Knuckles Sonic the Hedgehog -peleistä pitäisi olla echidna, joka lentää ympäriinsä kuin Teräsmies ja juoksee niin nopeasti, että sen jalat muuttuvat sumeiksi. ”Knuckles on cool kaveri, jolla on huono asenne”, väittää Urban Dictionary yhä kömpelömmällä englannilla. ”Hän ei pidä siitä, että häntä tönitään. Hän ja Sonic tappelevat paljon, mutta luulen, että he ovat hyviä kavereita.”

Sitä lukuun ottamatta, että he ovat siilien kavereita, se ei ole epätarkka kuvaus todellisista echidnoista, nisäkkäiden suvun suurista hylkiöistä. Niitä on neljä lajia, joista yksi on Australiassa nimeltä lyhytnokkainen echidna. Mutta Uuden-Guinean kolme vähän tutkittua pitkänokkaista lajia, joihin keskityn tässä, ovat ne, jotka todella lisäävät kummallisuutta – kuten olet saattanut huomata yllä olevasta kuvasta.

Nämä yöeläimet munivat kuin matelijat ja havaitsevat sähkökentät kuin hait. Niillä on muurahaiskarhun naama ja piikit kuin piikkisialla. Ja tietysti uroksilla on nelipäiset penikset kuin … no, ehkäpä jotain hentai-elokuvasta?

Halvatut jalat ja munivat munat

Tässä kohtaa on hyvä aloittaa puhumalla hetki kuumana nisäkkäiden muinaisista esi-isistä synapsideista. Ne muistuttivat pintapuolisesti nykyisiä matelijoita (vaikka matelijat ovatkin erillinen sukulinja), mutta niillä oli myös monia nisäkkäiden ominaisuuksia. Synapsidit synnyttivät lopulta kolme nisäkäsryhmää: yksijalkaiset, joihin kuuluvat vain platypus ja korppikotka, istukkanisäkkäät, kuten ihminen, ja pussieläimet. Yksijalkaiset erkanivat nisäkkäiden sukupuusta ensimmäisinä ja hyvin, hyvin varhain, noin 200 miljoonaa vuotta sitten, ja nykyään ne säilyttävät monia esi-isiensä ”matelijamaisia” piirteitä.

Ehkäisyn silmiinpistävin matelijamainen piirre on kenties sen omituinen ryhti, joka saa sen näyttämään lihapäätä, joka on juuri saanut pumppunsa päälle. ”Jalat ovat hieman levällään sivulle, kuten voisi kuvitella liskon, jonka jalat ampuvat ulos ja laskeutuvat alas”, sanoo Smithsonianin eläintieteilijä Kristofer Helgen. ”Useimpien meille tuttujen nisäkkäiden, olipa kyse sitten meistä, koirista, hevosista tai kenguruista, jalat kulkevat suoraan alas vartalon alle ja tukevat sitä. Näillä otuksilla on siis enemmänkin matelijoiden levällään oleva asento.”

Mutta siinä, missä kaislikko päihittää matelijat, on sen penis. Anna kun muotoilen tuon uudelleen. Kaakkurin penis on paljon kiehtovampi kuin matelijan, erityisesti se, että sillä on neljä päätä, kun taas matelijoilla on kaksi penistä, joita kutsutaan hemipeneiksi. Naarasahkiaisella on kuitenkin vain parittainen emätin, joten miksi tämä epäsuhta? Näyttää siltä, että uros käyttää vuorotellen kahta päätä naaraan hedelmöittämiseen, ennen kuin se vaihtaa kahteen muuhun päähän ja hedelmöittää uudelleen.

Muutama matelijoiden ominaispiirre on tietenkin se, että pitkänokkainen kaakkuri munii. Ja vaikka naaraalla on pussi kuin pussieläimillä, siinä on yksi merkittävä ero: tämä pussi ei ole pysyvä. ”Hullua siinä on se, että pohjimmiltaan hahmon vatsan ihon lihakset muodostuvat väliaikaisesti pussiksi, johon voi sijoittaa munasta kuoriutuvan poikasen tai poikaset”, Helgen sanoo. Tällöin poikaset eivät ime nännejä, vaan imevät maitoa rauhasista, jotka vuotavat ainetta suoraan emon turkkiin.

Mutta miksi platypus ja echidna lähtisivät munimaan, kun kaikki muut nisäkkäät synnyttävät eläviä poikasia? No, evoluution kauneus on siinä, että erilaiset strategiat sopivat eri eliöille erinomaisesti, vaikka ne tuntuisivatkin naurettavilta. Istukkaat ja pussieläimet kehittyivät synnyttämään eläviä poikasia, kun taas yksisarviset pitivät kiinni esi-isiensä munimisesta. Muista, että olennot ovat maapallolla vain yhtä tarkoitusta varten: lisääntyäkseen (elämän tarkoitus ei siis ole mitään sellaista kuin Monty Python sanoo). Jos jokin asia on tässä suhteessa tehoton, laji on mennyttä. Silti tässä, satoja miljoonia vuosia kestäneen evoluution jälkeen, on kauris. Sillä on toki outo sukupuolielämä, mutta se toimii.

