Profiili

Sikhit ovat uskonnollinen vähemmistö Luoteis-Punjabin osavaltiossa, jossa he muodostavat enemmistön. He ovat myös hajallaan eri puolilla Intiaa ja maailmaa. Vaikka merkittävä osa on muuttanut maasta, heitä on Intiassa noin 20,8 miljoonaa (vuoden 2011 väestönlaskenta), joista suuri enemmistö on keskittynyt kotiosavaltioonsa Punjabiin. Muita merkittäviä sikhiyhteisöjä on Haryanassa, Himachal Pradeshissa, Uttaranchalissa ja Delhissä. Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja Australiassa on huomattavia sikhiväestöjä. Sikhien uskonto juontaa juurensa 1400-luvun lopulle, ja sen perusti Guru Nanak (1469-1539).

Historiallinen tausta

Sikhien uskonto juontaa juurensa 1400-luvun lopulle, ja sen perusti Guru Nanak (1469-1539). Tyytymätön sekä hindulaisuuden että islamin opetuksiin, hän muotoili tasa-arvoisen opin, joka ylitti molemmat ja josta tuli voimakas muutosvoima seuraavina vuosisatoina. Keskeinen osa tätä uutta uskontoa oli Khalsa-yhteisön eli Puhtaiden yhteisön perustaminen vuonna 1699 kymmenennen gurun, Guru Gobindin (1675-1708) aikana. Osana uskonnollisia käskyjään he ovat velvollisia käyttämään symboleja, joita kutsutaan viideksi K:ksi ja jotka muodostuvat sanoista kesh (leikkaamattomat hiukset), kangha (kampa), kirpan (miekka), kara (teräsrannerengas) ja kaccha (polvihousut). Sikhimiehet tunnistaa helpoimmin turbaanin käytöstä. Tämän yhteisön perustaminen merkitsi painotusten muutosta, joka johti sikhiläisyyden pois sen perinteisestä rauhanomaisesta suunnasta sotaisampaan asenteeseen, ja vaikka kaikki sikhiläiset eivät omaksuneetkaan kastemerkkejä, parrakkaat ja turbaanipukuiset kalsan jäsenet alettiin tunnustaa sikhien ortodoksisuuden vartijoiksi.

Sikhikhalsa pysyi seuraavien 150 vuoden ajan konflikteissa afganistanilaisten hyökkääjien ja Lahoren muslimikuvernöörien kanssa. Vuonna 1746 eräs tällainen kuvernööri ryösti Amritsarin kaupungin, häpäisi Kultaisen temppelin ja teurasti sikhi-joukot. Toinen verilöyly, tällä kertaa afgaanijoukkojen toteuttama, tapahtui vuonna 1762. Sitä seuranneessa riidassa ja sitä seuranneessa valtatyhjiössä nousi esiin Ranjit Singh. Valloitettuaan Lahoren vuonna 1799 hän hallitsi Punjabin maharadžana kuolemaansa asti vuonna 1839. Jotkin sikhivaltiot säilyttivät erillisen olemassaolonsa Britannian vallan alla, mutta muualla Punjabissa sikhikhalsa pysyi itsenäisenä. Fraktioiden sisäiset taistelut antoivat briteille tilaisuuden puuttua asiaan, ja 1800-luvun puolivälissä käytyjen kahden englantilais-sikhiläisen sodan jälkeen britit saivat koko Punjabin hallintaansa, ja Khalsa-armeija lakkautettiin.

