Ranskan protektoraatti Marokossa (arabian kieli: حماية فرنسا في المغرب Himaïet Fransa fi El-Maghreb; ranskan kieli: Protectorat français au Maroc) perustettiin Fezin sopimuksella. Se oli olemassa vuodesta 1912, jolloin protektoraatti virallisesti perustettiin, Marokon itsenäistymiseen (2. maaliskuuta 1956) asti, ja se käsitti Tazan käytävän ja Draa-joen välisen alueen Marokossa. Ranskan Marokon protektoraatin perustaminen seurasi vuosisatoja kestäneitä Ranskan ja Marokon suhteita.

Alkusanat

Alaouittien dynastia kunnostautui 1700- ja 1800-luvuilla säilyttämällä Marokon itsenäisyyden, kun muut alueen valtiot sortuivat turkkilaisen, ranskalaisen tai brittiläisen vallan alle. Marokon heikkous ja epävakaus houkuttelivat kuitenkin 1800-luvun loppupuolella Eurooppaa puuttumaan tilanteeseen uhkaavien investointien suojelemiseksi ja taloudellisten myönnytysten vaatimiseksi. 1900-luvun ensimmäisinä vuosina nähtiin diplomaattisten manööverien ryntäys, jonka avulla Euroopan suurvallat ja erityisesti Ranska edistivät etujaan Pohjois-Afrikassa.

Ranskan toiminta Marokossa alkoi 1800-luvun lopulla. Vuonna 1904 Ranskan hallitus pyrki perustamaan Marokon protektoraatin ja oli onnistunut allekirjoittamaan Britannian (8.4.1904) ja Espanjan (7.10.1904) kanssa kaksi kahdenvälistä salaista sopimusta, jotka takasivat kyseisten suurvaltojen tuen tässä pyrkimyksessä. Ranska ja Espanja jakoivat salaa sulttaanikunnan alueen, ja Espanja sai myönnytyksiä maan pohjois- ja eteläosissa.

Ensimmäinen Marokon kriisi – maaliskuu 1905 – toukokuu 1906

Ensimmäinen Marokon kriisi sai alkunsa suurvaltojen imperialistisesta kilpailusta, tässä tapauksessa toisaalta Saksan ja toisaalta Ison-Britannian tuella toimivan Ranskan välillä. Saksa ryhtyi välittömästi diplomaattisiin toimiin estääkseen uuden sopimuksen voimaantulon, mukaan lukien Vilhelm II:n dramaattinen vierailu Marokon Tangeriin 31. maaliskuuta 1905. Keisari Vilhelm yritti saada Marokon tuen, jos he lähtisivät sotaan Ranskan tai Britannian kanssa, ja piti puheen, jossa hän ilmaisi tukensa Marokon itsenäisyydelle, mikä oli provosoiva haaste Ranskan vaikutusvallalle Marokossa.

Vuonna 1906 järjestettiin Algecirasin konferenssi kiistan ratkaisemiseksi, ja Saksa hyväksyi sopimuksen, jossa Ranska suostui luovuttamaan Marokon poliisivoimien määräysvallan, mutta muutoin säilytti tosiasiallisen määräysvallan Marokon poliittisissa ja taloudellisissa asioissa. Vaikka Algecirasin konferenssi ratkaisi tilapäisesti ensimmäisen Marokon kriisin, se vain pahensi kansainvälisiä jännitteitä Kolmoisliiton ja Kolmoisliittoutuman välillä.

Agadirin kriisi

Vuonna 1911, Marokossa puhkesi kapina sulttaani Abdelhafidia vastaan. Huhtikuun 1911 alussa sulttaani oli piiritetty palatsissaan Fezissä, ja ranskalaiset valmistautuivat lähettämään joukkoja auttamaan kapinan kukistamisessa sillä verukkeella, että he suojelisivat eurooppalaisten henkeä ja omaisuutta. Ranskalaiset lähettivät lentävän kolonnan huhtikuun 1911 lopussa, ja Saksa antoi luvan kaupungin miehittämiseen. Marokon joukot piirittivät Ranskan miehittämän kaupungin. Noin kuukautta myöhemmin ranskalaiset joukot lopettivat piirityksen. Kesäkuun 5. päivänä 1911 espanjalaiset miehittivät Larachen ja Ksar-el-Kebirin. Saksalainen tykkivene Panther saapui Agadirin satamaan 1. heinäkuuta 1911. Ranskalaiset ja britit reagoivat välittömästi.

