Minulla ei ole suunnitelmaa. Olen vain menettänyt kaiken toivon. Pelkään tappaa itseni, koska niin monet ihmiset välittävät minusta, mutta oikeasti haluan vain kuolla. En nauti elämästä enää, ja haluan lopettaa omani päivittäin. En tiedä miten olen päässyt näin pitkälle.
Olen seitsemäntoista. Olen arvostetussa early-entrance-ohjelmassa; sain viime viikolla päätökseen fuksivuoteni yliopistossa. Minulla on äärimmäisen heikentävä ahdistus, pakko-oireinen pakkomielle ja paniikkikohtauksia. Minulla on vakava emetofobia, eli pelkään oksentamista. Joka ikinen päivä luulen olevani sairas. Panikoin useita kertoja. Olen hajoamassa.
En pysty nukkumaan, koska makuulle makaaminen saa minut paniikkiin – lepään vain, kun vain romahdan uupumuksesta. Herään paniikissa joka päivä, kun onnistun lepäämään. Pystyn hädin tuskin syömään, koska mikä tahansa tunne vatsassa saa minut luulemaan olevani sairas, mikä saa minut panikoimaan. Olen nyt laihtunut yli 20 kiloa tämän seurauksena. Minulla on ollut paniikkihäiriö/emetofobia niin kauan kuin muistan, ja kymmenvuotiaana minulla oli samanlainen noin viiden kuukauden jakso, jolloin sain samanlaisista syistä päivittäin paniikkikohtauksia, mutta se meni ohi. Minulla oli vain yksi paniikkikohtaus noin viikon välein näiden vuosien aikana, kunnes se paheni jälleen noin tämän vuoden helmi- tai maaliskuussa ilman havaittavaa syytä. Ja se vain pahenee koko ajan. Ajattelen koko ajan, ettei se voi ja sitten se pahenee.
Ei mikään lääkitys ole tähän mennessä auttanut. Terapia on minulle hyödytöntä. Strategiat eivät merkitse paskaakaan kun tuntuu kuin kuolisi monta kertaa päivässä. Kaikki tuntuu vain niin turhalta. En pysty selviytymään maailmasta. Tuhoan kehoani laiminlyönnillä ja liiallisella Purellilla. En pysty edes toimimaan. Selviydyin hädin tuskin koulusta ja olin monta kertaa melkein sairaalahoidossa.
Viime päivinä olen kamppaillut erään tietyn kysymyksen kanssa: kannattaako ylipäätään elää, kun en pysty elämään täysillä? Onko parempi vai huonompi elää ollenkaan kuin elää puoliksi? Pystyisin parempaankin. Voisin pärjätä hyvin koulussa, voisin todella saavuttaa asioita ja auttaa ihmisiä. Rakastan ihmisten auttamista. Se on yksi ainoista asioista, joissa löydän tarkoitukseni enää.
Tarkoitan, että minulla oli paskamainen lapsuus eri syistä. Voin syyttää siitä jotain, mutta en kaikkea. Mutta enimmäkseen… En tiedä miksi olen vielä täällä. Kai vain siksi, etten halua satuttaa ihmisiä. Mutta vihaan elämääni aidosti. En ole edes paniikissa juuri nyt. Haluan vain pois tästä painajaisesta. Olen kyllästynyt siihen. Olen kyllästynyt olemaan vahva. Olen kyllästynyt siihen, että minulle sanotaan, että se paranee, että se menee ohi, että minulla on niin paljon potentiaalia, niin paljon elettävää. Olen kyllästynyt siihen, että minulle annetaan paskoja strategioita ja kannustuspuheita, jotka eivät merkitse mitään.
Kuten sanoin, minulla ei ole suunnitelmaa tai mitään. En vain keksi muuta syytä elää kuin miellyttää perhettäni ja ystäviäni. Olen loukussa tässä kauheassa limbossa, josta ei ole ulospääsyä eikä paluuta. Olen vain niin väsynyt tähän. Olen niin vitun täysin rikki ja toivon vain, että voisin päästää kaiken menemään. En edes tiedä enää mitä tehdä.