1980-luku on edelleen nyrkkeilyn historian ehkä menestyksekkäin vuosikymmen, harvinainen aika, jolloin laji oli erittäin suosittu ja laajalti hyväksytty valtavirran viihteeksi. Sugar Ray Leonardin ja Marvelous Marvin Haglerin kaltaisista mestareista oli tullut valtavia tähtiä, ja aivan heidän rinnallaan oli Ray Mancini. Nuoren ”Boom Boom” Mancinin tarina ei kuitenkaan kerro vain voitosta ja menestyksestä, vaan myös jokaisen nyrkkeilijän pahimmasta painajaisesta. Raysta ei tullut vain median suosikkia, mestaria ja miljonääriä, vaan hänellä oli myös epäonni, kun vastustaja loukkaantui vakavasti. Etelä-Korealainen Duk-Koo Kim, joka kaatui Mancinin nyrkkeihin 14. erässä huikeassa, valtakunnallisesti televisioidussa ottelussa, kuoli sairaalassa muutama päivä sen jälkeen.

Hyvä poika, dokumenttielokuva, joka tarkastelee Mancinin elämää ja uraa sekä Kimin traagisen kuoleman olosuhteita ja seurauksia, on ainutlaatuinen ja koskettava elokuva. Ohjaaja Jesse James Millerin kertoma ja Mark Kriegelin samannimisestä ansiokkaasta kirjasta sovitettu tarina kertoo ennen kaikkea perheistä ja ihmissuhteista. ”Boom Boomin” tarina on itse asiassa Mancinin klaanin tarina, alkaen Lenny Mancinista, Rayn isästä, joka oli kevyen sarjan mestaruuden ykköshaastaja vuonna 1941, kun hän joutui luopumaan nyrkkeilyurastaan ja palvelemaan maataan toisen maailmansodan aikana.

Iäkkäämpi ”Boom Boom” Mancini parhaimmillaan.

Palattuaan ja epäonnistuneen toisen yrittämisen jälkeen nyrkkeilykunniaan Lenny keskittyi hoitamaan perheensä tarpeita Youngstownissa, Ohiossa. Ja näin tapaamme nuoren Ray Mancinin, suositun, urheilullisen pojan, joka totteli vanhempiaan, teki läksynsä ja seurasi lopulta isoveljeään nyrkkeilysalille, josta hän löysi todellisen intohimonsa ja elämänsä tarkoituksen. 1980-luvulle tultaessa nyrkkeilymedia ja televisiokanavat olivat tunnistaneet valtavan potentiaalin valkoisessa, hyvännäköisessä, työväenluokkaisessa pojassa, jolla oli täysimittainen tyyli ja koskettava tarina siitä, kuinka hän oli luvannut isälleen, että jonain päivänä hän voittaisi kevyessä sarjassa kruunun vain hänelle.

Lenny Mancini poikansa kanssa.

Tässä kohtaa dokumentti lähtee lentoon. Mancinin perheenjäsenten ja ystävien haastattelut dokumentoivat Rayn nousua ylöspäin. He kuvaavat, kuinka Youngstownin demoralisoituneet asukkaat kerääntyivät uuden sankarinsa taakse ja täyttivät paikalliset kuntosalit löytääkseen jotain, minkä puolesta hurrata, samalla kun he kamppailivat kroonisen työttömyyden ja nousevien rikostilastojen kanssa. Nuori Ray, joka oli aina innokas miellyttämään ympärillään olevia, teki sen mukaisesti voittaen kisan toisensa jälkeen perheelleen ja kaupunkilaisilleen, nousi urallaan ylöspäin ja antoi kotikaupungilleen toivoa.

Ray Mancini juhlii voitettuaan kevytsarjan tittelin Arturo Friasilta toukokuussa 1982.

Joka uudella voitollaan Ray teki vaikutuksen yhä useampiin katsojiin kansallisessa televisiossa, ja hän keräsi medialta kiitosta jännittävästä tyylistään ja dramaattisista voitoistaan. ”Bang that body! Boom! Sitten tule leukaan!” oli ainoa strategia, jonka hän tunsi, kuten ”Boom Boom” itse kertoi innostuneelle Sugar Ray Leonardille. Ray vastasi: ”En ikinä pystyisi nyrkkeilemään sillä tavalla!” Vaatii tosiaankin erikoislaatuisen nyrkkeilijän, joka vaihtaa lyönti lyönnistä lyöntiin joka kerta, mutta jos lahjakas Leonard ei koskaan pystynyt nyrkkeilemään sillä tavalla, ”Boom Boom” ei koskaan pystynyt nyrkkeilemään millään muulla tavalla, vaikka olisi yrittänytkin.

Mancinin ensimmäinen kevytsarjan kruunun tavoitteluyritys, TKO-tappio loistavalle Alexis Arguellolle, sivuutetaan dokumenttielokuvassa tyystin, vaikka hänen urhea esityksensä tuossa kamppailussa tekikin hänestä amerikkalaisille urheilun faneille yhtä paljon kuin mikä tahansa muu seikka, joka on voinut tehdä hänestä tutun. Sen sijaan elokuva siirtyy suoraan Rayn voittoon Arturo Friasista WBA:n tittelistä. Erityistä huomiota herättää se, että Rayn entinen promoottori Bob Arum kutsuu WBA:ta ”korruptoituneeksi”, koska se yritti estää Mancinia ottelemasta heidän tittelivyöstään. Ray pysäytti Friasin avauserässä voittaakseen vihdoin mestaruuden ja täyttäen näin lupauksen, jonka hän oli antanut isälleen vuosia aiemmin.

Mancini ja haastaja Duk Koo Kim punnitsevat otteluaan varten Las Vegasissa.

