Pyhä Rooman valtakunta

Tämä aikajana on osa lähikuvausta aiheesta: A close-up on: Reinin konfederaation perustaminen, 12. heinäkuuta 1806.
962
Saksalaisten kuningas (936) ja lombardien kuningas (951) Otto I, Henri l’Oiseleurin jälkeläinen, joka oli valinnut itsensä ”roomalaiseksi keisariksi” sellaisen valtakunnan johtoon, joka käsitti alueita Saksassa ja Italiassa ja joka 1200-luvulla tuli tunnetuksi Pyhänä Rooman valtakuntana.

1356, Kultaisen bullan julistus
Vuonna 1356 Saksan kuningas Kaarle IV, joka oli kruunattu keisariksi edellisenä vuonna (5. huhtikuuta), julisti Metzissä Kultaisen bullan, jolla luotiin järjestelmä, jonka mukaan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarin valitsivat seitsemän valitsijaprinssiä (Mainzin, Kölnin, Trierin, Böömin, Rein-Pfalzin, Brandenburgin ja Saksin). Kruunajaispaikkana oli Rooman sijasta Aachen.

250 vuotta myöhemmin, kolmikymmenvuotisen sodan aikana, Reinin Pfalzin kreiviltä otettiin pois valitsijan asema ja se annettiin Baijerin herttualle, mutta se palautettiin hänelle vuonna 1648. Tästä lähtien valitsijakunnassa oli kahdeksan jäsentä. 1700-luvulla kollegio sai valitsijamieheksi Brunswickin Luneburgin herttuan, jolla oli Hannoverin valitsijan arvonimi (1708). Se oli kuitenkin menettämässä toisen, kun Baijerin kuningashuone hävisi ja Pfalzin kreivi (josta tuli Baijerin herttua) otti haltuunsa valitsijamiehet.

Reformaation vaikutus
Valitsijamiehet jakaantuivat kahteen leiriin, katolisiin (Mainz, Köln, Trier, Böömi ja Baijeri) ja protestanttisiin (Brandenburg, Saksi ja Hannover). Koska katoliset äänet olivat enemmistönä, äänestettiin aina Habsburgien talon jäsen.

24. lokakuuta 1648, Westfalenin sopimukset: Kolmikymmenvuotisen sodan päättäneillä Westfalenin sopimuksilla Saksan ruhtinaille annettiin lupa allekirjoittaa liittosopimuksia joko keskenään tai ulkovaltojen kanssa. Vuosien 1658 ja 1668 välisenä aikana perustettiin Ranskalle myönteisten ruhtinaiden Reininmaan liitto, joka oli tulevan Reininmaan liiton perusta. Samassa yhteydessä Alankomaiden yhdistyneet provinssit tunnustettiin itsenäiseksi valtioksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ulkopuolella.

1800-luvun lopulla Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta muodostui suuresta joukosta valtioita, jotka olivat suurimmaksi osaksi saksankielisiä, mutteivät kuitenkaan yksinomaan saksankielisiä, ja joiden väkiluku oli lähes 30 miljoonaa asukasta 660 000 neliökilometrin laajuisella alueella. 1 Ruhtinaita oli kaiken kaikkiaan 1 200, joista 294 otti paikkansa Ratisbonin/Regensburgin keisarillisessa valtiopäivillä.

Ranskan vallankumous muuttaa Euroopan karttaa

17. lokakuuta 1797, Campoformion sopimus: Kenraali Bonaparten ensimmäinen Italian sotaretki johti Itävallalle erittäin epäedulliseen sopimukseen. Osana pienessä Campo Formidon kylässä allekirjoitettua sopimusta Itävalta joutui luovuttamaan Ranskalle omistuksensa Reinin vasemmalla rannalla ja Itävallan Alankomaissa.

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta vastaan konsulaatti

9. helmikuuta 1801: Ensimmäinen konsuli Bonaparten ja keisari Frans II:n allekirjoittama Lunévillen rauha vahvisti Campoformion sopimuksen lausekkeet.