Sikhit olivat johtavassa asemassa Intian armeijassa brittiläisen siirtomaavallan aikaan, ja he käyttivät myös brittiläisen kansalaisuuden tarjoamaa mahdollisuutta muuttaa muualle silloisen brittiläisen imperiumin alueille. Valitut maakuntahallitukset alkoivat käyttää enemmän valtaa Intiassa itsenäistymistä edeltävinä vuosina. Itsenäisyyden lähestyessä sikhit tekivät ehdotuksia Punjabin rajojen muuttamiseksi siten, että kaakkois- ja länsipuolella olevat suurelta osin hindu- ja muslimialueet jätettäisiin niiden ulkopuolelle, tai vaihtoehtoisesti sikhien edustuksen lisäämiseksi parlamentissa heidän etujensa suojelemiseksi. Nämä ehdotukset jätettiin suurelta osin huomiotta, ja pääosin muslimien hallitsema unionistipuolue säilytti maakunnan hallinnan. 1940-luvulla muslimit vaativat yhä useammin erillistä muslimivaltiota itsenäistymisen jälkeen. Muslimit kehottivat sikhejä liittymään heihin uudessa valtiossa, mutta heidän välillään oli liian vähän kulttuurisia ja uskonnollisia yhteyksiä, jotta tämä olisi ollut mahdollista. Koska sikhijohtajat pelkäsivät lukumääränsä jakautuvan Intian ja Pakistanin kesken, he vaativat vuonna 1946 menestyksettä oman itsenäisen Sikhistanin tai Khalistanin valtion perustamista. Tilanne paheni nopeasti, ja yhtäältä muslimien ja toisaalta sikhien ja hindujen välillä puhkesi väkivaltaa ja verilöylyä mellakoissa.

Itsenäistymisen ja jaon myötä Punjabin laajempi, läntinen osa jaettiin Pakistanille, joka oli nykyään muslimivaltio. Sitä seuranneissa väkivaltaisissa levottomuuksissa satojatuhansia punjabeja sai surmansa, ja miljoonat pakenivat maakunnan yhdestä osasta toiseen. Sikhien yhteisö jakautui kahtia, ja yli 40 prosenttia heistä joutui lähtemään Pakistanista Intiaan ja jättämään kotinsa, maansa ja pyhät pyhäkkönsä. Suurin osa sikhipakolaisista asettui Punjabin intialaiseen osaan, vaikka monet muuttivat Delhiin ja muille lähialueille.

Vuonna 1966 luotiin uusi, sikhienemmistöinen Punjabin osavaltio, mutta monet monimutkaiset kysymykset jäivät ratkaisematta. Ensinnäkin pääkaupunki Chandigarh toimi myös naapurivaltio Haryanan pääkaupunkina. Sitten Punjabin jokien vesivarannot jaettiin niiden kesken, mitä sikhit pitivät epäoikeudenmukaisena. Kuten vuonna 1947, monet uskonnolliset ja kielelliset ryhmät joutuivat jaon jälkeen rajan väärälle puolelle: Punjabin hindut muodostivat Punjabin kaupunkiväestön enemmistön ja Haryanaan jäi huomattava sikhivähemmistö. Sikhien enemmistö ei myöskään ollut poliittisesti yhtenäinen. Akali Dal edusti suurimmaksi osaksi Jat-sikhien maanviljelijöitä, mutta osavaltion kongressipuolue houkutteli hindujen lisäksi monia sikhien äänestäjiä. Punjab julistettiin nyt yksikieliseksi Punjabin osavaltioksi, jossa hinduvähemmistö oli turvattu.

Vuosien 1966 ja 1984 välillä nämä ristiriidat jäivät edelleen ratkaisematta, mikä johti kasvavaan turhautumiseen sikhiyhteisön keskuudessa. Sikhien poliittisten johtajien väliset suhteet kiristyivät, ja Punjabin ja naapurivaltioiden, erityisesti Haryanan, välillä oli kiistoja. Tilannetta pahensi Indira Gandhin ylivalta Intian poliittisella näyttämöllä ja hänen taipumuksensa keskittää valta sen sijaan, että hän olisi myöntänyt enemmän autonomiaa monille maan alueille, Punjab mukaan lukien. Samaan aikaan Punjab oli kokenut huomattavan maatalouden ja talouden noususuhdanteen, joka johtui pääasiassa vihreän vallankumouksen vehnänviljelyn käyttöönotosta. Tästä taloudellisesta vauraudesta huolimatta monet sikhit katsoivat, että Punjabin panosta kansantalouteen ei tunnustettu riittävästi. Samaan aikaan hindujen maahanmuutto Punjabiin vaikutti sikhien käsitykseen siitä, että he pelkäsivät joutuvansa lukumääräiseksi vähemmistöksi omassa maakunnassaan. Hindujen maahantulo merkitsi myös sitä, että huomattava määrä Rajput-perheistä lähtöisin olevia nuoria sikhejä jäi ilman työtä yhä liikkuvammassa ja kaupungistuneemmassa taloudessa aikana, jolloin armeijan rekrytointi oli vähenemässä.