Jahtija ja saalistaja

Kun pieni pitkänokkainen hahmo lopulta lähtee omille teilleen, se on hyvin varustautunut jahtaamaan kastematoja, tuhatjalkaisia ja muita selkärangattomia Uuden-Guinean pehmeässä maaperässä. Aivan kuten platypus pystyy nokkansa avulla havaitsemaan saaliinsa sähköisiä signaaleja vedessä, pitkänokkainen hahmo käyttää jättimäistä, sähköä havaitsevaa kuonoaan etsiessään ravintoa pimeässä (lyhytnokkainen hahmo metsästää sosiaalisia hyönteisiä, kuten muurahaisia, eikä sillä siksi ole käyttöä niin pitkälle kuonolle). Kummallista kyllä, echidnalla ei ole hampaita. Sen sijaan se käyttää kieltään, jossa on paljon pieniä, teräviä piikkejä, jauhamaan saalista suunsa kattoa vasten, jossa on myös näitä piikkejä.

Ja vielä toinenkin erikoinen sopeutuminen on aisankorennon sukulaisten kanssa yhteistä. ”Platypussien tiedetään olevan myrkyllisiä, ja niillä on takajalassaan piikki, joka on yhteydessä myrkkyrauhaseen, joka sijaitsee hieman polven alapuolella”, Helgen sanoo. Pitkänokka-ahidnalla on samanlainen rakenne, ja ”monet ovat sanoneet, että se ei ole myrkyllinen, mutta nyt on meneillään tutkimuksia, jotka viittaavat siihen, että ne voivat myös olla myrkyllisiä tiettyinä vuodenaikoina.”

Kuten platypuksen kohdalla, kyseessä saattaa olla puolustautumissopeutuminen, jonka Helgen sai omakohtaisesti kokea tehdessään kenttätyötä Uudessa-Guineassa, jossa eräs lyhytnokkainen hahka laittoi hieman hanttiin. ”Se yritti kaivaa ja paeta, mutta kun onnistuin nostamaan sen ylös, se väänteli vartaloaan. Ja näyttää siltä, että se yritti pistää minua tuolla kapineella.”

Valitettavasti tällaiset aseet – yhdistettynä sen moniin piikkeihin – eivät voi suojella pitkänokkaista hahkaa koko ihmiskunnalta. Kuten suurimmalla osalla maapallon uhanalaisesta eläimistöstä, kolmella pitkänokkaisen hahmon lajilla on se valitettava erityispiirre, että ne ovat ihmiselle maistuvia (onneksi Australiassa elävä lyhytnokkainen laji näyttää pärjäävän hyvin). Kuten monet muutkin maapallon uhanalaiset luonnonvaraiset eläimet, myös kaislikot joutuvat yhä enemmän ihmisasutuksen syrjäyttämiksi.

Tämä kaikki voi merkitä lajille katastrofia. ”Voit puhua ihmisten kanssa alueilla, joilla tämä eläin elää”, Helgen sanoo, ”ja vaikka vanhemmat miehet – ehkä 50-, 60- ja 70-vuotiaat – voivat yleensä laskea kahden käden sormin, kuinka monta kertaa he ovat metsästäneet ja tappaneet näitä eläimiä.” Osa ongelmaa ovat olleet koirat. Metsästäjän on vaikea jäljittää yöeläimiä, mutta koiraeläinten ei todellakaan ole. Metsästämällä koirien kanssa seurue voi nopeasti tyhjentää kokonaisia alueita mahdollisista pitkänokkakorennoista.

Tilannetta ei helpota se, että tutkijoilla on myös helvetin vaikeaa löytää niitä, ja vastaavasti pitkänokkakorento on tieteelle edelleen melko mystinen. Mutta tietämyksen lisääntyessä otuksesta – Helgenin ja muiden työn ansiosta – ei ehkä ole vielä liian myöhäistä pelastaa yhtä maapallon oudoimmista ja vanhimmista nisäkkäistä. Todellakin, sitä synapsidien esi-isämme olisivat halunneet, siunatkoon heidän sukupuuttoon kuolleita sydämiään.

Browse the full Absurd Creature of the Week archive here. Tiedätkö eläimen, josta haluat minun kirjoittavan? Oletko tiedemies, joka tutkii outoa olentoa? Lähetä sähköpostia osoitteeseen [email protected] tai pingaa minua Twitterissä osoitteessa @mrMattSimon.