1880-luvulla Saksa aloitti pitkän tiensä kohti nykyistä hyvinvointivaltiota. Keskusta, kansallisliberaalit ja sosiaalidemokraattiset poliittiset puolueet olivat kaikki mukana sosiaalilainsäädännön alkutaipaleella, mutta Bismarck oli se, joka loi tämän ohjelman ensimmäiset käytännön näkökohdat. Sosiaalidemokraattien ohjelma sisälsi kaikki ne ohjelmat, jotka Bismarck lopulta toteutti, mutta siihen sisältyi myös ohjelmia, joiden tarkoituksena oli ennakoida Karl Marxin ja Friedrich Engelsin ajamia ohjelmia. Bismarckin ajatuksena oli toteuttaa näistä ohjelmista ne vähimmäispiirteet, jotka Saksan hallitus saattoi hyväksyä, ilman avoimen sosialistisia piirteitä.
Bismarck avasi keskustelun aiheesta 17. marraskuuta 1881 keisarillisessa viestissä valtakunnankokoukselle ja käytti ohjelmastaan termiä käytännöllinen kristillisyys. Bismarck oli vuonna 1881 viitannut tähän ohjelmaan myös nimellä Staatssozialismus (”valtiososialismi”), kun hän esitti kollegalleen seuraavan täsmällisen ennusteen:
On mahdollista, että koko politiikkamme jää tyhjän päälle, kun minä olen kuollut, mutta valtiososialismi porautuu sisään (Der Staatssozialismus paukt sich durch).
Bismarckin ohjelma keskittyi suoraan vakuutusohjelmiin, joiden tarkoituksena oli lisätä tuottavuutta ja keskittää Saksan työläisten poliittinen huomio Junkerin hallituksen tukemiseen. Ohjelmaan kuului sairausvakuutus, tapaturmavakuutus (työkyvyttömyyskorvaus), työkyvyttömyysvakuutus ja vanhuuseläke, joista mitään ei ollut tuolloin olemassa suuressa määrin. Bismarckin lähdettyä virastaan vuonna 1890 sosiaalilainsäädännöllä säädeltiin edelleen työaikaa ja työoloja ja pyrittiin suojelemaan heikommassa asemassa olevia työntekijöitä (naisia ja lapsia) sekä luomaan järjestelmä, joka mahdollistaisi oikeussuojakeinojen käyttämisen työnantajan väärinkäytösten varalta.
Bismarckin viestin perusteella valtakunnansääty jätti käsiteltäväksi kolme lakiehdotusta, joiden tarkoituksena oli käsitellä tapaturmavakuutuksen konseptia, ja yhden lakiehdotuksen, joka koski sairausvakuutusta, joskin muita lakiehdotuksia annettiin vasta sen jälkeen, kun hän oli jättänyt virkansa. Vanhuuseläkkeet ja työkyvyttömyysvakuutus jäivät toistaiseksi taka-alalle.
Puheessaan 20. maaliskuuta 1884 Otto von Bismarck totesi:
Työläisen varsinainen murhe on hänen olemassaolonsa epävarmuus; hän ei ole varma siitä, että hänellä on aina töitä, hän ei ole varma siitä, että jos hän on aina terve, hän ennakoi, että hän jonain päivänä tulee vanhaksi ja työkyvyttömäksi. Jos hän joutuu köyhyyteen, vaikka vain pitkäaikaisen sairauden vuoksi, hän on silloin täysin avuton, jätetty oman onnensa nojaan, eikä yhteiskunta tunnusta tällä hetkellä mitään todellista velvollisuutta häntä kohtaan tavanomaisen köyhäinavun lisäksi, vaikka hän olisikin työskennellyt koko ajan niin uskollisesti ja ahkerasti. Tavallinen köyhäinapu jättää kuitenkin paljon toivomisen varaa, varsinkin suurissa kaupungeissa, joissa se on hyvin paljon huonompi kuin maaseudulla.
Sairausvakuutuslaki vuodelta 1883Edit
Ensimmäinen lakiehdotus, jolla oli menestystä, oli sairausvakuutuslaki, joka hyväksyttiin vuonna 1883. Ohjelmaa pidettiin Bismarckin kannalta vähiten tärkeänä ja poliittisesti vähiten hankalana. Ohjelma perustettiin tarjoamaan sairausvakuutus suurimmalle osalle saksalaisista työläisistä. Terveyspalvelu perustettiin paikalliselta pohjalta, ja kustannukset jaettiin työnantajien ja työntekijöiden kesken. Työnantajat maksoivat kolmanneksen ja työntekijät loput. Maksut suoritettiin ”sairauskassoihin”, joista työntekijät saattoivat nostaa varoja, kun he tarvitsivat sairaanhoitoa. Vähimmäismaksut sairaanhoidosta ja sairauspäivärahasta enintään 13 viikon ajalta vahvistettiin lailla. Yksittäisiä paikallisia terveystoimistoja hallinnoi kunkin toimiston jäsenten valitsema komitea, ja tällä toimenpiteellä oli tahaton vaikutus siihen, että työntekijät saivat enemmistöedustuksen, koska heidän rahoitusosuutensa oli suuri. Tämä koitui sosialidemokraattien eduksi, jotka saivat työläisten suuren jäsenmäärän ansiosta ensimmäisen pienen jalansijan julkishallinnossa.