Ranskan protektoraatti 1912-1956

Ranska perusti virallisesti Marokon protektoraatin Fesin sopimuksella (30.3.1912), jolla lopetettiin se, mitä maan tosiasiallisesta itsenäisyydestä oli jäljellä. Puhtaasti oikeudellisesta näkökulmasta katsottuna sopimus ei riistänyt Marokolta sen asemaa suvereenina valtiona. Sulttaani hallitsi mutta ei hallinnut. Sulttaani Abdelhafid luopui vallasta veljensä Yusefin hyväksi sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Huhtikuun 17. päivänä 1912 marokkolaiset jalkaväkimiehet kapinoivat ranskalaisessa Fezin varuskunnassa. Marokkolaiset eivät pystyneet valtaamaan kaupunkia, ja ranskalaiset apujoukot kukistivat heidät. Toukokuun lopulla 1912 marokkolaiset joukot hyökkäsivät jälleen epäonnistuneesti Fesin vahvistettua ranskalaista varuskuntaa vastaan.

Perustaessaan protektoraattinsa suuressa osassa Marokkoa ranskalaisilla oli takanaan kokemuksia Algerian valloituksesta ja Tunisian protektoraatista; he ottivat jälkimmäisen Marokon-politiikkansa esikuvaksi. Marokon politiikassa oli kuitenkin merkittäviä eroja. Ensinnäkin protektoraatti perustettiin vain kaksi vuotta ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä, joka toi mukanaan uudenlaisen suhtautumisen siirtomaavaltaan. Marokon konservatiiviset ranskalaishallitsijat hylkäsivät ranskalaisille tyypillisen assimilaatiokeskeisen kulttuuri- ja koulutusajattelun liberaalina kuvitelmana ja pyrkivät kaupunkisuunnittelun ja siirtomaakoulutuksen avulla estämään kulttuurien sekoittumisen ja pitämään yllä perinteistä yhteiskuntaa, johon ranskalaiset tukeutuivat yhteistyössään. Toiseksi Marokolla oli tuhansia vuosia kestänyt itsenäisyyden perinne; vaikka islamilaisen Iberian sivilisaatio oli vaikuttanut siihen voimakkaasti, se ei ollut koskaan ollut ottomaanien vallan alainen. Nämä olosuhteet ja Marokon läheisyys Espanjaan loivat näiden kahden maan välille erityissuhteen.

Marokko oli Pohjois-Afrikan maiden joukossa ainutlaatuinen myös siksi, että sillä oli Atlantin rannikko, eri kansojen Algecirasin konferenssista saamat oikeudet ja etuoikeudet, jotka niiden diplomaattiset edustustot olivat hankkineet itselleen Tangerissa. Näin ollen maan pohjoinen kymmenesosa, jossa oli sekä Atlantin että Välimeren rannikko, jätettiin Ranskan hallitseman alueen ulkopuolelle ja sitä kohdeltiin Espanjan protektoraattina.

Vaikka Marokko olikin protektoraatin alainen, se säilytti ICJ:n lausunnon mukaan -de jure- kansainvälisoikeudellisen persoonallisuutensa valtiona ja pysyi näin ollen suvereenina valtiona ilman, että siirtomaata edeltävän ja nykyaikaisen kokonaisuuden välillä olisi ollut epäjatkuvuutta. Ranskalaisilla oli itse asiassa paljon laajemmat valtuudet.

Protektoraatin aikana ranskalaiset virkamiehet liittoutuivat ranskalaisten siirtomaaherrojen ja heidän kannattajiensa kanssa Ranskassa estääkseen kaikki liikkeet Marokon autonomian suuntaan. Rauhoittamisen edetessä Ranskan hallitus edisti taloudellista kehitystä, erityisesti Marokon mineraalirikkauksien hyödyntämistä, nykyaikaisen liikennejärjestelmän luomista ja Ranskan markkinoille suunnatun nykyaikaisen maatalouden kehittämistä. Kymmenettuhannet siirtolaiset saapuivat Marokkoon ja ostivat suuren osan rikkaasta maatalousmaasta. Näistä elementeistä muodostuneet eturyhmät painostivat jatkuvasti Ranskaa lisäämään Marokon hallintaa.

Ranskan hallinnan vastustaminen

Rif-kapina

Sulttaani Yusefin valtakausi 1912-1927 oli myrskyisä, ja sitä leimasivat toistuvat kapinat Espanjaa ja Ranskaa vastaan. Vakavin niistä oli Rif-vuoriston berberikapina, jota johti Abd el-Krim, joka onnistui perustamaan Rif-vuoristoon tasavallan. Vaikka kapina alkoi alun perin Espanjan hallitsemalta alueelta maan pohjoisosasta, se levisi Ranskan hallitsemalle alueelle, kunnes Ranskan ja Espanjan liittouma lopulta kukisti kapinalliset vuonna 1925. Oman turvallisuutensa takaamiseksi ranskalaiset siirsivät hovin Fezistä Rabatiin, joka on siitä lähtien toiminut maan pääkaupunkina.