Karismaattisen saarnamiehen Sant Jarnail Singh Bhindranwalen johtaman äärioikeistolaisen sikhiliikkeen nousu sai paljon kannatusta sikhiyhteisön sisältä ja johti vaatimuksiin itsenäisen Khalistanin valtion perustamisesta sikhien oikeuksien ja identiteetin suojelemiseksi. Liike sai väkivaltaisen käänteen ja johti lopulta kesäkuussa 1984 kiisteltyyn Operaatio Sinitähti -operaatioon, jossa Intian armeija tunkeutui Kultaiseen temppeliin, joka on sikhien pyhimmistä pyhäköistä pyhin, ja jonka tarkoituksena oli poistaa tiloissa piileskelevät epäillyt terroristit. Armeijan toiminta aiheutti suurta suuttumusta sikhien keskuudessa yleisesti ottaen siitä, että sitä pidettiin sikhien pyhien paikkojen häpäisemisenä ja Intian valtion loukkauksena koko yhteisöä kohtaan. Tämän poliittisen tragedian viimeisin teko oli Indira Gandhin salamurha lokakuussa 1984, jonka teki kaksi hänen sikhiläistä henkivartijaansa ja joka johti hindulaisen väkivallan aaltoon sikhiyhteisöä vastaan, useissa tapauksissa poliisin suostumuksella ja väitetysti kongressipuolueen poliitikkojen poliittisella tuella koko maassa. Sikhien omaisuutta tuhottiin laajamittaisesti, ja ainakin 2 150 sikhiä, pääasiassa miehiä, tapettiin Delhissä ja yli 600 muualla Intiassa. Armeija otti tilanteen haltuunsa kolmen päivän kuluttua, mutta surmat synnyttivät syvää ja pysyvää katkeruutta ja mielipahaa sikhien keskuudessa sekä Intiassa että ulkomailla.

Rajiv Gandhin tultua Intian pääministeriksi vuonna 1984 allekirjoitettiin Akali Dal -puolueen johtajan kanssa sopimus (Punjab-sopimus), jonka mukaan Chandigarhista tehtiin Punjabin osavaltion yksinomainen pääkaupunki ja jokivesikysymyksestä päättäisi komissio. Lisäksi sovittiin, että sikhien uskonnollisten asioiden valvontaa nopeutettaisiin ja Punjabiin luvattiin uusia investointeja. Nämä toimenpiteet eivät menneet monille sikheille tarpeeksi pitkälle, ja pian sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Akali Dal -puolueen johtaja murhattiin. Seuraavissa vaaleissa Akali Dal äänestettiin valtaan maltillisen johtajan johdolla, mutta ääriliikkeiden nousu osavaltiossa jatkui. Lopulta hallitus erotettiin ja osavaltio asetettiin presidentin vallan alle, ja poliisille ja yhä useammin myös armeijalle annettiin vapaat kädet taistella kasvavaa aseellista irtautumisliikettä vastaan. Pitkän presidentin vallan kauden jälkeen, jonka aikana ihmisoikeusloukkaukset olivat laajalle levinneet, oikeusvaltio näytti palautuneen, mikä näkyi vuoden 1989 osavaltiovaaleissa (vaikka monet ihmiset boikotoivatkin niitä). Valtaan äänestetty kongressihallitus yritti palauttaa osavaltion normaalit olot yhdistämällä äärimmäisiä toimenpiteitä taistelijoiden suhteen ja palauttamalla ihmisten uskon demokraattiseen hallintojärjestelmään.

Osavaltion aseellisen liikehdinnän synnyttäneiden ongelmien juurisyitä ei kuitenkaan ole vielä ratkaistu. Keskushallitus ei ole kuunnellut vaatimuksia Delhin verilöylyjen tutkimisesta. Lisäksi sikhiyhteisön usko Intian valtion kykyyn suojella sen identiteettiä, kulttuuria ja uskontoa oli horjunut. Äärioikeistolaisuus oli edelleen ongelma, kuten osavaltion pääministerin murha vuonna 1995 osoitti, mutta itsenäistä Khalistanin valtiota ajavaan irtautumisliikkeeseen osallistuvien määrä väheni dramaattisesti.