Väistämättä Mancinin meteorimaisen nousun nyrkkeilymaailman huipulle kuvaama voitokas tunnelma muuttuu, kun palaamme takaisin Duk-Koo Kim -otteluun, traagiseen kilpailuun, joka heittää varjonsa yhä 34 vuotta myöhemmin. Dokumentoidessaan pahaenteistä välienselvittelyä elokuvassa haastatellaan Kimin vaimoa, poikaa, appivanhempia ja valmentajaa, jotka kaikki asuvat Etelä-Koreassa ja jotka kaikki piirtävät eloisan kuvan karusta, päättäväisestä ja kohtalokkaan urheasta nyrkkeilijästä.

Todellinen väsymyssota Mancini vs. Kim käytiin Las Vegasissa tuhansien raivokkaiden katsojien edessä, ja se lähetettiin valtakunnallisessa televisiossa. Ilkeästä ottelusta näytti tulevan aikojen eeppinen taistelu, sillä molempien ottelijoiden välillä vaihdetut rangaistukset olivat armottomia. Ottelu oli sotaa, ja sekä Ray että Duk-Koo olivat päättäneet pysyä jaloillaan ja taistella katkeraan loppuun asti. Ja kun loppu vihdoin koitti neljänteentoista erän alkuhetkillä, Mancinin iskevä oikea iski Kimin lattiaan ja sinetöi lopullisesti aasialaisen soturin kohtalon. Kim vietiin välittömästi sairaalaan, jossa hän kuoli neljä päivää myöhemmin aivoverenvuotoon.

Tämä tarina on jo ottelufanien tiedossa, kuten myös traagisen ottelun jälkipuinti. Haastajan äiti ja ottelun tuomari tekivät molemmat itsemurhan Kimin kuoleman jälkeen, eikä Mancini ollut enää koskaan aivan sama ottelija. Elokuvan arvo ei kuitenkaan johdu pelkästään tämän tarinan uudelleen kertomisesta, vaan sen erittäin henkilökohtaisesta lähestymistavasta siihen. Loppujen lopuksi Mancinilla oli alusta asti suhde nyrkkeilyn romantisoituun versioon. Hän ei ainoastaan leimannut kuvaa isänsä murtuneesta naamasta uuvuttavan ottelun jälkeen ”kauneimmaksi kuvaksi”, jonka hän oli koskaan nähnyt isästään, vaan Raystä itsestään tuli amerikkalaisen nyrkkeilyunelman keulakuva rakettimaisella nousullaan huipulle. On yhtä lailla surullista kuin ironista, että tällaisen nyrkkeilijän – joka kävi kauppaa sydämellä ja tahdolla yhtä paljon kuin voimalla ja aggressiivisuudella, joka uskoi kaikkiin nyrkkeilyn itsetarkoituksellisiin myytteihin – kohtaloksi koitui mahdollisimman traagisen lopputuloksen synnyttämä ankara tilinteko.

”Minulle siinä ei ollut mitään oikeamielistä, mutta se on kunniallinen urheilulaji”, Ray sanoo dokumentissa. ”Ei ole mitään puhtaampaa kuin se, että yksi mies kohtaa toisen miehen, haastaa fyysisesti, henkisesti, hengellisesti, emotionaalisesti, kaikin tavoin. Mutta sinä iltana se vei kaiken kunnian, se vei kaiken rakkauden… se vei minulta kaiken sinä iltana.”

Kim nousisi tästä viimeisestä tyrmäyksestä, mutta ottelun keskeyttämisen jälkeen hän menetti tajuntansa.

Kun Mancini puhuu pyrkimyksistään käsitellä yleisön reaktiota tapahtuneeseen, hänen rehellisyytensä ja haavoittuvaisuutensa koskettavat syvästi. Harvan asian täytyy olla vaikeampaa kuin yrittää karistella tietämättömiä ja huolimattomia syytöksiä. Ihmiset kysyivät häneltä kadulla, miltä tuntui tappaa mies omin käsin ennen kuin Kim oli edes julistettu kuolleeksi, ja kyselyt jatkuivat pitkään. ”Miltä minun pitäisi tuntua?” järkyttynyt Ray vaatii kameralle. ”Minä kuolen sisältäpäin!”

Rayn tapaamiselle Kimin vaimon ja pojan kanssa omistetut kohtaukset ovat myös voimakkaita, joskin hieman vaimeampia; mutta kohtaamisen hankalista olosuhteista ja kielimuurista huolimatta todellinen inhimillinen draama ja tunteet täyttävät valkokankaan. Jakso, jossa Kimin poika kuvailee yritystään ymmärtää isänsä tarina täysin, erottuu kaikista parhaiten. Duk-Koo Kim ei koskaan tuntenut poikaansa, sillä hänen vaimonsa synnytti hänet vasta Vegasissa käydyn merkittävän ottelun jälkeen. Mutta nuorempi Kim, tasapainoinen ja seesteinen kameran edessä, myös ”hyvä poika”, kertoo oman tarinansa menetyksestä ja löytämisestä.

Hyvä poika onnistuu kuvaamaan tehokkaasti Ray Mancinin elämän suurimpia tapahtumia, koska se pääsee niin lähelle niitä, jotka näyttelivät osuuttaan sen jyrkissä juonenkäänteissä. Kun Mancini ja Kimit kokoontuvat yhteen etsimään yhteyttä ja sovintoa, Mancini ja Kimit saavat mahdollisuuden parantua ja jättää menneisyyden vihdoin taakseen, sinne minne se kuuluu. Tämä ei tarkoita Duk-Koo Kimin muiston jättämistä taakseen, vaan sen sijaan sen vahvistamista ja kunnioituksen osoittamista muistamisen ja ymmärtämisen kautta. -Rafael García