Vuosi 1995 todisti monia asioita – Batmanin voitokasta paluuta, O.J. Simpsonin oikeudenkäyntiä, Toy Storyn julkaisua ja Bosnian sisällissodan päättymistä. Silloin julkaistiin myös Kevin Costnerin jylhä toimintaeepos Waterworld, joka jotenkin onnistuu sisältämään kaikkien mainitsemieni asioiden energian. Waterworld oli julkaisunsa aikaan kaikkien aikojen kallein elokuva, ja siitä tuli myös yksi kaikkien aikojen pahamaineisimmista lipputulotappioista.

Jos et ole koskaan nähnyt sitä, ja miksi olisitkaan nähnyt, elokuva sijoittuu maapallolle kaukaiseen tulevaisuuteen sen jälkeen, kun ilmaston lämpeneminen on sulattanut jääpeitteet ja tulvittanut koko planeetan. Costner näyttelee The Marineria, kulkuria, joka kohtaa nuoren tytön nimeltä Enola (Tina Majorino), jonka selkään on tatuoitu kartta tarunhohtoiseen Drylandiin. The Mariner päättää auttaa Enolaa ja hänen huoltajaansa Heleniä (Jeanne Triplehorn) löytämään Drylandin ja suojelemaan heitä verenhimoisten merirosvojen jengiltä nimeltä Smokers, joista yksi on Jack Black lentokoneessa. Jotenkin elokuva onnistuu sisältämään kaikki nämä elementit ja silti löytämään tavan olla äärimmäisen tylsä.

Kun Waterworld tuli teattereihin tällä viikolla 25 vuotta sitten, sitä vastaan työskenteli jo useita asioita. Sen äärimmäisen ongelmallisesta tuotannosta uutisoitiin laajalti, ja useat toimittajat kritisoivat elokuvaa pahimmaksi Hollywoodin ylimielisyydeksi. Nämä kriitikot olivat 100-prosenttisesti oikeassa. Ja vaikka tämä ylimielisyys voi joskus johtaa loistavaan elokuvaan (vrt. James Cameronin koko ura), Waterworld ei ollut yksi niistä kerroista. Se on tylsä ja vastenmielisen pääosanäyttelijän tähdittämä, täysin kyseisen näyttelijän huomattavan egon ympärille rakennettu elokuva. Tästä huolimatta tämän elokuvan jokainen sentti on kiehtova, enkä ole voinut lopettaa sen katsomista viimeiseen neljännesvuosisataan.

Selvyyden vuoksi sanon, etten väitä Waterworldia hyväksi elokuvaksi, enkä tule koskaan sanomaankaan. Lähestyn sitä samalla pakkomielteisellä ilolla kuin katson Kongon uudelleen 80. kerran. Se on aidosti valloittava artefakti, joka koostuu niin monesta rikkinäisestä osasta, etten voi olla kikattamatta kuin idiootti joka kerta, kun alan miettiä sen katsomista uudelleen. Waterworldissa on myös kourallinen asioita, jotka todella toimivat. Aloitan kuitenkin puhumalla elokuvan suurimmasta ongelmasta, joka on Costner itse. Waterworld on tehty hänen supertähtiutensa huipulla, ja se on niin itsekeskeinen projekti, että olen oikeasti yllättynyt, ettei Costnerin kasvoja ole rapattu jokaiselle tasaiselle pinnalle, joka elokuvassa esiintyy. Jokaisen Smokersin vesiskootterin pitäisi olla epäselvästi Costnerin muotoinen, ja sen pitäisi antaa Costnerin äänellä vroom-ääniä, kun se leikkaa meren halki. Lukuun ottamatta hänen hiustensa häiritsevää röyhkeyttä (elokuva tekee suuria harppauksia peittääkseen sen tosiasian, että hänellä on kaljuuntuminen, mukaan luettuna se, että hänen harjakampauksensa on mahdottoman litteä hänen päätään vasten joka kerta, kun hän nousee vedestä), Costner on pelkkä antikarisman musta aukko, joka on tungettu keskelle tuotantoa kuin märkä muropaketti. Hän toimii päähenkilönä elokuvissa, jotka nojaavat hänen keskilänsimaiseen charmiinsa, mutta Waterworld yrittää tehdä hänestä karhean antisankarin, ja hänestä tulee pelkkä peruuttamaton paskiainen. Yksi ensimmäisistä asioista, joita näemme hänen tekevän, on myydä Helen ja Enola hullulle kulkurille, ja hän tuskin muuttaa mieltään ajoissa pelastaakseen heidät vahingolta. Ja hei, ymmärrän kyllä – elokuvantekijät halusivat The Marinerin olevan hahmo, joka aloittaa itsekkäästi ja roistomaisesti ja oppii lopulta välittämään muista ihmisistä. Elokuva kuitenkin unohtaa tehdä merenkulkijasta sympaattisen missään vaiheessa, ja valtavirran vetovoimastaan huolimatta Costnerilla ei koskaan ollut näyttelijäntaitoa tehdä minkäänlaista vivahteikasta suoritusta. Näin ollen The Mariner on pelkkä vitun paskiainen, kunnes yhtäkkiä ei enää olekaan. Ja on vaikea tuntea kiihottavaa jännitystä toimintakohtauksen aikana, kun sankari on ilmeetön roisto.