Vaikka Khalistan-liike on menettänyt vauhtiaan 1990-luvun jälkipuoliskolla ja 2000-luvun alussa, vuoden 1984 koko maan laajuiset sikhien vastaiset mellakat ovat jättäneet paljon katkeruutta kahden yhteisön – hindujen ja sikhien – välille ja jättäneet jälkeensä syvän epäoikeudenmukaisuuden tunteen. Hallitus on perustanut vuoden 1984 jälkeen useita toimikuntia tutkimaan mellakoita, mutta väkivaltaisuuksiin syyllistyneitä ei ole rangaistu eikä heitä vastaan ole edes nostettu syytteitä. Marwah-komissio, joka perustettiin marraskuussa 1984 Delhin poliisipäällikön Ved Marwahin johdolla, tutki poliisin erityistä roolia mellakoiden aikana. Komission raportti jäi kuitenkin tuloksettomaksi sen jälkeen, kun hallitus oli määrännyt, että menettelyt ja asiakirjat oli luovutettava uudelle komissiolle, joka perustettiin toukokuussa 1985 ja jonka puheenjohtajana toimi Intian korkeimman oikeuden istuva tuomari Ranganath Misra. Hallitus perusti 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla useita toimikuntia, mutta mitään merkittävää edistystä tai konkreettisia toimia oikeuden palauttamiseksi ei tapahtunut.

Poliittinen pattitilanne jatkui 2000-luvulla, eikä mellakoihin syyllistyneitä vastaan voitu ryhtyä toimiin. Huolimatta useiden kolmen viime vuosikymmenen aikana perustettujen virallisten komiteoiden toistuvista suosituksista hallitus ei ole ryhtynyt syytteeseen asettamaan poliittisia johtajia, jotka olivat suoraan mukana yllyttämässä väkijoukkoja väkivaltaisuuksiin, tai heidän roolistaan mellakoissa. Samoin hallitus on ollut täysin hiljaa ryhtyessään toimiin niitä poliiseja vastaan, joita syytetään heidän roolistaan ja osallisuudestaan mellakoihin. Hallituksen toistuva toimimattomuus on jättänyt epäoikeudenmukaisuuden tunteen moniin sikheihin tähän päivään asti.

Tämänhetkiset kysymykset

Tunnustamiseen liittyvät kysymykset vaikuttavat Intian sikhiväestöön: erityisesti Intian perustuslaki ryhmittelee sikhit buddhalaisten ja jainien ohella hindulaisuuteen, eikä heitä siksi tunnusteta laillisesti erillisiksi uskonnoiksi. Kristittyjen ja muslimien ohella myös sikhit ovat olleet yhteisöllisen väkivallan kohteena, joskin harvemmin. Suhteellisen harvat sikhit ovat edustettuina hallituksen ja virkamieskunnan ylemmillä tasoilla.

Vuonna 2015 Punjabissa puhkesi mielenosoituksia sen jälkeen, kun sikhismin pyhän kirjan Guru Granth Sahibin häpäistyt kopiot oli löydetty, ja sikhien mielenosoittajat tukkivat teitä sen jälkeen, kun kaksi mielenosoittajaa oli saanut surmansa ja muut loukkaantuneet poliisin toimesta.

Positiivisempana ja harvinaisena osoituksena myönteisestä rajat ylittävästä vuoropuhelusta marraskuussa 2019 sadat intialaiset sikhit pystyivät käyttämään hiljattain perustettua käytävää Pakistaniin tehdäkseen pyhiinvaellusmatkan sikhismin perustajan Guru Nanakin pyhäkköön. Pyhäkkö sijaitsee Kartarpurissa, pienessä kaupungissa vain neljän kilometrin päässä Pakistanin puolella rajaa, jossa Guru Nanakin uskotaan kuolleen. Intian ja Pakistanin väliset neuvottelut olivat johtaneet viisumivapaan käytävän perustamiseen suoraan pyhäkköön, jolloin jopa 5 000 pyhiinvaeltajaa päivässä voisi tehdä matkan.