Kun hän siirtyi omistamaan parempaa kalustoa, D. Boon kehitti intohimonsa Fender Telecastereiden soittamiseen. Huomaa bändin settilista seinällä hänen vasemmalla puolellaan. He kutoivat 30 tai 40 lyhyttä kappaletta suuremmaksi kokonaisuudeksi.
Kuva: Dave Rick

DIY saattaa olla nykyään arkipäivää useimmille bändeille, mutta 70-luvun lopulla se oli suorastaan vallankumouksellinen käsite. Silloin punkbändit, jotka eivät saaneet levytyssopimusta, lehdistöä, kiertueita, paikallisia keikkoja tai päässeet radioon, kirjoittivat melko pitkälti DIY-pelikirjan. Heidän lähestymistapansa kehittyi massiiviseksi liikkeeksi ja synnytti useita skenejä – mukaan lukien indie-, alternative- ja college-rock-skeneet – ja sen bändit inspiroivat kaikkia intensiivisimmistä thrash-artisteista herkkiin laulaja-lauluntekijöihin.
Yksi varhaisimmista DIY-punkbändeistä, vaikutusvaltainen trio, joka oli tee-se-itse kaikin tavoin, oli Minutemen Kalifornian San Pedrosta. Jos jotain, he ruumiillistivat liikkeen siinä, miten he ruumiillistivat sen proletaarisen eetoksen ja arvot. He olivat päättäväisiä, idealistisia ja malliesimerkki hyvästä musiikista, jonka teollisuus jätti huomiotta tai jätti huomiotta.
Mutta Minutemen – Dennes Dale Boon kitaristina (joka tunnettiin nimellä D. Boon kunnianosoituksena sankarilleen E. Bloomille-Eric Bloomille Blue Öyster Cultista), Mike Watt basistina ja George Hurley rumpaleina – ei kuulostanut missään määrin samalta kuin heidän aikalaisensa. He eivät soittaneet hardcorea. He flirttailivat useimmille punkkareille vastenmielisten genrejen kanssa, kuten klassisen rockin, Motownin ja post-bebop-jazzin kanssa. He osasivat myös soittaa instrumenttejaan, ja heillä oli mahtavat soittotaidot, moitteeton tahti ja avoimet korvat.
Vaikka Minutemen oli hyvin pitkälti ryhmätyötä, Boonin kitaransoitto erottui bändin omintakeisimpana elementtinä. Boon ei melkein koskaan soittanut voimasointuja tai käyttänyt säröä. Hänen sointinsa oli karhea, hänen sävellyksensä – 70-luvun funkin ja brittiläisen post-punkin hyperaktiivinen synteesi – oli monimutkaista mutta rytmisesti tiukkaa, ja hänen sooloilunsa, vaikka se saikin vaikutteita klassisen rockin sankareiltaan, poikkesi kauas blues-asteikosta ja sisälsi usein epätavallisia nuotinvalintoja ja dissonansseja.

Minutemen kiersi ahkerasti ja heidän tuottoisat pienen budjetin road tripit ovat legendaarisia. He olivat ahkeria myös studiossa ja jättivät jälkeensä laajan katalogin albumeita, EP:itä, videoita ja livemateriaalia. He olivat juuri alkaneet tulla huomatuiksi – heidän viimeinen kiertueensa oli R.E.M:n avauskiertue – kun Boon kuoli auto-onnettomuudessa vuoden 1985 lopulla. Hän oli vain 27-vuotias. Se oli traaginen ja ennenaikainen loppu tarinalle, joka oli vasta alkamassa. Hänen bändikaverinsa melkein lopettivat, mutta ryhmittyivät lopulta uudelleen ja saavuttivat paljon suurempaa hyväksyntää ja jopa merkittävän levy-yhtiösopimuksen Firehose-yhtyeenä monien muiden projektien ja yhteistyökumppaneiden ohella.
Mutta Boon oli jättänyt jälkensä. Hänen soittonsa, energisyytensä, näkemyksensä ja idealisminsa ovat inspiroineet kokonaista muusikoiden sukupolvea. Muut kitaristit mainitsevat hänet usein ensisijaiseksi vaikutteekseen. Hän oli poikkeusyksilö, yksilö, eikä häntä kiinnostanut tulla rocktähdeksi. Hänestä tuli kuitenkin sellainen, vaikkakin postuumisti, vaikka kuten kaikkea Minutemeniin liittyvää, on luultavasti oikeampaa kutsua häntä joksikin muuksi – ja tunnustaa, että hän teki sen, kuten bändi sanoisi, ”econo”.
Boonin tarina on kerrottu moneen kertaan ja monilla foorumeilla, mutta yllättävää kyllä, hänen soitostaan, soinnistaan, varusteistaan ja kokemuksistaan studiossa on kirjoitettu hyvin vähän. Otimme yhteyttä Boonin entisiin bändikavereihin Wattiin ja Hurleyyn sekä Spotiin (Glen Lockett), joka oli SST Recordsin house-insinööri ja -tuottaja ja monien Minutemen-sessioiden insinööri, sekä hänen aikalaisiinsa Nels Clineen (Wilco) ja J Mascisiin (Dinosaur Jr.) kootaksemme musiikillisen tilannekuvan idealistisesta, vaikutusvaltaisesta ja kipeästi kaivattuun lahjakkuuteen kuuluvasta miehestä.
Corn Dogs from Pedro
D. Boon syntyi 1. huhtikuuta 1958 ja kasvoi San Pedrossa, Kaliforniassa, kaupunginosassa noin 20 mailia Hollywoodista etelään. Sinikauluksinen ja keskiluokkainen San Pedro oli pohjoisen naapurinsa vastakohta. Mike Watt oli Boonin lapsuudenystävä, ja parista tuli muusikkoja Boonin äidin vaatimuksesta. Hänen mielestään se oli keino pitää heidät poissa vaikeuksista. ”Ensimmäiset kitaramme olivat panttilainaamosta”, Watt kertoo. ”D. Boonilla taisi olla Melody Plus. Hänen soittimensa maksoi 15 dollaria ja minun 13. Minun soittimeni oli Teisco.” Boon soitti kitaraa ja Watt bassoa, vaikka he eivät tienneet, mitä se tarkoitti. ”Minulla oli kitarassani vain neljä sävelkorvaa, koska luulin, että se oli basso”, Watt sanoo. ”Otin B- ja E-jousen pois, ja nyt se oli basso. En tiennyt, että se oli viritetty alemmaksi. Minulla ei ollut aavistustakaan.”