25. helmikuuta 1803: Reichdeputationshauptschluss (toisin sanoen keisarillisen valtiopäivien päätös) ratifioi Ranskan ja Itävallan 26. joulukuuta 1802 allekirjoittaman Pariisin sopimuksen. Sopimuksessa annettiin suuntaviivat Lunévillen rauhan mukanaan tuomille muutoksille, erityisesti uusien alueiden osoittamiselle korvaukseksi alueista, jotka menetettiin Reinin vasemman rannan ranskalaisen hallinnan vuoksi. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta menetti lähes 10 % alueestaan ja 13 % väestöstään.

Reinin liitto alkaa muotoutua

11. elokuuta 1804: Frans II otti Itävallan keisarin ja Böömin ja Unkarin kuninkaan perinnöllisen arvonimen nimellä Frans I, jolloin hänestä tuli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ulkopuolisten valtioiden ehdoton hallitsija. Hän säilytti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valitun keisarin arvonimen ja arvokkuuden.

2. joulukuuta 1805, voitto Austerlitzissa: Napoleonin ratkaiseva voitto antoi hänelle voimakkaan aseman suhteessa Itävallan Frans II:een ja Venäjän tsaari Aleksanteri I:een.

10.-12. joulukuuta 1805: Ranska allekirjoitti Brünnissä sopimuksen Baijerin kanssa, jolla tämä sai lisää alueita ja sen hallitsija sai kuninkaan arvonimen. 11. ja 12. joulukuuta Ranska allekirjoitti samanlaiset sopimukset Württembergin ja Badenin hallitsijoiden kanssa, joista edellinen sai kuninkaan arvonimen ja jälkimmäinen suurherttuan arvonimen. Kaikki kolme löysivät siteensä Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan, sillä sopimuksessa korostettiin niiden täyttä suvereniteettia ja autonomiaa.

26. joulukuuta 1805: Presburgin rauhan allekirjoittaminen. Sen lisäksi, että Fransiskus II joutui luovuttamaan Venetsian, Istrian ja Dalmatian alueet Italian kuningaskunnalle , hän joutui myös tunnustamaan Baijerin ja Württembergin vaaliruhtinaiden (jotka saivat myös lisää maata, osittain Itävallan kustannuksella) ja Badenin vaaliruhtinaan, joka ylennettiin suuriruhtinaaksi, saamat kuninkaalliset arvonimet. Lisäksi salaisessa lausekkeessa määrättiin, että Franciscuksen oli luovuttava Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin tittelistä.

13. tammikuuta 1806: Napoleon pani liikkeelle suvullisen ulkopolitiikkansa naimalla poikapuolisonsa, Italian varakuninkaan Eugène de Beauharnais’n, Baijerin kuninkaan tyttären Augustan kanssa. Muutamaa kuukautta myöhemmin, 8. huhtikuuta, hän vihki adoptiotyttärensä Stéphanie de Beauharnais’n (Eugènen ja Hortensen pikkuserkku) Badenin kruununprinssille.

Vuonna 1808 Joachim Muratin veljentytär Antoinette Murat oli menossa naimisiin Antoine-Louis de Hohenzollern-Sigmaringenin kanssa, ja yksi Josephinen serkuista, Stéphanie de Tascher de la Pagerie, oli menossa naimisiin prinssi d’Arenbergin pojan kanssa.

18. maaliskuuta 1806: Napoleon liitti Clèvesin herttuakunnan Bergin herttuakuntaan muodostaen Bergin ja Clèvesin suurherttuakunnan, jonka hallitsijaksi hän asetti lankonsa Joachim Muratin. Bergin ja Clèvesin suurherttuasta tuli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valitsijaprinssi.

