Mutta sunnuntai-iltana ilman mainoskatkoa esitetyssä merkkipaaluepisodissa (jonka vierailevana pääosanäyttelijänä nähdään Sir Ian McKellen) Stewien seksuaalisuus vihdoin ja viimein ”nimenomaisesti tunnustetaan”. Tuleeko hän ulos? No, tavallaan. Jakson tulos, niin epäselvä kuin se onkin, on kuitenkin kiehtova. Se ei ole vain yksi Family Guyn parhaista jaksoista pitkään aikaan, vaan myös yksi vivahteikkaimmista ja särmikkäimmistä coming out -jaksoista televisiosarjassa, joita olemme nähneet.

Jälleen kerran, ja kaiken keskipisteenä on yksivuotias lapsi.

Stewien ikä on tietysti osa koko vitsiä, ja se on myös syy siihen, miksi Stewien seksuaalisuus on ollut yksi sarjan riskialttiimmista – ja lopputulokseltaan hauskemmista – juoksevista vitseistä. Tässä on tämä uusenglantilaisesta perheestä kotoisin oleva pikkulapsi, joka puhuu brittiläisellä aksentilla, jolla on kohonnut älykkyysosamäärä ja elämyksellinen ymmärrys maailmasta ja kulttuurista, mutta joka on, tiedättehän, edelleen pikkulapsi: kärttyisä, haavoittuvainen ja emotionaalisesti kehittymätön.

Jakso, jonka nimi on ”Lähetä Stewie sisään, ole kiltti”, sijoittuu melkeinpä kokonaan terapiaistuntoon, joka on välttämätön sen jälkeen, kun Stewie on tönäissyt koulun poikaa Tyleria portaita pitkin. McKellen näyttelee terapeuttia, tohtori Cecil Pritchfieldiä, joka on Stewien täydellinen vastakohta, mutta myös katalysaattori projisoinnille: vanhempi homo brittilääkäri, jolla on nuorempi poikaystävä, saattaa olla juuri se, joksi Stewie, jos ei välttämättä halua tulla, niin lopulta tyytyy muuttumaan, kun on vanhempi.

Jakson katsominen tietäen, että se on se iso jakso, joka käsittelee Stewien seksuaalisuutta, tekee siitä sitäkin nautittavamman. Homoviittausten ja -stereotypioiden juoksunauha lentää ohi, ja on todennäköisempää saada ne kaikki kiinni.

Stewie ryntää istuntoon ja toivottaa sihteerille, Barbaralle, onnea hänen yrittäessään hankkia Adelen lippuja: ”Sinä ansaitset ne.” Hän kanavoi hermonsa tyhjänpäiväisellä jutustelulla toimiston sisustuksesta: ”Tämä on viehättävä. Se muistuttaa terapeutin toimistoa, jossa Bethenny Frankel käy Real Housewives of New York City -ohjelmassa. Vihaan häntä. Hän näyttää itäeurooppalaisesta lelukaupasta löytyvältä puunukelta. Älä esitä, ettet tiedä, kuka hän on. Tuo ei tee minuun vaikutusta. Me elämme maailmassa. Me kaikki tiedämme, kuka Bethenny Frankel on, pidimme siitä tai emme.”

Tämä teeskentely sähelletään nopeasti: Kuulemme pian Stewielta paljon superhomoja juttuja, ennen kuin isosta kysymyksestä keskustellaan. Tarkoitan, kuka Stewie on ollut kaikki nämä vuodet, jos ei narttumainen kuningatar?

Tämä ilmenee erityisesti silloin, kun havaittuaan kuvan tohtori Pritchfieldistä ja hänen nuoremmasta kumppanistaan Stewie analysoi jokaisen yksityiskohdan heidän suhdedynamiikastaan. Hän analysoi paineita ja epävarmuuksia, joita homoelitismi ja häpeäkulttuuri heille työntävät, ja pelkistää heidät jokaiseen stereotypiaan tavalla, joka olisi loukkaavaa, ellei kaikki olisi niin tuskallisen totta ja tunnistettavaa (ainakin tälle homokatsojalle), aina Ralph Lauren Purple Label -mekkopaitoja myöten, jotka he ostivat outlet-myymälästä teeskennelläkseen varallisuutta ollessaan homolomakohteessa.

Se on sisälmyksiä repivää ja paljastaa sellaisen tuomion, joka voi tulla vain homoyhteisön sisältä. Jokainen uusi hyperspesifinen yksityiskohta on karumpi totuus kuin edellinen. Pitäytyäkseni tämän teoksen hyperboleissa, se on yksi homoimmista monologeista, joita olemme nähneet televisiossa – ja siten yksi tyydyttävimmistä. (Merkitseekö mikään siitä, mitä Stewie siinä sanoo, mitään yhteisön ulkopuolisille?) On sanottava, että Seth MacFarlane tekee bravuurimaisen ääninäyttelijäsuorituksen.

