Tämän blogin nimi
Törmäsin ensimmäisen kerran Umberto Econ ajatukseen antikirjastosta lukiessani Nassim Nicholas Talebin Musta joutsen -teosta lukiossa vuonna 2007. Ajatus tuntui minusta heti järkevältä, kuten oletan sen tuntuvan jokaisesta, joka on kokenut sen musertavan tunteen, että kirjakokoelma kasaantuu nopeammin kuin pystyy lukemaan niitä.
Maria Popova kirjoittaa siitä, miksi lukemattomat kirjat ovat tärkeämpiä kuin luetut kirjat, täällä (joka näyttää itse asiassa olevan suurelta osin nostettu tästä Farnam Streetin postauksesta), ja siteeraten Mustaa joutsenta:
Kirjailija Umberto Eco kuuluu tuohon pieneen tutkijaluokkaan, joka on tietosanakirjamainen, oivaltava ja ei-tylsä. Hän omistaa suuren henkilökohtaisen kirjaston (jossa on kolmekymmentätuhatta kirjaa), ja hän jakaa kävijät kahteen ryhmään: niihin, jotka reagoivat ”Vau! Signore professore dottore Eco, mikä kirjasto teillä onkaan!”. Kuinka monta näistä kirjoista olette lukenut?” ja toiset – hyvin pieni vähemmistö – jotka ymmärtävät, että yksityinen kirjasto ei ole egoa kohottava lisälaite vaan tutkimustyökalu. Luetut kirjat ovat paljon vähemmän arvokkaita kuin lukemattomat. Kirjastossa pitäisi olla niin paljon sellaista, mitä et tiedä, kuin taloudelliset mahdollisuutesi, asuntolainan korkotaso ja nykyiset tiukat kiinteistömarkkinat sallivat sinun sijoittaa sinne. Ikääntyessäsi sinulle kertyy enemmän tietoa ja kirjoja, ja lukemattomien kirjojen kasvava määrä hyllyissä katsoo sinua uhkaavasti. Mitä enemmän tiedät, sitä suuremmat ovat lukemattomien kirjojen rivit. Kutsukaamme tätä lukemattomien kirjojen kokoelmaa antikirjastoksi.
Tältä kannalta katsottuna lukemattomien kirjojen kasat lakkaavat olemasta huonon omantunnon lähde, ja niistä tulee (toivottavasti) älyllisen nöyryyden lähde.
Ahdasmieliset saattavat vielä kysyä, mitä järkeä on kerätä kasoittain lukemattomia kirjoja, enemmän kuin mitä ikinä ehtii lukea? No, aivan kuten kunnioitusta herättävän katedraalin kaarevat katot saavat ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi Jumalan seurassa, lukemattomien kirjojen kasat muistuttavat sinua siitä, miten vähän tiedät. Kirjaston arvo on pikemminkin väline egon tarkistamiseen ja ylimielisyyden torjumiseen kuin egoa vahvistava lisälaite. Ollaksesi se, mitä Taleb nimittää Antischolariksi – skeptiseksi empiristiksi.
Tai Donald Rumsfeldin sanoin, lukemattomien kirjojen kirjasto ei ehkä lisää tunnettuja tietojasi, mutta ainakin se voi ehkä muuttaa osan tuntemattomista tuntemattomista tunnetuiksi tuntemattomiksi – mikä jo itsessään voi riittää vähentämään mokaamisriskiä suuruusluokkaa pienemmäksi.
Meidät tappavat (usein) tuntemattomat tuntemattomat – mustat joutsenet. Jospa Rumsfeld olisi soveltanut omaa metodologiaansa huolellisemmin suunnitellessaan Irakin sotaa – jossa tunnetut tunnetut (joukkotuhoaseet) osoittautuivat vääriksi, kun taas tuntemattomat tuntemattomat (esim. epäonnistuminen ennakoida amerikkalaisvastaisen lahkoväkivallan nousua tai ISIS:n syntyä) olivat ne, jotka räjäyttivät operaation****.
Palatakseni siis tämän blogin nimeen. Vasta vuosikymmenen kuluttua siitä, kun kuulin ensimmäisen kerran antikirjastosta, aloin syventyä syvällisemmin Ekon tuotantoon – kiinnostukseni heräsi (valitettavasti) hänen kuolemansa myötä. Luin kymmeniä hänen muistokirjoituksiaan ja vanhoja haastatteluja arkistoista ja tilasin useita hänen kirjojaan ja esseekokoelmiaan.
Luen ensimmäisenä hänen kuuluisimman teoksensa Ruusun nimi (vai pitäisikö sen olla Rooman nimi), jonka juoni keskittyy tietenkin kirjaston ympärille (nokkelasti inspiroituneena, kuten aina Econ kohdalla on tapana, Jorge Luis Borgesin paradoksaalisen Baabelin kirjaston pohjalta). Mutta huolimatta Aristoteleen kirjasta Komediasta Ruusun nimessä kirjasto on pimeä paikka, jossa tietoa vartioivat antitiedemiehiltä salamyhkäiset, omistushaluiset munkit, jotka ovat juuri antikirjaston vastakohta – mutta eivät kuitenkaan eroa nykyaikaisista yliopistoista, joissa opiskelijoille annetaan joukko kirjoja, jotka sisältävät Totuuden, eikä heitä rohkaista lukemaan juuri mitään muuta, aivan kuten keskiaikaisissa luostareissa.
Pidin ideasta antikirjastosta sen verran kovasti, että siirryin käyttämään sitä myös tässä blogissani, joka alunperin oli tarkoitettu lähinnä kirja-arvosteluille. Rekisteröin sen ensin norjalaisella nimellä Antibiblioteket, ja kirjoitin ensimmäiset arvostelut norjaksi. Koska olen myöhemmin muuttanut maasta (yksinkertaisin tapani lyhentää kyseisen maan tulevaisuutta), olen lisännyt englanninkielisen verkkotunnuksen Antilibrary, ja kirjoitan tästä lähtien luultavasti enemmän englanniksi kuin norjaksi. Vaikka aionkin kirjoittaa tänne lukemistani kirjoista, blogi ei rajoitu kirja-arvosteluihin, vaan se hyökkää laajempien aiheiden kimppuun antikvariaatin hengessä.