Kansallismieliset puolueet

Joulukuussa 1934 pieni ryhmä kansallismielisiä, vastaperustetun Marokon toimintakomitean (Comité d’Action Marocaine – CAM) jäseniä, ehdotti uudistussuunnitelmaa, jossa vaadittiin paluuta välilliseen hallintoon, kuten Fezin rauhansopimuksessa oli kaavailtu, marokkolaisten pääsyä hallitusvastuuseen ja edustuksellisten neuvostojen perustamista. CAM käytti maltillisia taktiikoita saadakseen uudistusta harkittavaksi – mukaan lukien vetoomukset, sanomalehtien pääkirjoitukset ja henkilökohtaiset vetoomukset ranskalaisille. Ranskan protektoraatin alaisuuteen sittemmin syntyneet kansallismieliset poliittiset puolueet perustivat Marokon itsenäisyyttä koskevat argumenttinsa sellaisiin toisen maailmansodan aikaisiin julistuksiin kuin Atlantin peruskirja.

Toisen maailmansodan aikana pahasti hajanainen kansallismielinen liike tuli yhtenäisemmäksi, ja valveutuneet marokkolaiset uskalsivat harkita todellista mahdollisuutta poliittiseen muutokseen sodanjälkeisenä aikana. Kansallismieliset joutuivat kuitenkin pettymään uskossaan, että liittoutuneiden voitto Marokossa tasoittaisi tietä itsenäisyydelle. Tammikuussa 1944 Istiqlal-puolue, joka sittemmin muodosti suurimman osan kansallismielisen liikkeen johtajuudesta, julkaisi manifestin, jossa vaadittiin täyttä itsenäisyyttä, kansallista yhdistymistä ja demokraattista perustuslakia. Sulttaani oli hyväksynyt manifestin ennen sen toimittamista Ranskassa asuvalle kenraalille, joka vastasi, ettei protektoraatin aseman perustavaa laatua olevaa muutosta harkittu.

Sulttaani Mohammedin maanpakolaisuus

Sulttaanin yleinen myötämielisyys kansallismielisiä kohtaan oli sodan loppuvaiheessa käynyt ilmeiseksi, vaikkakin hän toivoi edelleen täydellisen itsenäisyyden saavuttamista vähitellen. Sitä vastoin Ranskan taloudellisten etujen tukema ja useimpien siirtolaisten tarmokkaasti tukema residenssi kieltäytyi jyrkästi harkitsemasta edes itsenäisyyttä lyhyempiä uudistuksia. Viranomaisten tinkimättömyys lisäsi osaltaan kansallismielisten ja siirtolaisten välisiä vihamielisyyksiä ja syvensi vähitellen eripuraa sulttaanin ja kenraaliresidenssin välillä.

Mohammed V ja hänen perheensä siirrettiin Madagaskariin tammikuussa 1954. Hänen tilalleen tuli epäsuosittu Mohammed Ben Aarafa, jonka hallituskautta pidettiin laittomana, mikä herätti aktiivista vastustusta Ranskan protektoraattia kohtaan sekä nationalistien että niiden taholta, jotka pitivät sulttaania uskonnollisena johtajana. Vuoteen 1955 mennessä Ben Arafaa painostettiin luopumaan vallasta ; tämän seurauksena hän pakeni Tangeriin, jossa hän virallisesti luopui vallasta.

Myöhemmin, kun vastassa oli Marokon yhtenäinen ja laajamittainen vaatimus sulttaanin paluusta, väkivaltaisuuksien lisääntyminen Marokossa ja Algerian tilanteen heikkeneminen, Mohammed V. palasi maanpaosta 16. marraskuuta 1955 ja hänet tunnustettiin jälleen sulttaaniksi. Helmikuussa 1956 hän neuvotteli menestyksekkäästi Ranskan kanssa Marokon itsenäisyydestä, ja vuonna 1957 hän otti kuninkaan arvonimen.

