottamaan tukipalveluihin, kun he pyysivät apua ja heidät käännytettiin pois. Äidit näkivät virallisten tukipalvelujen puoleen kääntymisen viimeisenä keinona, ja jos heitä kohdeltiin huonosti tai he eivät täyttäneet tukikriteerejä ensimmäisellä kerralla ja paikassa, josta he pyysivät apua, he oppivat pelkäämään ja välttämään palveluja. Sen sijaan, että he olisivat hakeneet virallista apua uudelleen, jotkut äidit jäivät ilman ruokaa itselleen ja lapsilleen, velkaantuivat ja jäivät epäterveellisiin ja turvattomiin ympäristöihin.
”Kun nielet ylpeytesi ja menet pyytämään apua vain saadaksesi kaikilta kielteisen vastauksen, se todella työntää sinut taaksepäin… Joskus mieluummin nääntyisit nälkään ja menisit nukkumaan nälkään, kuin tulisit kohdelluksi näin ja katsottaisiin sinua alaspäin.”
3. Jouduivat usein valehtelemaan, jotta pystyivät elättämään perheensä. Kun äidit eivät täyttäneet tukikriteerejä eri organisaatioissa, ystävät, kollegat ja etulinjan henkilökunta kannustivat heitä ”venyttämään totuutta” saadakseen tarvitsemansa tuen. Valehtelu osoittautui välttämättömäksi myös yksityisillä vuokramarkkinoilla, jotta voitiin kiertää esteet, kuten se, ettei vuokranantajalla ollut aiempaa suositusta.
4. He kokivat, että virallisen tuen emotionaaliset, ajalliset ja taloudelliset kustannukset olivat joskus suuremmat kuin siitä saatava hyöty. Äidit kuvailivat useiden tukijärjestöjen koordinoinnin aiheuttamaa työtaakkaa ja eri järjestöjen tukikriteerien välisten aukkojen aiheuttamia tilanteita. Esimerkkinä oli äiti, joka lähti kotoaan hakemaan turvaa naisten turvakodista väkivaltaiselta kumppaniltaan. Kun turvapaikka ei ottanut hänen vanhempaa poikaansa, joka oli ylittänyt ikärajan, Oranga Tamariki otti hänet luokseen. Äiti katsottiin tämän jälkeen sosiaaliasuntojen jonotuslistalla vähemmän tärkeäksi, koska hänen lapsensa ei ollut enää hänen huollossaan, mutta hän ei voinut saada poikaa takaisin tarjoamatta hänelle kotia.
”Olin vuorovaikutuksessa 12 viraston kanssa samanaikaisesti. Se oli ylivoimaista, mutta pelkäsin päästää irti yhdestä, jos he sanoisivat, etten kelpaa äidiksi.”
Raportissa esitellään myös kolmen eri äidin asumismatkat, yhteenveto keskeisistä esteistä ja mahdollistajista asumisprosessin aikana sekä näiden kokemusten vaikutus yksinhuoltajaäiteihin ja heidän lapsiinsa.
Lue koko raportti täältä.