Häipyvä meripihkanvalo, aaltoilevat vihreät pellot, kiemurteleva nuori tyttö – avautuu kaunis pastoraalikohtaus. Silti, kun liukuva kamera pysyy tytön vauhdissa, outo pohjavirtaus häiritsee ilmaa ja herättää epäilyksiä siitä, kuinka rauhallinen kohtaus onkaan. Jotain on siinä, miten punaiselta tytön yläosa näyttää kultaisessa valossa, jotain hiljaisuudessa, jotain, joka viittaa siihen, että kamera ei ole vain kyttäämässä vaan myös veren perässä. Se on hieno avaus elokuvalle, joka ajautuu hölynpölyksi.
Anne Hamiltonin American Fable -elokuvassa kaikki näyttää olevan kohdallaan, kaikki mitoitettuna ja valmiina. On Gitty (Peyton Kennedy), avarakatseinen 11-vuotias tyttö, joka asuu maanviljelijävanhempiensa Aben ja Sarahin (Kip Pardue ja Marci Miller) sekä oudon vihamielisen isoveljensä Martinin (Gavin MacIntosh) kanssa eristyneellä kaistaleella amerikkalaisessa sydänmaassa. Kaikki näyttää niin rauhalliselta tai tuntuisi, ellei susi ulvoisi Punahilkan ovella tuoden mukanaan vaaran aavistuksia: vihaisia puheita, maahan lyötyä puhelinta, kirveen heiluttelua ja outoja puuhia.
Gitty ei ymmärrä, mitä perheen maatilalla tapahtuu, mutta kuten niin monessa muussakin ”American Fable” -elokuvassa, myös tässä hänen naiiviutensa vaikuttaa väkinäiseltä, käsikirjoitetulta pikemminkin kuin luontaiselta. Siitä huolimatta hänen hämmennyksessään alkaa olla järkeä, kun otetaan huomioon tarina, joka pyörii hänen sekaantumisensa naurettavaan kidnappaussuunnitelmaan, joka ei ole tarpeeksi vakuuttavan todellinen, jotta siihen voisi uskoa, eikä tarpeeksi mielikuvituksellinen, jotta se toimisi satuun, jota neiti Hamilton näyttää yrittävän luoda. Ulkopuolisen (Richard Schiff), onnettoman rahamiehen, jota roisto halveksivasti vertaa eläimeen, esittely on erityisen valitettavaa, koska se flirttailee antisemitistisen stereotyypin kanssa.
Tätä stereotyyppiä ei hyödynnetä, kehitetä eikä siitä luovuta. Se on vain yksi löysä loppu, joka lepattaa ”American Fable” -elokuvassa ennakoitavasti tuhoon tuomitun lemmikkikanan, yhtä huono-onnisen naapurin, Ronald Reaganiin viittaavan nyökkäyksen, Yeatsin pätkän, uhkaavasti loukkaantuneen fawnin ja tyylikkään salaperäisen naisen (Zuleikha Robinson) rinnalla, jonka woo-woo-tunnelma ja pitkät hansikkaat lukevat kuin nyökkäys Jean Cocteaun elokuvasta ”Orfeus”. Neiti Hamilton näyttää myös pitävän Charles Laughtonin elokuvasta ”Metsästäjän yö”, joka saa vastakaikua tuonpuoleisessa tähtikirkkaassa yössä, pirullisessa hahmossa hevosen selässä ja veitsitaitoisessa psykopaatissa.