Tässä ei ole kysymys ”saapumattomista”, ”julkaisemattomista”; nämä ovat huolettomia vastuuttomia, joiden tunnit ovat valoisat ja joiden pyrkimyksissä on kaikki seikkailun houkutus ja uhkarohkeus. Heitä ei tunneta, he eivät ole asettaneet itselleen mitään standardeja, ja jos he leikkivät saltimbankia ja huijaria, kukaan ei välitä, eikä kukaan (paitsi he itse) vaikuta heihin.
Mutta kyse on niistä menestyneistä kirjailijoista, jotka ovat luoneet yleisön ja joita muutama kymmenen, kaksikymmentä tai sata tuhatta ihmistä mielellään kuuntelee. Voitte halutessanne uskoa, että romaanikirjailija, kaikista työntekijöistä, on itsenäinen, että hän voi kirjoittaa, mitä haluaa, ja että varmasti, aivan varmasti hänen ei pitäisi koskaan ”kirjoittaa alas lukijoilleen”, että hänen ei pitäisi koskaan kuulla heitä lainkaan.
Päinvastoin, uskon, että voidaan todistaa, että menestyvän romaanikirjailijan tulisi enemmän kuin kaikkien muiden rajoittaa työnsä luonnetta ja luonnetta enemmän kuin kaikkien muiden hänen tulisi olla varovainen sen suhteen, mitä hän sanoo; enemmän kuin kaikkien muiden hänen tulisi kunnioittaa yleisöään; enemmän kuin kaikkien muiden, jopa enemmän kuin ministerin ja päätoimittajan, hänen tulisi tuntea ”yleisönsä” ja tarkkailla jokaista sanaansa, koetella tarkoin jokaista lausuntoaan, punnita armottomimmalla täsmällisyydellä jokaista lausuntoaan; sanalla sanoen, omata vastuuntuntoa velvollisuudentunnostaan.
Romaani on nimittäin modernin elämän suuri ilmaus. Jokaisella taidemuodolla on ollut vuoronsa heijastaa ja ilmaista sen aikalaista ajattelua. Oli aika, jolloin maailma katsoi linnojen ja suurten katedraalien arkkitehtien puoleen, jotta nämä todella heijastaisivat ja ilmentäisivät sen ihanteita. Ja arkkitehdit vakavat, vakavasti otettavat miehet tuottivat sellaisia ”samanaikaisen ajattelun ilmaisuja” kuin Coucyn linna ja
Notre Damen kirkko. Sitten muiden aikojen myötä tulivat muut tavat, ja maalareilla oli aikansa.
Renessanssin miehet luottivat Angelon ja Da Vincin ja Velasquezin puhuvan heidän puolestaan, eivätkä luottaneet turhaan. Seuraavaksi tuli draaman aikakausi. Shakespeare ja Marlowe löysivät x:n arvon sille elämälle ja sille ajalle, jossa he elivät. Myöhemmin nykyaikainen elämä oli muuttunut niin, ettei maalaustaide, arkkitehtuuri eikä draama ollut paras ilmaisukeino, koitti pidempien runojen päivä, ja Pope ja Dryden puhuivat tovereidensa puolesta…
Tänään on romaanin päivä. Millään muulla päivällä ja millään muulla välineellä ei nykyaikaista elämää ilmaista yhtä hyvin; ja kahdennenkymmenennenkymmenennenkymmenennenkakkosen vuosisadan kriitikot, jotka tarkastelevat aikojamme ja pyrkivät jälleenrakentamaan sivilisaatiomme, eivät katso taidemaalareihin, eivät arkkitehteihin eivätkä dramaturgeihin, vaan romaanikirjailijoihin löytääkseen omaleimaisuutemme.”
Minä luulen, että tämä on totta. Luulen, että jos asia voitaisiin jollain tavalla tilastoida, luvut vahvistaisivat olettamuksen. Ei ole epäilystäkään siitä, että romaani tulee aikanaan ”häviämään” kansan suosiosta yhtä peruuttamattomasti kuin pitkä runo on hävinnyt, ja siitä syystä, että se ei ole enää oikea ilmaisumuoto.
On mielenkiintoista spekuloida, mikä tulee sen tilalle. Tuleva sivilisaatio ei varmasti palaa mihinkään entiseen tapaan ilmaista ajatuksiaan tai ihanteitaan. Mahdollisesti musiikki tulee olemaan kahdennenkymmenennenensimmäisen ja kahdennenkymmenennen toisen vuosisadan elämän tulkitsija…
Tämä on kuitenkin parenteettista ja asian vierestä. Jäljelle jää se, että tänään on romaanin päivä. Tällä ei tarkoiteta sitä, että romaani on pelkästään suosittu. Jos romaani ei olisi jotakin muuta kuin pelkkää ajanvietettä, keino hukuttaa tylsä ilta, pitkä junamatka, se ei, uskokaa pois, pysyisi suosiossa toista päivää.
Jos romaani siis on suosittu, se on suosittu syystä, elintärkeästä, luontaisesta syystä ; toisin sanoen se on välttämätön. Välttämätön, jotta voisimme vielä kerran jatkaa väitettä, koska se ilmaisee nykyaikaista elämää paremmin kuin arkkitehtuuri, paremmin kuin maalaus, paremmin kuin runous, paremmin kuin musiikki. Se on yhtä välttämätön 1900-luvun sivilisaatiolle kuin viulu Kubelikille, piano Paderewskille, höylä puusepälle, kelkka sepälle, taltta muurarille. Se on väline, työkalu, ase ja kulkuneuvo. Se on asia, joka ihmisen kädessä tekee hänestä sivistyneen eikä enää villiä, koska se antaa hänelle kyvyn kestävään, pysyvään ilmaisuun. Niin
paljon romaani on väline…
Kuinka tarpeelliseksi tulee siis niille, jotka yksinkertaisella kirjoittamisen taidolla voivat tunkeutua tuhansien ihmisten sydämeen, joiden romaanit otetaan vastaan niin mittaamattomalla vakavuudella, kuinka tarpeelliseksi tulee niille, jotka käyttävät tällaista valtaa, käyttää sitä oikein. Eikö ole tarkoituksenmukaista toimia oikeudenmukaisesti? Eikö Taivaan
nimessä ole välttämätöntä, että kansa kuulee, ei valhetta, vaan totuuden?
Jos romaani ei olisi yksi nykyaikaisen elämän tärkeimmistä tekijöistä ; jos se ei olisi sivilisaatiomme täydellisin ilmentymä; jos sen vaikutusvalta ei olisi suurempi kuin kaikkien saarnatuolien, kuin kaikkien valtamerten välisten sanomalehtien vaikutusvalta, niin ei olisi niin tärkeätä, että sen sanoma olisi totta.