Reinin konfederaation synty

12. heinäkuuta 1806, Pariisin sopimuksen allekirjoittaminen, jolla perustettiin Reinin konfederaatio eli Rheinbund: Kuusitoista Saksan osavaltiota ryhmittyi prinssi Primatin puheenjohtajuuden alle. Napoleon I:stä tuli konfederaation suojelija ja hän sai valtuudet nimittää prinssi Primatin seuraaja tämän kuoltua. Ensimmäinen prinssiprikaatti oli Carl Theodor von Dalberg (1744-1817), Erfurtin siviilikuvernööri vuonna 1772, Constanzin piispa vuonna 1800, Mainzin prinssi-arkkipiispa vuonna 1802 ja tämän arvonimen seurauksena Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan arkkikansleri, valitsijamies. Hänen virkapaikkansa siirrettiin Mainzista Regensbergiin, kaupunkiin, jossa hän kuoli vuonna 1817.

Napoleon asetti suojelijan roolissaan (isännän kustannuksella) yli 200 000 miehen varuskunnan eri osavaltioihin, kun taas kukin liittovaltion jäsenmaa lupasi antaa Napoleonille yhteensä 63 000 miehen sotilasjoukon. Kuusitoista jäsentä, jotka oli jaettu kahteen kollegioon, joista toinen koostui kuninkaista ja toinen ruhtinaista, kokoontuivat liittopäivillä, joiden toimipaikka oli Frankfurt am Mainissa; liittopäivien tehtävänä oli hoitaa liittovaltion sisäisiä asioita.

Kuninkaiden kollegiossa oli 6 jäsentä:
– Mainzin arkkipiispa (kollegion puheenjohtaja)
– Baijerin kuningas (jonka tuli antaa 30 000 miestä)
– Württembergin kuningas (jonka tuli antaa 12 000 miestä)
– Badenin suurherttua (jonka tuli antaa 8,000 miestä)
– Hessen-Darmstadtin maakreivi (jonka oli määrä antaa 4 000 miestä)
– Ja Bergin ja Clèvesin herttua (jonka oli määrä antaa 5 000 miestä), joista kaksi jälkimmäistä korotettiin suurherttuan arvoon arvonimellä Kuninkaallinen korkeus.

Ruhtinaskollegiossa oli 10 jäsentä:
– Nassau-Usingenin prinssi (kollegion puheenjohtaja)
– Arenbergin herttua, Nassau-Weilburgin ruhtinas
– Salm-Salmin ja Salm-Kyrburgin ruhtinaat
– Hohenzollern-Sigmaringenin ja Hohenzollern-Hechingenin ruhtinaat
– Isenburg-Birsteinin ja Liechtensteinin ruhtinaat
– Ruhtinaan arvoon korotettu Leyenin kreivi
Jokaiseen ruhtinaskollegion jäseneen kuului 4000 miehen vahvuinen sotajoukko.

Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kuolema ja Reinin konfederaation nousu

1.8.1806: Reinin konfederaation jäsenet eroavat lopullisesti Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta.

6.8.1806: Itävallan Fransiskus II antaa julistuksen, jossa hän tunnustaa, ettei enää kykene täyttämään Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan titteliin ja arvokkuuteen liittyviä tehtäviä. Keisarikunta katosi näin ollen, melkeinpä jopa vinkumatta. Goethe totesi tunnetusti, että häntä kiinnosti enemmän hänen vaunumiehensä ja lakeijansa välinen riita kuin uutinen siitä, että keisarikunta oli kuollut. Ks. Thierry Lentz, Nouvelle Histoire du Premier Empire, tome I : Napoléon et la conquête de l’Europe 1804-1810, Fayard, 2002, s. 224.

23. syyskuuta 1806: Wurzburgin suurherttua liittyi Reinin konfederaatioon ja kuninkaiden kollegioon lupaamalla 2 000 miehen vahvuisen kontingentin.