Itsenäisyys 1956

Tiedosto:Casablanca1950s.jpg

Vuoden 1955 lopulla Mohammed V neuvotteli menestyksekkäästi marokkolaisen itsenäisyyden asteittaisesta palauttamisesta ranskalais-marokkolaisen keskinäisen riippuvuussuhteen puitteissa. Sulttaani suostui toteuttamaan uudistuksia, jotka muuttaisivat Marokon perustuslailliseksi monarkiaksi, jolla olisi demokraattinen hallintomuoto. Helmikuussa 1956 Marokko sai rajoitetun itsehallinnon. Täydellistä itsenäisyyttä koskevat jatkoneuvottelut huipentuivat Pariisissa 2. maaliskuuta 1956 allekirjoitettuun Espanjan ja Marokon väliseen sopimukseen. Saman vuoden huhtikuun 7. päivänä Ranska luopui virallisesti protektoraatistaan Marokossa. Kansainvälistetty Tangerin kaupunki liitettiin takaisin Marokkoon 29. lokakuuta 1956 allekirjoitetulla Tangerin pöytäkirjalla. Espanjan protektoraatin lakkauttamisesta ja Marokon itsenäisyyden tunnustamisesta Espanjan toimesta neuvoteltiin erikseen, ja ne saatiin päätökseen huhtikuussa 1956 annetussa yhteisessä julistuksessa. Näillä sopimuksilla Espanjan kanssa vuonna 1956 ja toisella vuonna 1958 Marokon määräysvalta tietyillä Espanjan hallitsemilla alueilla palautettiin, vaikka yritykset vaatia muita Espanjan hallussa olevia alueita sotilaallisin toimin eivät olleet yhtä menestyksekkäitä.

Itsenäistymistä seuranneina kuukausina Mohammed V ryhtyi rakentamaan modernia hallintorakennetta perustuslaillisen monarkian alaisuuteen, jossa sulttaani käyttäisi aktiivista poliittista roolia. Hän toimi varovaisesti, sillä hänellä ei ollut aikomusta sallia kansallismielisen liikkeen radikaalimpien elementtien kaataa vakiintunutta järjestystä. Hän pyrki myös estämään Istiqlalia vakiinnuttamasta valtaansa ja perustamasta yksipuoluevaltiota. Elokuussa 1957 Mohammed V otti vastaan kuninkaan arvonimen.

Rahapolitiikka

Ranskalaiset lyötiin vuosina 1921-1956 protektoraatin käyttöön kolikoita, jotka jatkoivat kiertoa, kunnes uusi valuutta otettiin käyttöön. Ranskalaiset lyötiin kolikoita, joiden nimellisarvo oli frangi, joka oli jaettu 100 sentimeen. Tämä korvattiin vuonna 1960 ottamalla uudelleen käyttöön dirham, Marokon nykyinen valuutta.

Algecirasin konferenssissa eurooppalaisille pankkiireille annettiin myönnytyksiä, jotka vaihtelivat vastaperustetusta Marokon valtionpankista kullan tukemien seteleiden liikkeeseenlaskuun, joiden voimassaoloaika oli 40 vuotta. Uuden valtionpankin oli määrä toimia Marokon keskuspankkina, mutta sillä oli tiukka yläraja Sherifian valtakunnan menoille, ja sen hallintovirkamiehet nimittivät kansalliset pankit, jotka takasivat lainat: Saksan keisarikunta, Iso-Britannia, Ranska ja Espanja.

Postihistoria

Ranskalainen postitoimisto oli lähettänyt postia Tangerista jo vuonna 1854, mutta järjestelmän virallinen alku oli vuonna 1891, jolloin ranskalaiset postitoimistot perustettiin koko sulttaanikuntaan. Toimistot antoivat Ranskan postimerkkejä, joihin oli lisätty pesetojen ja sentimojen arvot suhteessa 1-1 Ranskan valuutan nimellisarvojen kanssa. Postimerkkeinä käytettiin sekä Sage-tyypin postimerkkejä että vuoden 1902 jälkeen muflon-merkkejä, joihin oli merkitty ”MAROC” (postimerkkejä ei koskaan laskettu virallisesti liikkeelle ilman lisämaksua). Vuonna 1911 Mouflon-merkkien päälle painettiin arabian kieli; samana vuonna perustettiin Sherifian posti, joka käsitteli paikallista postia ja käytti erityisiä postimerkkejä.

Ensimmäiset protektoraatin postimerkit ilmestyivät 1. elokuuta 1914, ja ne olivat pelkkiä olemassa olevia postimerkkejä, joihin oli lisätty lisäpainatus, jossa luki ”PROTECTORAT FRANCAIS”. Ensimmäiset uudet kuviot olivat vuoden 1917 numerossa, joka koostui 17 postimerkistä kuudessa kuviossa, jotka oli merkitty sentteinä ja frangeina ja joissa oli merkintä ”MAROC”.

Katso myös

• Ranskan historia
• Espanjan protektoraatti Marokossa

• Bensoussan, David. Il était une fois le Maroc : témoignages du passé judéo-marocain. pp. 620. ISBN 978-1-4759-2608-8. </ref>