Vuoden 1884 tapaturmavakuutuslakiesitys Muokkaa
Bismarckin hallitus joutui toimittamaan kolme lakiesitystä, ennen kuin se sai yhden lakiesityksen hyväksytyksi valtakunnankokouksessa vuonna 1884. Bismarck oli alun perin ehdottanut, että liittovaltion olisi maksettava osa tapaturmavakuutusmaksusta osoittaakseen Saksan hallituksen halukkuutta lieventää saksalaisten työläisten kokemaa ahdinkoa keinona vieroittaa heidät pois eri vasemmistopuolueista, tärkeimpänä sosialidemokraatit. Kansallisliberaalit pitivät tätä ohjelmaa valtiososialismin ilmentymänä, jota he vastustivat jyrkästi. Keskustapuolue pelkäsi liittovaltion vallan laajentamista osavaltioiden oikeuksien kustannuksella. Ainoa tapa, jolla ohjelma voitiin ylipäätään hyväksyä, oli se, että työnantajat vastaisivat koko kustannuksista. Tämän helpottamiseksi Bismarck järjesti, että ohjelman hallinto annettiin ”työnantajien ammattiyhdistysjärjestön” tehtäväksi. Tämä järjestö perusti keskitettyjä ja byrokraattisia vakuutustoimistoja liittovaltion ja joissakin tapauksissa osavaltioiden tasolle hoitamaan varsinaista hallintoa. Ohjelma astui voimaan ja korvasi sairausvakuutusohjelman 14. viikosta alkaen. Se maksoi sairaanhoitoa ja eläkettä, joka oli enintään kaksi kolmasosaa ansaitusta palkasta, jos työntekijä oli täysin työkyvytön. Ohjelma laajennettiin vuonna 1886 koskemaan myös maataloustyöntekijöitä.
Old Age and Disability Insurance Bill of 1889Edit
Työntekijöiltä perittävällä verolla rahoitetun vanhuuseläkeohjelman tarkoituksena oli tarjota eläkevuosieläke työntekijöille, jotka täyttivät 70 vuotta. Tuolloin keskimääräisen preussilaisen elinajanodote oli 45 vuotta, vaikka tämä kuvastaa aikakauden korkeaa lapsikuolleisuutta, ja eläkkeellä olevat työntekijät saattoivat odottaa elävänsä 70-vuotiaiksi. Toisin kuin tapaturmavakuutus ja sairausvakuutus, tämä ohjelma kattoi alusta alkaen teollisuus-, maatalous-, käsityöläis- ja palvelusväestön. Toisin kuin kahdessa muussa ohjelmassa, periaate, jonka mukaan liittovaltion olisi myös osallistuttava osuuteen vakuutuskustannuksista, ja kaksi muuta osuutta olisi suhteutettava vastaavasti, hyväksyttiin kyseenalaistamatta. Työkyvyttömyysvakuutusohjelma oli tarkoitettu pysyvästi työkyvyttömien käyttöön. Tällä kertaa valtio valvoi ohjelmia suoraan.
Työntekijöiden suojelua koskeva laki vuodelta 1891Edit
Lailla säädettiin tiukemmat määräykset työpaikkojen turvallisuuden lisäämiseksi, kiellettiin sunnuntaityö, otettiin käyttöön yhdentoista tunnin enimmäistyöpäivä naisille ja kymmenen tunnin enimmäistyöpäivä alle 16-vuotiaille työläisille ja kiellettiin heiltä yötyöt, kiellettiin alle 13-vuotiaita työskentelemästä teollisuudessa ja rohkaistiin perustamaan tehtaisiin työväenkomiteoita, jotka voisivat puuttua työriitoihin. Työntekijöiden ja työnantajien välisten riitojen ratkaisemiseksi perustettiin työtuomioistuimia.
Vuoden 1903 lastensuojelulakiEdit
Lailla tiukennettiin edelleen lapsityövoimaa koskevia säännöksiä lasten hyväksikäytön estämiseksi.