11. joulukuuta 1806: Saksin kuningas liittyi Reinin liittoon ja kuninkaiden kollegioon (tuoden mukanaan 20 000 miestä), ja sitten 15. joulukuuta häneen liittyivät Saksi-Weimarin, Saksi-Götan, Saksi-Meiningenin, Saksi-Hilburghaussenin ja Saksi-Coburgin herttuat (kaikki liittyivät ruhtinaskollegioon ja toivat mukanaan yhteensä 2 000 miestä).

11. huhtikuuta 1807: Konfederaatio toivotti ruhtinaskollegioonsa tervetulleiksi Anhalt-Bernburgin, Anhalt-Dessaun ja Anhalt-Coethenin herttuat (kukin tuoden mukanaan 700 miestä), Waldeckin prinssin (tuoden mukanaan 400 miestä), Lippe-Detmoldin ja Schaumburg-Lippeen ruhtinaat (kukin tuoden mukanaan 650 miestä), Schwarzburg-Rudolstadtin ja Schwarzburg-Sondershausenin ruhtinaat (kumpikin tuo mukanaan 650 miestä) ja neljä Reussin ruhtinasta, sekä vanhempi haara (Reuss-Greitz) että nuorempi haara (Reuss-Ebersdorf, Reuss-Schleitz ja Reuss-Lobenstein) (kumpikin tuo mukanaan 400 miestä).

9. heinäkuuta 1807: Samanaikaisesti Tilsitissä 7. heinäkuuta solmitun ranskalais-venäläisen sopimuksen kanssa Preussi joutui luovuttamaan Varsovan herttuakunnan (joka muutettiin kuningaskunnaksi), Danzigin ja Westfalenin kuningaskunnan.

22. elokuuta 1807: Westfalenin kuninkaan (1807-1813) prinssi Jerome Bonaparten (1784-1860) avioliitto Württembergin prinsessan Frédérique-Catherine de Württembergin kanssa.

15. marraskuuta 1807: Jerome Bonaparte (juuri äskettäin Westfalenin valtaistuimelle noussut) liittyy liittovaltioon ja uuteen kuninkaiden kollegioon suostumalla antamaan 25 000 miehen vahvuisen kontingentin.

18. helmikuuta 1808: Mecklembourg-Strelitzin herttua liittyi liittovaltioon ja ruhtinaskollegioon ja häntä pyydettiin toimittamaan 400 miestä.

22. maaliskuuta 1808: Mecklembourg-Schwerinin herttua liittyi liittovaltioon ja ruhtinaskuntaan ja häntä pyydettiin toimittamaan 1 900 miestä.

14. lokakuuta 1808: Oldenburgin herttua sai liittyä liittovaltioon ja ruhtinaskuntaan vastineeksi 800 miehen toimittamisesta.

24. huhtikuuta 1809: Teutonian ritarikunta lakkautettiin ja sen omaisuus jaettiin liittovaltion hallitsijoiden kesken. Vuonna 1810 Reinin liitto oli yli 350 000 neliökilometrin laajuinen ja sillä oli 14,5 miljoonaa asukasta. Konfederaation 39 hallitsijan oli määrä toimittaa suojelijalleen noin 120 000 miestä.

16. helmikuuta 1810: Sopimus Reinin konfederaation prinssiprinssi Dalbergin kanssa
Sopimus allekirjoitettiin Pariisissa prinssiprinssi Dalbergin kanssa. Mainzin arkkipiispa sai Fuldan ja Hanain ruhtinaskunnat, maallistettiin Frankfurtin suurherttuakunnan nimellä. Dalbergista tuli Frankfurtin suurherttua, mutta hänen kuoltuaan suurherttuakunta oli määrä palauttaa Italian varakuninkaalle Eugène de Beauharnais’lle.

28. helmikuuta 1810: Ranskan ja Baijerin välinen Pariisin sopimus. Baijeri saa Bayreuthin markkinan ja Regensburgin ruhtinaskunnan vastineeksi Italian kuningaskunnalle luovutetusta Etelä-Tirolista, eräistä Badenille luovutetuista Schwabenin alueista ja eräistä Württembergille luovutetuista Frankenin maista.