Yhtyeen kahden levyn klassikko Double Nickels on the Dime pyrki 33 kappaleellaan luomaan uudelleen Minutemenin konserteille tyypillisen laulujen monipuolisuuden ja nopeatempoisen kiireen.

Boon kasvoi kuunnellen musiikkia, jota hänen isänsä kuunteli: country-tähti Buck Owensia ja Creedence Clearwater Revivalia. ”Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, ainoa rockbändi, jonka hän tunsi, oli Creedence”, Watt sanoo. ”John Fogerty vaikutti häneen suuresti.” Watt käänsi Boonin Blue Öyster Cultin ja sen kitaristin Buck Dharman sekä The Whon puoleen. ”Hän oli outo sekoitus John Fogertyä ja Buck Dharmaa. Sitten tutustutin hänet Who’hun, ja hän innostui Pete Townshendistä.”
Boon ja Watt viettivät koulun jälkeen aikaa yhdessä, opettelivat kappaleita levyiltä – työläs prosessi silloin, kun käytössä oli pienen budjetin levysoittimet ja 8-raita-nauhat – ja harjoittelivat osaamiaan kappaleita. Joskus mukana oli Boonin veli Joe rummuissa, mutta useimmiten he soittivat levyn mukana. Se oli vaivalloista ja hidasta, mutta Boon kasvatti vaikuttavia soittotaitoja, jotka tekivät hänestä erottuvan punkin alkuaikoina.
”Muistan, että ensimmäinen biisi oli ’Suzie Q’, ja hän juoksi sen joka päivä koulun jälkeen”, Watt kertoo. ”D. Boon ei koskaan käyttänyt levynkansia, joten hänen levynsä olivat kannella ja viinirypälemehun peitossa, ja stylusin päälle piti laittaa kuusi kolikkoa, jotta se ei hyppäisi. Se oli kamalaa.”
Boon otti myös kourallisen oppitunteja akustisella nylonkielellä Roy Mendez Lopezilta, värikkäältä paikalliselta hahmolta, joka teki häneen suuren vaikutuksen. ”Hän opetti hänelle kappaleita levyiltä”, Watt kertoo. ”Hän opetti myös muita juttuja, kuten Vivaldia ja Bachia, ja hän näytti D. Boonille flamencoa.” Hän opetti D. Boonille myös flamencoa. Voit kuulla espanjalaisen vaikutuksen Boonin myöhemmässä soitossa – erityisesti hänen sormella poimittujen arpeggiosävelten käytössään ja hänen sooloesityksessään ”Cohesion”, joka on peräisin vuonna 1984 julkaistulta Double Nickels on the Dime -levyltä. Ehkä suurin vaikutus Lopezilla oli kuitenkin Boonin työmoraaliin. ”Hän teki meille vaikutuksen yhteen asiaan: harjoittele, harjoittele, harjoittele”, Watt sanoo. ”Ja se oli yksi asia minussa ja D. Boonissa … ja vielä tänäkin päivänä, bändieni kanssa, harjoittelen joka päivä.”
Boon ja Watt alkoivat soittaa bändeissä yhdessä. He soittivat covereita – pääasiassa Stonesin, Alice Cooperin, Black Sabbathin ja muiden rock-kappaleita. He lopettivat lukion, aloittivat opinnot, ja se olisi todennäköisesti ollut heidän musiikkiuransa loppu. Laulujen kirjoittaminen ja levyjen tekeminen ei ollut jotain, mitä heidän mielestään heidän kaltaisensa ihmiset tekivät.
Mutta sitten he löysivät punkin.