Dennis Hopper sen sijaan ei yksinkertaisesti voi olla viihdyttämättä riippumatta siitä, kuinka paska elokuva hänen ympärillään on. Kuten aiemmin totesin, Waterworldissa on muutama hyvä idea, ja ehdottomasti paras niistä on Hopperin valitseminen öljyä palvovien tuomiopäivän merirosvojen johtajaksi. Hän asuu Exxon Valdezin hylyssä, mikä oli ajankohtainen ympäristöviittaus vuonna 1995, mutta vuonna 2020 hänen pitäisi asua jollakin Jeff Bezon hylätyistä superjahdeista. Elokuva yrittää saada meidät kutsumaan Dennis Hopperia ”Diakoniksi”, mutta häntä kiinnostaa vain olla Dennis Hopper, meidän kaikkien hyödyksi. Hopperilla on jostain syystä pakkomielle vangita Enola ja käyttää hänen selkäkarttaansa Drylandin löytämiseksi. Kai siksi, että merellä eläminen on syvältä, ja koska heidän tankkeristaan on loppumassa öljy. Joka tapauksessa Hopper ja merirosvot ovat oman tuhonsa insinöörejä, jotka sabotoivat itseään kuin Wile E. Coyote melkein jokaisessa toimintakohtauksessa, aina finaaliin asti, jossa Hopper kuolee törmättyään vesiskootterillaan toiseen vesiskootteriin satojen meripeninkulmien tuntinopeudella, koska hän ei kirjaimellisesti ollut tarkkana. Eräässä toisessa kohtauksessa Hopper kääntää päätään liian nopeasti, jolloin hänen tekosilmänsä lentää ulos hänen kallostaan ja rullaa pitkin lattiaa, ja elokuva käyttäytyy kuin tämä ei olisi hulluin koskaan filmille kuvattu asia. Kyllä, ”Dennis Hopper sylkee puisen silmän ulos gangreeniaan sairastavasta naamastaan” on ruutu, jonka Waterworld painokkaasti rastittaa.