9. maaliskuuta 1810: Napoleon I:n ja Itävallan keisari Frans I:n, arkkiherttuatar Marie-Louisen isän, välinen avioehtosopimus allekirjoitetaan.

Reininin liitto kohtaa Napoleonin keisarikunnan

5. elokuuta 1810: Trianonin asetus ja 9. lokakuuta Fontainebleaun asetus
Kun mannermainen järjestelmä, jonka tarkoituksena oli estää brittiläisten tavaroiden pääsy mantereelle (Berliinin asetus 21. marraskuuta 1806), salakuljetusta alkoi esiintyä Reinin liittovaltion valtioissa. Tämän seurauksena Napoleon päätti asettaa korkeat tullit raaka-aineille (erityisesti puuvillalle) ja siirtomaatuotteille (sokeri, kahvi jne.). Tätä 5. elokuuta annettua asetusta seurasi 19. lokakuuta päivätty asetus (Fontainebleaun asetus), jossa määrättiin tuhoamaan kaikki brittiläiset kauppatavarat, jotka löytyivät Napoleonin miehittämiltä alueilta, joihin kuuluivat myös Reinin liittovaltion valtiot.

13. joulukuuta 1810: Pyrkiessään lujittamaan mannermaista järjestelmää ja estääkseen salakuljetuksen Napoleon liitti pohjoisen Oldenburgin osavaltion, kaksi Salmin ruhtinaskuntaa ja Arenbergin herttuakunnan irrottaen ne Reinin liittovaltiosta.

1813: Koko vuoden ajan Preussi ja Itävalta harjoittivat politiikkaa, jonka tarkoituksena oli rohkaista liittovaltion asukkaita valittamaan ranskalaisten läsnäolosta ja Napoleonin ”protektoraatista”.

7. elokuuta 1813: Liittoutuneet vaativat Napoleonia luopumaan Reinin konfederaation suojelijan tittelistä.

9. syyskuuta 1813: Toeplitzin sopimus. Sopimuksen salaisessa artiklassa Itävalta, Preussi ja Venäjä sopivat valmistelevansa Reinin liittovaltion hajottamista.

8. lokakuuta 1813: Baijeri päätti liittyä uuteen koalitioon Napoleonin Ranskaa vastaan ja tarjosi liittolaisille yli 60 000 miestä.

26. lokakuuta 1813: Kuningas Jerome ajettiin ulos Kasselista. Wurtzburgin suurherttua erosi konfederaatiosta.

30. lokakuuta 1813: Itävallan ja Baijerin tappio Napoleonille Hanaussa.

4. marraskuuta 1813: Liittoutuneet julistivat Reinin liiton hajoamisen.

Reinin liitto on kuollut, kauan eläköön Saksan liitto

2-29. marraskuuta 1813: Useat valtiot neuvottelivat liittoutuneiden kanssa yrittäessään pitää alueensa koskemattomana ja pitää kiinni itsemääräämisoikeudestaan: Fuldan sopimus 2. marraskuuta Württembergin kanssa, Frankfurtin sopimus 2. marraskuuta Hessen-Darmstadtin kanssa, 20. marraskuuta Badenin kanssa, 24. marraskuuta Nassaun kanssa ja 29. marraskuuta Saksi-Coburgin kanssa.

8. kesäkuuta 1815: Saksan liittovaltion perustaminen, johon kuuluu 39 valtiota ja joka kattaa lähes täsmälleen entisen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueen (lukuun ottamatta Liègen ja Itävallan Alankomaiden piispakuntia). Jotkin Napoleonille uskollisina pysyneet valtiot katosivat (erityisesti Frankfurtin suurherttuakunta sekä Leyenin ja Isenburgin ruhtinaskunnat), toisilta taas katkaistiin osia niiden alueesta (kuten Saksista).

Irène Delage tr. P.H., kesäkuu 2006

.