Mutta tämä on tuskin puolet jaksosta. Olemme vasta läpimurron kynnyksellä.

”Vaikutat hyvin yksinäiseltä pikkupojalta”, tohtori Pritchfield sanoo vastauksena nuoleskeluun.

”Voi luoja, olen!” Stewie itkee. ”Olen niin yksinäinen!” Kaikesta siitä komediasta huolimatta, jota Stewien ohuesti peitellystä homoseksuaalisuudesta on vuosien varrella saatu irti, on helppo unohtaa, mikä hän on: viime kädessä traaginen hahmo.

Tohtori Pritchfield yrittää saada selville sen tapauksen ytimen, joka ylipäätään toi Stewien hänen vastaanotolleen. Miksi hän työnsi Tylerin alas portaita? ”Se oli vahinko. Etkö ole koskaan nähnyt Showgirlsia?” Stewie (upeasti) torjuu. Hän teki sen, hän selittää, koska hän pitää hänestä.

Ja sitten, doth-protest-too-moy-much defensiveness: ”Eikä tykkää hänestä, tykkää hänestä. En ole homo. Tämä koko juttu ei johdu siitä, että olen homo. Joten rauhoittukaa. Voin jo nähdä sinun nuolevan suupieliäsi… Jos jotain, olen vähemmän homo kuin ennen… Mutta luulenko, että Grant Gustin ja minä olisimme ihanin Instagram-pariskunta? Kyllä, uskon.”

Hän mainitsee sujuvuuden. Hän sanoo olevansa varma heteroseksuaalisuudestaan. Hän mainitsee ahdistuksen, jota hän tuntee joka päivä yrittäessään sopeutua muiden lasten joukkoon, jotka eivät jaa hänen kiinnostuksen kohteitaan. Hän alkaa räppäämään Hamiltonia, musikaalia, jota hän luonnehtii ”kuin Gilbert, mutta espanjalaisille”. Se on paljon höpötystä, joka johtaa yhteen suureen paljastukseen.

Stewie tulee ulos, kyllä. Mutta ei sillä tavalla kuin odottaisi.

Aluksi hän tuntee itsensä vapaaksi. Sitten hän tuntee itsensä alttiiksi. ”Haluan pysyä sellaisena kuin olen aina ollut. Ylempiarvoinen. Loistava. Erikoinen… Kukaan ei tule koskaan tietämään todellista minää.”

Tässä on tanssia lapsen ahdistuksen ja kidutuksen välillä, joka syntyy siitä, että pelkää ei vain sitä, että muut tietävät todellisen minän, vaan myös sitä, että tuntee itsensä. Se on rehellisesti sanottuna edistyksellisempää kuin jos Stewie olisi juuri tullut ulos.

Tragedia jatkuu, tavallaan: Stewie palaa takaisin tukahdutettuun elämään, yhä kaapissa, yhä esittämässä versiota itsestään, jonka hän uskoo muiden hyväksyvän helpommin kuin sen, kuka hän oikeasti on. Mutta myös…hän on lapsi! Ja tämä on matka. Monumentaalinen hetki tässä ei ole se, että Family Guy antoi lopullisen lausunnon Stewien seksuaalisuudesta (se ei tehnyt niin), vaan se, että se tunnusti tuon matkan. Ja tämä on Family Guy! Kuka olisi voinut ennustaa tätä vivahteikkuutta, tätä merkityksellisyyttä?

Vuonna 2009 MacFarlane paljasti, että sarjassa oli harkittu jaksoa, jossa Stewie tunnustautuisi ja vahvistaisi, että Stewie on todellakin homo. ”Mutta päätimme, että on parempi pitää se epämääräisenä, mikä on järkevämpää, koska hän on yksivuotias”, hän kertoi Playboylle. ”Loppujen lopuksi Stewie on homo tai hyvin onneton tukahdutettu heteroseksuaali. Se selittää myös sen, miksi hän on niin helvetin innokas tappamaan ja valtaamaan maailman: hänellä on paljon aggressiivisuutta, joka johtuu hämmennyksestä ja epävarmuudesta suuntautumisestaan.”

Jakson viimeinen kuva Stewiesta vihjaa vähemmän hämmennyksestä, ja hieman tuskasta ja pelosta. Sitä ei myöskään leikitellä naurettavaksi. Stewie, se paranee.

”Send in Stewie, Please” esitetään 18. maaliskuuta klo 21.00 ET/PT FOXilla.