Ironista kyllä, Waterworldin parhaat osat ovat juuri ne, jotka tekivät siitä niin kolossaalisen epäonnistumisen. Ensinnäkin, se on todella hieno idea! Rähjäinen dystooppinen toimintaelokuva planeetalla, joka on kokonaan veden peitossa, kuulostaa helvetin hienolta, varsinkin kun sekaan heitetään hulluja merirosvoja ja jättimäisiä mutanttihaita. (Elokuva olisi rehellisesti sanottuna hyötynyt vain siitä, että näitä turbohaita olisi ollut enemmän.) Eri veneissä on kaikissa sopiva Mad Max -tunnelma, ja ne välittävät tehokkaasti elokuvantekijöiden tavoittelemaa ”Road Warrior On the Ocean” -tunnelmaa. Tuotantosuunnittelu on erinomaista, ja se luo uskottavan universumin, jossa hahmot voivat asua. Elokuvaa varten rakennettu atolli on yhtä vaikuttava, ja se on elokuvan tunnusomaisen toimintakohtauksen näyttämönä. Se on sama kohtaus, joka toistetaan Universal Studiosin Waterworld-temppuesityksessä, joka avattiin samana vuonna kuin elokuva ja joka on edelleen käynnissä tätä kirjoitettaessa. Mietin muuten usein ajatusta siitä, että teemapuistossa vuonna 2020 käyvät lapset saattaisivat innostua stunt-show’n nähtyään niin paljon, että he suostuttelisivat vanhempansa vuokraamaan Waterworldin, mutta heidän iloiset toiveensa murskautuisivat, kun paisunut turhamaisuusprojekti huuhtoutuu valkokankaalle kuin kuollut valas.

Valitettavasti elokuvan tekeminen kokonaan avomerellä, jossa näyttelijät ja kuvausryhmä on hajautettu lukemattomiin veneisiin ja todellisiin kelluviin lavasteisiin, on mahdottoman kallista ja aikaa vievää. Jaws (myös Universalin tuottama) meni tunnetusti yli 100 päivää yli aikataulun, ja se oli vain kolme kaveria, jotka istuivat veneessä. Waterworld loi kokonaisen post-apokalyptisen maailman merelle, mukaan lukien useita massiivisia toimintakohtauksia. Vaikka elokuva kuvattiin merivedessä, se oli silti käytännössä keskellä Tyyntä valtamerta, joka ei tunnetusti välitä siitä, kuinka monta kuvaa on saatava valmiiksi tiettynä päivänä. Tuotannon lukuisat viivästykset ja jatkuvasti paisuva budjetti olivat viihdetoimittajien suosikkiaiheena koko elokuvan kuvausten ajan vuonna 1994, joten valmiin elokuvan ilmestyessä yleisö oli hyvin tietoinen sen ongelmista ja kriitikot olivat valmiita mollaamaan sitä. (Sen lisäksi, että budjetti ylittyi lähes 100 miljoonalla dollarilla, stunttimies eksyi hetkeksi merelle, ja Costner itse melkein hukkui myrskyssä kuvatessaan kohtausta, jossa hänet oli sidottu laivansa mastoon.) Kriitikot kutsuivat elokuvaa nimellä Fishtar ja Kevin’s Gate, enkä rehellisesti sanottuna voi olla heille vihainen, koska se on aika nokkela. Se ei ole huonoin koskaan tehty elokuva, mutta se ei todellakaan ole hyvä, eikä sen 200 miljoonan dollarin hintalappu tehnyt Costnerin uralle mitään hyvää. Se oli tavallaan hänen loppunsa alku, sillä Waterworldia seurasi joukko muita pommimaisia epäonnistumisia, kuten Wyatt Earp ja The Postman. (Itse asiassa pidän Postimiehestä, mutta se on artikkeli toiseen kertaan). Olen silti kiitollinen Waterworldin olemassaolosta, jos ei muusta syystä kuin siitä kohtauksesta, jossa Exxon Valdezin säiliöautoon lukittu mies katsoo tehtäväänsä ja näkee liekkiseinän lähestyvän ja sanoo ”Luojan kiitos” juuri ennen räjähdystä. Se todellakin kiteyttää koko elokuvan.

Tom Reimann on Colliderin apulaistoimittaja, joka lähes varmasti katsoo Waterworldia juuri tällä hetkellä. Voit seurata häntä Twitterissä @startthemachine, mutta hän ei todennäköisesti vastaa sinulle, sillä hän katsoo parhaillaan Waterworldia.

Tietoja kirjoittajasta