Lyyristä runoutta 1500-luvulla hallitsi Petrarcan malli lähinnä renessanssin jäljittelyteorian ja Bembon opetuksen hyväksymisen vuoksi. Lähes kaikki vuosisadan pääkirjailijat kirjoittivat lyyrisiä runoja Petrarcan tapaan. Della Casan runoista löytyi yllättävää omaperäisyyttä, ja Galeazzo di Tarsia erottui aikalaisrunoilijoista voimakkaalla tyylillään. Huomionarvoisia ovat myös Padovan naisrunoilijan Gaspara Stampan ja Michelangelon intohimoiset sonetit.
Myös humoristisen ja satiirisen säkeen perinne säilyi elävänä 1500-luvulla. Erinomainen sen harjoittajista oli Francesco Berni, jonka useimmiten säädyttömiä tai triviaaleja aiheita käsittelevät burleskirunot osoittivat hänen nokkeluutensa ja tyylitaitonsa. Myös humanististen kirjailijoiden jo viljelemää didaktista runoutta jatkettiin tällä kaudella, pääasiassa Giovanni Rucellain toimesta, joka muotoili uudelleen roomalaisen runoilijan Vergiliuksen Georgiksen neljännen kirjan Le api (1539; ”Mehiläiset”), ja Luigi Alamannin toimesta, joka julkaisi kuusi maataloutta ja maalaiselämää käsittelevää kirjaa La coltivazione (1546).
Renessanssin klassisen maun hienostunein ilmentymä oli Ludovico Arioston Orlando furioso (1516; ”Orlando hullu”; Eng. trans. Orlando Furioso), joka sisälsi monia keskiajan ja varhaisrenessanssin suosituista eepoksista peräisin olevia jaksoja. Runo on itse asiassa jatkoa Boiardon Orlando innamorato -teokselle, ja se jatkaa kaikkia sen toisiinsa kietoutuneita tarinoita siitä, mihin Boiardo jäi, mutta sen ainutlaatuiset ominaisuudet johtuvat Arioston pitkäaikaisesta inspiraatiosta ja mestarillisesta kerrontatekniikasta sekä hänen etäisestä ja ironisesta asenteestaan hahmojaan kohtaan. Orlando furioso oli täydellisin ilmaus Italian renessanssin kirjallisista suuntauksista tähän aikaan, ja sillä oli valtava vaikutus myöhempään eurooppalaiseen renessanssikirjallisuuteen. Ariosto sävelsi myös komedioita, jotka ottamalla käyttöön latinalaisen komiikan jäljittelyn merkitsivät renessanssiajan kansankielisen draaman alkua.
Eeposta yritettiin myös uudistaa soveltamalla Aristoteleen ”sävellyssääntöjä”. Kieliteoreetikko Gian Giorgio Trissino kirjoitti Italia liberata dai Goti -teoksensa (”Italia vapautettu gooteista”) tiukimpien aristoteelisten sääntöjen mukaan, kun taas Alamanni yritti keskittää kerronnan yhteen ainoaan hahmoon Girone il cortese -teoksessa (1548; ”Girone kohtelias”) ja Homeroksen Iliadia jäljittelevässä Avarchidessa (1570). Giambattista Giraldi, joka oli tunnetumpi tarinankertojana ja traagisena näytelmäkirjailijana, oli kirjallisuusteoreetikko, joka pyrki soveltamaan omia pragmaattisia teorioitaan runossaan Ercole (1557; ”Hercules”).
Sadalla vuosisadalla keksittiin kaksi burleskkimedley-lyriikan muotoa. Fidenziana-runous on saanut nimensä runoilija Camillo Scroffan teoksesta, joka kirjoitti Petrarchan-parodioita latinankielisten sanojen ja italialaisen muodon ja syntaksin yhdistelmällä. Makaroninen runous puolestaan, joka viittaa Rabelais’n hahmojen kiinnostukseen syömistä, erityisesti makaronia, kohtaan, on nimitys säkeistölle, joka koostuu italialaisista sanoista, joita käytetään latinalaisen muodon ja syntaksin mukaisesti. Teofilo Folengo, benediktiinimunkki, oli makaronisen kirjallisuuden paras edustaja, ja hänen mestariteoksensa oli 20-kirjainen runo Baldus (1517). Humanistisen kirjallisuuden epäkäytännöllisiä ylilyöntejä pilkkaava taipumus parodiaan oli läsnä sekä fidenziana- että makaronisessa säkeistössä.
Torquato Tasso, runoilija Bernardo Tasson poika, oli italialaisen renessanssin viimeinen suuri runoilija ja yksi italialaisen kirjallisuuden suurimmista. Eepoksessaan Gerusalemme liberata (1581; Jerusalem vapautettu) hän kiteytti renessanssille tyypillisen kirjallisen perinteen: klassisen eepoksen uudistettuna oman aikansa hengellisten intressien mukaisesti. Runon aiheena on ensimmäinen ristiretki Jerusalemin takaisin valtaamiseksi. Sen rakenne dramatisoi kamppailua keskeisen päämäärän säilyttämiseksi hallitsemalla ja pitämällä kurissa keskipakoiset halut aistilliseen ja emotionaaliseen hemmotteluun. Sen paatos piilee itsehillinnän valtavassa hinnassa. L’Aminta (1573), iloinen ja estoton draama, oli paras esimerkki Tasson nuoruuden runoudesta, ja se kuului pastoraalin (joka käsitteli ihannoitua maaseutuelämää) uuteen kirjalliseen lajityyppiin. Gerusalemme liberata oli kuitenkin runoilijan ristiriitaisten pyrkimysten tasapainon tulos: klassisella tavalla käsitelty kristillinen aihe. Myöhemmässä Gerusalemme conquistatassa (1593; ”Jerusalem valloitettu”) Tasso jäljitteli Homerosta ja muotoili runonsa uudelleen tiukempien aristoteelisten sääntöjen ja roomalaiskatolisen kirkon protestanttista uskonpuhdistusta vastareformaationa tunnetun vastareformaation vastaisen reaktion ihanteiden mukaisesti. Tasson konflikti oli päättynyt moralistisen periaatteen voittoon: runollisesti uusi runo oli epäonnistunut. Tasso kirjoitti koko elämänsä ajan myös lyhyempää lyyristä säkeistöä, myös uskonnollisia runoja, ja hänen proosadialogeissaan näkyy tyyli, jota eivät enää hallitse yksinomaan klassiset mallit. Hänen herkkiä madrigaalejaan sävelsivät aikakauden tunnetuimmat säveltäjät.