”Kun muut etsivät sitä, mitä voivat ottaa, todellinen kuningas etsii sitä, mitä voi antaa.”” – Mufasa, Leijonakuningas (2019)
Beyoncé ja Kendrick Lamar ovat modernin mustan amerikkalaisen musiikin kuninkaallisia. He pystyvät mullistamaan koko musiikkiteollisuuden pelkällä twiitillä, ja kumman tahansa yhteisymmärrys merkitsee eroa kaukaisen unelman ja konkreettisen todellisuuden välillä. Ei ihme, että elokuvaohjaajat ja niinkin massiivinen yritys kuin Walt Disney Studios tulivat lopulta pyytämään heidän palveluksiaan soundtrackille tai kahdelle.
Black Pantherin ohjaaja Ryan Coogler ja hänen tiiminsä Disneyssä naputtivat Lamarin, TDE:n johtaja Anthony ”Top Dawg” Tiffithin ja tuottaja Sounwaven vuonna 2017 luodakseen materiaalia heidän odotettuun elokuvaansa. Se, mikä alkoi kourallisesta leikkauksia, paisui lopulta täyspitkäksi albumiksi, joka syntyi bussissa Lamarin DAMN. Tourin aikana. Kun albumin yhteys fiktiiviseen afrikkalaiseen Wakandan valtioon haluttiin tehdä intensiivisemmäksi, Lamar ja Sounwave alkoivat tutkia ja rekrytoida taiteilijoita, kuten Babes Wodumo, Saudi, Yugen Blakrok ja Sjava. Lamar ja Sounwave käyttivät Black Pantheria: The Album -albumia yhdistääkseen TDE:n – ja modernin rap-musiikin ylipäätään – Afrikan rannoille.
Kaksi vuotta myöhemmin Mouse House koputti Beyoncén oveen yksinkertaisella pyynnöllä: kuratoi täydentävän soundtrackin heidän kiihkeästi odottamaansa Leijonakuningas-elokuvan uusintafilmatisointiin.
Bey ja hänen tiiminsä kehittelivät viimeaikaisessa musiikissaan yhä vahvemmin mustia suosivaa energiaa noudattaen käänteisen lähestymistavan Mustan Pantterin lähestymistapaan: The Album. Sen sijaan, että hän toisi amerikkalaisia ääniä Afrikkaan, hän valitsi lahjakkuuksia eri puolilta afrikkalaista diasporaa – muun muassa nigerialaiset laulajat Burna Boy ja Tiwa Savage, kamerunilainen laulaja Salatiel ja ghanalainen tuottaja Guiltybeatz – tuodakseen afrikkalaisia ääniä amerikkalaiselle yleisölle. Tämän myötä The Lion King: The Gift syntyi.
”Soundtrack on rakkauskirje Afrikalle. Halusin varmistaa, että löysimme parhaat lahjakkuudet Afrikasta; enkä vain käyttää joitakin ääniä ja tehdä niistä omaa tulkintaani. Halusin sen olevan autenttinen sen suhteen, mikä afrikkalaisessa musiikissa on kaunista. Paljon rumpuja, lauluja, kaikkia näitä uskomattomia uusia ääniä sekoitettuna joihinkin amerikkalaisiin tuottajiin. Olemme tavallaan luoneet oman genremme. Siitä tulee muutakin kuin vain musiikkia.” – Beyoncé, Good Morning America
Jokainen hanke pyrkii edistämään kulttuurivaihtoa kohtaamalla oman elokuvansa kerronnan puolitiehen. Ensin Kendrick tarttui kuningas T’Challan vanhurskaaseen vihaan Black Pantherin sähköisessä nimikappaleessa. Nyt Beyoncé laulaa tasapainosta, jota Leijonakuninkaan Mufasa pitää tärkeänä paisuvassa balladissa ” BIGGER”. Kuninkaallisten näkökulma ja suora yhteys lähdemateriaaliin auttavat molempia teoksia säilyttämään aavemaista läsnäoloa koko albumin ajan.
Parhaimmillaan The Lion King: The Gift on kirkas ja sujuva esittely Afrikan lahjakkuudesta, joka kilpailee alkuperäisen vuoden 1994 animaatioelokuvan värikkään visuaalisuuden kanssa. Animaatio ” DON’T JEALOUS ME ” on joustava hymni, joka yhdistelee englantia, nigerialaista Igboa ja ghanalaista Twi:tä Yemi Aladen, Mr Eazin ja Teknon säkeiden välissä. Nouseva supertähti Burna Boy loistaa loistavalla kappaleella ”JA ARA E” (joruba-slangi tarkoittaa ”Wise up”), joka kertoo varoittavan tarinan vertaispaineesta (ja kaikkien hyeenojen välttämisestä) shuffling-perkussioiden soidessa.
