Mitä on ”suurin hyvä”?

”Kun ristiriitaisia intressejä on sovitettava yhteen, kysymykseen on aina vastattava suurimman joukon suurimman hyvän näkökulmasta pitkällä aikavälillä.”

Tämä lausunto on maatalousministeri James Wilsonin 1. helmikuuta 1905 allekirjoittamasta kirjeestä. Se on osoitettu ”The Foresterille” eli äskettäin perustetun metsäpalvelun vastuuhenkilölle. Gifford Pinchot oli tuo ”metsänhoitaja”, ja yleisesti oletetaan, että hän kirjoitti kirjeen.

Pinchotin kirje itselleen on se, mitä nykyään kutsumme ”tehtävänmäärittelyksi”. Hän hahmottelee metsäpalvelun tarkoituksen ja tavoitteet, mutta hänen muotoilunsa ”suurimmasta hyvästä” menee pidemmälle. Se ilmaisee poliittisen filosofian ja ammattietiikan, jota virasto on yrittänyt ylläpitää koko satavuotisen historiansa ajan.

Ensimmäisinä liittovaltion maankäyttäjinä Forest Service kohtasi monia ristiriitaisia intressejä: karjatilallisia, paimentolaisia, kaivostyöläisiä, metsänhakkaajia, kotitilallisuuden harjoittajia, juomaveden, kasteluveden ja vesivoiman kehittäjiä sekä niitä, jotka kannattivat kansallismetsien käyttämättä jättämistä. Metsävirkamiehiä, joille annettiin laajat valtuudet tehdä paikallisia päätöksiä, ohjeistettiin käyttämään moraalisena kompassina ”suurinta hyvää”.

Ajatus juontaa juurensa englantilaiselta kirjailijalta Jeremy Benthamilta (1748 – 1832), jonka filosofia tunnetaan nimellä utilitarismi. Benthamin katsotaan luoneen sanonnan ”suurin hyvä suurimmalle joukolle”. John Stuart Mill (1806 – 1873) ja muut ottivat käsitteen käyttöön, mutta Pinchot väittää lisänneensä siihen ”pitkällä aikavälillä”. Kuten Pinchotin elämäkerran kirjoittaja Char Miller toteaa, metsänhoitajat on koulutettu ajattelemaan pitkällä aikavälillä.

Ensi silmäyksellä ajatus suurimmasta hyvästä vaikuttaa demokraattiselta ja tasa-arvoiselta. Yhteiskunnan tulisi tehdä valintoja, jotka palvelevat ajan mittaan parhaiten useimpia ihmisiä. Sen vetovoima 1900-luvun alun edistysmielisille, kuten Pinchotille ja hänen mentorilleen Theodore Rooseveltille, ei ole yllättävää. Tärkeä kysymys on kuitenkin edelleen olemassa: Kuka määrittelee suurimman hyvän? Tämä filosofian keskeinen dilemma (jotkut saattaisivat sanoa kohtalokas virhe) ei järkyttänyt edistysmielisiä.

He luottivat siihen, että koulutetut ammattilaiset tekisivät tieteen ohjaamina parhaat päätökset. Progressiiviset pitivät kansakunnan metsien ja vesistöjen sääntelemätöntä tuhoamista valtavana tuhlauksena, ja he uskoivat, että kansakunnan vaurauden muuntaminen valtaviksi henkilökohtaisiksi omaisuuksiksi oli epädemokraattista ja moraalitonta. Tieteellinen johtaminen oli vastaus. Hallitus soveltaisi resurssien kehittämiseen liiketaloudellista tehokkuutta ja takaisi oikeudenmukaisen ja viisaan käytön.

”Käyttö” on tämän filosofian keskeinen termi. Utilitarismi edellyttää ”käyttöä”. Varhaista metsäpalvelun käsikirjaa kutsuttiin ”käyttökirjaksi”. Luonnonsuojelu tarkoitti luonnon käyttämistä ihmisten hyväksi. Vaikka Pinchot esimerkiksi tunsi myötätuntoa niitä kohtaan, ”jotka eivät pidä siitä, että puita kaadetaan”, hän totesi, että ”metsätaloutta ei voi harjoittaa ilman sitä”. Näin ollen monet ympäristöaktivistit 1900-luvun loppuvuosikymmeninä väheksyivät metsäpalvelun luonnonsuojelua, jota nykyään kutsutaan ”monikäytöksi”, vain yhtenä kehityksen muotona.

Historioitsijat ovat perinteisesti asettaneet Pinchotin utilitarismin vastakkain John Muirin edustaman ympäristöajattelun suuntauksen kanssa. Kuten uusenglantilaiset transsendentalistit Emerson ja Thoreau, Muir löysi Jumalan luonnosta; kaikenlainen koskemattomien maisemien hyväksikäyttö oli pyhäinhäväistystä. Nämä kaksi maailmankatsomusta törmäsivät toisiinsa Yosemiten kansallispuistossa sijaitsevan Hetch Hetchyn laakson patoamispäätöksen yhteydessä. Jako symboloi varhaista ja yhä jatkuvaa eripuraa luonnonsuojelu- ja luonnonsuojeluliikkeiden välillä.