Beyoncén kuraattorivalinnoissa on innostusta afrikkalaiseen nykymusiikkiin, jolla on crossover-vaikutteita. Nämä kunnianhimoiset pyrkimykset johtavat yllättäviin tiimiyhdistelmiin, kuten Tierra Whackin ja gqom-pääryhmän Moonchild Sanellyyn, jotka peilaavat Simban ja Scarin lopputaistelun energiaa vellovassa ” MY POWER” -kappaleessa, ja mustia naisia tukeviin vakuutteluihin, jotka sopivat keittolounaalla laulettaviksi, kuten ihastuttavaan Wizkidin ja Beyoncén duettoon ” BROWN SKIN GIRL”.
Jos Afrobeats on tasainen pulssi, joka liikuttaa Leijonakuningas: The Gift, niin TDE:n kovempisärmäinen tuotanto hallitsee maata Black Pantherin afrofuturistisessa maailmassa: The Album. Afrikkalaisia artisteja on täällä esillä vähemmän – kaikki heistä ovat Etelä-Afrikasta – mutta heidän panoksensa ovat siitä huolimatta voimakkaita. Jokainen artisti on läsnä korostamassa TDE:n kunnianhimoa – ja Black Pantherin tarinaa ylipäätään – sen sijaan, että hän olisi kerronnallinen lanka, joka sitoo projektin yhteen, à la The Gift.
Tässä piilee kummankin projektin merkittävin puute: näytteillä oleva autenttisuus riittää vain tiettyyn pisteeseen. Afrikka on molempien tarinoiden keskipisteenä, mutta vaikka molemmat albumit yrittävätkin, ne laiminlyövät tietämättään kokonaisia osia maanosasta. Black Panther: The Album on TDE:n oma tuotanto, ja siinä on mukana vain eteläafrikkalaisia artisteja, mikä ei juurikaan erota projektia muuksi kuin Kendrick Lamarin albumiksi, jossa on vain minimaalisia afrikkalaisia koristeita.
The Lion King: The Gift sisältää laajemman valikoiman artisteja useammasta eri maasta, mutta huomattava itäafrikkalaisten vaikutteiden puute – mikä on erityisen outoa, kun otetaan huomioon, että Leijonakuningas on itsessään pastissi kenialaisista ja tansanialaisista vaikutteista – vahingoittaa Beyoncén diasporisia pyrkimyksiä. Kenialaissyntyinen DJ Ivy ”Poizon Ivy” Awino selitti tätä ongelmaa The Atlantic -lehden Hannah Giorgisille artikkelissa ” The Blind Spot of Beyoncé’s Lion King Soundtrack”:
”En missään nimessä usko, että se oli tarkoituksellista, ja mielestäni ele oli äärimmäisen tarpeellinen ja erittäin tervetullut siinä mielessä, että tämä tilaisuus on nyt avannut oven näille artisteille ja paikoille, joista he ovat kotoisin, sekä ihmisille, jotka katsovat ylöspäin heitä kohtaan. Mutta se on myös ollut hyvin silmiä avaava hetki nähdä, miten muu maailma suhtautuu siihen, mitä kotimaassa tapahtuu musiikillisesti.” – Ivy Awino, ”The Blind Spot of Beyoncé’s Lion King Soundtrack”
Meidän pitäisi kiittää Beyoncéa ja Kendrick Lamaria siitä, että he käyttävät alustojaan – ja miljoonia Disneyn dollareita – yrittäessään madaltaa väliseiniä entisestään ja luoda siltoja kansojen ja kulttuurien välille. Mutta koska Black Pantherin Wakanda ja Leijonakuninkaan Pride Lands ovat fiktiivisiä paikkoja, jotka sijaitsevat Itä-Afrikassa, kyseiseltä alueelta tulevien artistien – kuten tansanialaisen Diamond Platnumzin tai kenialaisen räppärin Tunjin – rekrytoiminen olisi auttanut huomattavasti vahvistamaan sitä autenttisuutta, jota kumpikin leiri selvästi tavoitteli.
Ei ole rikos nauttia jommastakummasta The Lion King: The Gift tai Black Panther: The Album – molemmat projektit ovat erinomaisia pikakursseja afrikkalaisesta taiteesta – mutta sen kulttuurin laiminlyöminen, jolle väitätte kirjoittavanne ”rakkauskirjeen”, on vähintäänkin valitettava laiminlyönti.