Onko ajatus suurimmasta hyvästä yhä voimassa? Esitimme tämän kysymyksen suurimmalle osalle The Greatest Good -dokumentin yli 70 haastatellusta. He ilmaisivat monenlaisia mielipiteitä. Joidenkin mielestä se on vanhentunut, kun taas toiset väittivät, että yleisenä periaatteena se mukautuu helposti muuttuviin olosuhteisiin. Yhteiskunta voi esimerkiksi päättää, että ”suurin hyvä suurimmalle joukolle” käsittää koko biosfäärin, ei pelkästään ihmisten tarpeita, ja nykyinen muotisana ”kestävyys” on vain toinen tapa puhua ”pitkästä tulevaisuudesta”: Mikä on suurin hyvä? (kerro meille ajatuksesi klikkaamalla tästä)

Valintoja haastatteluista

Char Miller, Gifford Pinchotin elämäkertakirjoittaja/historian professori, Trinityn yliopisto
”hän omaksuu Jeremy Benthamin kielenkäyttöä 1700-luvulta: The greatest good for the greatest number. Pinchot lisää vielä ”pitkällä aikavälillä”. Sitä metsänhoitajat tekevät. He ajattelevat pitkällä aikavälillä. Kenen etu on nyt suurin? Kenen suurin etu se on myöhemmin?”

Edgar Brannon, Grey Towers National Historic Landmarkin johtaja
”Suurimman hyvän ajatus suurimmalle joukolle pisimpään on se, että asioita tehdään suuremman yleisen edun ja hyödyn vuoksi, ja sillä on merkitystä. Luulen, että Pinchot ajatteli roolia, jota hän kutsui keskittyneen varallisuuden pahuudeksi eli julkisten resurssien käyttämistä henkilökohtaiseen hyötyyn, ja se oli hänelle syntiä, moraalitonta ja vaaransi kansallisen demokraattisen elämäntapamme.”

”Luonnonsuojeluliikkeellä on joiltakin osin kaksi pääteemaa. Ja tämän esitti hyvin selvästi David Loewenthal. Teemaa, johon Pinchot ja metsäpalvelu kuuluvat, hän kutsuu ”optimistisiksi utilitaristisiksi luonnonsuojelijoiksi”. (He uskovat), että on olemassa vakavia ongelmia, mutta sen ei tarvitse olla niin – että ammattimaisella hallinnolla, huolellisella ajattelulla ja hyvällä tieteellä maailmasta voidaan tehdä parempi paikka ja että maapallosta voi tulla puutarha. Toinen siipi kasvoi transsendentaalisesta liikkeestä, jonka esimerkkinä on usein John Muir. Loewenthal kutsuu heitä ”apokalyptisiksi, esteettisiksi luonnonsuojelijoiksi”, ja otsikko kertoo paljon. He eivät ole optimistisia vaan pessimistisiä. Periaatteessa uskomus on, että jokainen paikka, jossa ihminen on käynyt, on sotkenut sen. Ainoa toivo on säilyttää se, mitä voimme, ja että tästä tulisi uskonnollinen inspiraatio tulevaisuutta ajatellen.”

Peter Pinchot, Gifford Pinchotin pojanpoika/yhteisömetsänhoitaja
”Suurin hyvä suurimmalle joukolle -periaatteessa oli valtavasti järkeä silloin, kun poliittisia päätöksiä teki verrattain pieni eliitti, joka pystyi seisomaan koko systeemin ulkopuolella ja sanomaan: ’Tiedän, mikä on suurimmalle joukolle suurin mahdollinen hyvä’. Ja luoja paratkoon, minä aion tehdä sen. Nykyaikaisessa demokraattisessa tilanteessa, jossa kaikki kilpailevat siitä, mikä on ongelma ja mitkä ovat ratkaisut, ei ole koskaan yhtä selvää kuin tuohon aikaan, mikä on suurimman joukon parasta.”

”(Gifford Pinchotin) suurin panos oli uuden yhteiskuntasopimuksen laatiminen ihmisten ja luonnon välisestä suhteesta”. Ja tuohon yhteiskuntasopimukseen sisältyi ajatus siitä, että kaikki ihmiset hyötyvät, eivät pelkästään yksilöt. Jeffersonin sopimuksessa oli kyse yksilön vapaudesta, yksilön oikeuksista. Gifford Pinchotin sopimuksessa oli kyse yhteiskunnallisesta hyödystä sekä tästä sukupolvesta ja tulevista sukupolvista.”

William Cronon, ympäristöhistorian professori, Wisconsinin yliopisto, Madison
”Yksi asia, joka nykyään helposti unohdetaan, on se, että metsäpalvelu perustettiin aikana, jota nykyään kutsumme edistysmielisyydeksi, jolloin monet ihmiset olivat hyvin innostuneita ja idealistisia mahdollisuudesta uudistaa amerikkalaista yhteiskuntaa ja amerikkalaista elämää soveltamalla asiantuntevaa tietämystä, hyvää tieteellistä tietoa ja demokraattisia arvoja kansakunnan parantamisen hengessä, kohentamalla kansaa ja tuomalla hyötyjä kaikille amerikkalaisille. Metsäpalvelu oli monin tavoin edistyksellinen hallintobyrokratia. Se oli idealistisia nuoria ihmisiä, jotka oli koulutettu tiedemiehiksi, jotka toivat tieteellistä tietämystään metsään, julkisille maille, ja yrittivät tuoda näiden maiden hyödyt suurimman joukon suurimmalle hyödylle pisimpään – tuo klassinen Gifford Pinchotin utilitaristinen periaate.”