Ranskalaisten ongelmat olivat paljon suuremmat kuin brittien. Ison-Britannian siirtomaat perustuivat pääasiassa meren läheisyydessä sijaitseville alueille, joilla eurooppalainen kauppa oli jo pitkään ollut vakiintunutta ja joiden afrikkalaiset kansat olivat jo tottuneet tuottamaan maailmanmarkkinoille. Ranskalaisilla oli tällainen siirtomaa Senegalissa, mutta sieltä käsin he olivat laajentuneet laajoille, syrjäisille ja harvaan asutuille alueille, jotka vaativat huomattavia investointeja ennen kuin niitä voitiin tehokkaasti hallinnoida tai kehittää. Ranskalaisilla oli yleisesti ottaen huomattavasti vähemmän pääomaa sijoittaa ulkomaille kuin Yhdistyneillä kuningaskunnilla. Vuoteen 1936 mennessä arvioitiin, että kun Ison-Britannian siirtomaat Länsi-Afrikassa olivat houkutelleet noin 560 miljoonaa dollaria pääomaa, Ranskan Länsi-Afrikkaan tehtyjen ulkopuolisten investointien kokonaismäärä oli vain noin 155 miljoonaa dollaria.

Ranskan strategiana oli aluksi avata ja kehittää Länsi-Afrikan valtakuntaansa senegalilaisesta tukikohdasta käsin, joka sijaitsi samalla Sénégal-Niger-joen välisellä akselilla, jonka varrella se oli valloitettu. Jo vuonna 1882 ryhdyttiin rakentamaan rautatietä, joka yhdistäisi näiden kahden joen päätepisteet Kayesissa ja Bamakossa (josta tuli Ranskan Sudanin pääkaupunki). Rata saatiin kuitenkin valmiiksi vasta vuonna 1906, jolloin oli käynyt selväksi, että Sénégal-joen suulla sijaitsevaa Saint-Louis’ta ei voitu kehittää nykyaikaiseksi satamaksi ja että Sénégal soveltui laivaliikenteeseen vain kolmena kuukautena vuodessa. Niinpä ensin valmistui rautatie Saint-Louis’sta Kap Verden kupeessa sijaitsevaan Dakarin uuteen satamaan (1885), ja vuosina 1907-24 rakennettiin rata suoraan Dakarista (vuodesta 1902 alkaen Ranskan Länsi-Afrikan liittovaltion pääkaupunki) Kayes’iin, jotta Sénégal-joen kiertäminen olisi mahdollista.

Tehokkaan länsi-itäsuuntaisen liikennejärjestelmän rakentaminen rannikolta Nigerin yläjuoksulle kesti siis noin 42 vuotta, ja sen ainoa kannattava osa oli Senegalin maapähkinänviljelyalueita palveleva osa. Vuoden 1924 jälkeen kesti noin 20 vuotta, ennen kuin harvaan asuttu ja köyhtynyt Ranskan Sudan pystyi vastaamaan parannettujen yhteyksien tarjoamiin kannustimiin ulkomaailman kanssa. Ainoa maailmanmarkkinoita varten kehitetty merkittävä viljelykasvi, joka kesti rannikolle kuljettamisesta aiheutuneet korkeat kustannukset – noin 700 mailin rautatiekuljetus – oli puuvilla, ja sekin vasta sen jälkeen, kun kasteluun oli investoitu huomattavasti lisää. Viime kädessä Sudanin tärkein taloudellinen tehtävä oli toimittaa elintarvikkeita Senegaliin, jonka maanviljelijöiden mielestä oli kannattavampaa keskittyä vientiin tarkoitettujen maapähkinöiden viljelyyn.

Vuoteen 1914 mennessä Ranskan talousstrategia oli siirtynyt Ranskan Sudanin, Ylä-Voltan ja Nigerin sisämaan alueiden avaamisesta rannikkosiirtomaiden maataloustuotannon edistämiseen. Eurooppalaiset plantaasiviljelmät, erityisesti ehkä Norsunluurannikolla, olivat jossain määrin edelläkävijöitä. Yleisesti ottaen näistä siirtomaista tehtiin kannattavia hallinnollisilla paineilla, joilla afrikkalaiset maanviljelijät pyrittiin saamaan tuottamaan vientiin. Samoin kuin Senegalin talous oli tullut pitkälti riippuvaiseksi maapähkinöiden viennistä, myös Ranskan Guinean talous tuli riippuvaiseksi banaaneista (vaikka aivan siirtomaa-ajan lopussa eurooppalainen ja yhdysvaltalainen pääoma ryhtyi menestyksekkäästi hyödyntämään huomattavia bauksiitti- ja rautamalmiesiintymiä), ja Dahomeyn ja Togon taloudet tulivat riippuvaisiksi palmuviljelystä sen jälkeen, kun se oli valloitettu Saksalta. Huomattavinta menestystä saavutettiin Norsunluurannikolla, jossa kahvin, kaakaon, banaanien ja puutavaran vienti kehittyi huomattavaksi. Rautateitä rakennettiin sopivista kohdista rannikolla helpottamaan näiden viljelykasvien vientiä.

45 vuoden aikana vuosina 1912-13 ja 1956-57 ranskalaiset olivat kasvattaneet Länsi-Afrikan valtakuntansa ulkomaankauppaa noin 58 miljoonasta dollarista noin 600 miljoonaan dollariin vuodessa, minkä seurauksena heidän siirtomaahallintojensa käytettävissä olevat tulot kasvoivat noin 8,5 miljoonasta dollarista vuodessa jopa 315 miljoonaan dollariin. (Näissä luvuissa ei ole otettu huomioon Togon osaa, joka liitettiin Ranskan imperiumiin vasta vuosien 1914-18 jälkeen ja jonka kauppa ja tulot olivat 1950-luvun puoliväliin mennessä noin 24 miljoonan dollarin ja 4 miljoonan dollarin arvosta vuodessa). Absoluuttisina lukuina ja suhteessa kokonaisväestöön, jonka uskotaan kaksinkertaistuneen samana ajanjaksona arviolta 19 miljoonaan, tulokset eivät olleet yhtä vaikuttavia: vuosina 1956-57 ulkomaankauppa asukasta kohti oli noin 32 dollaria ja valtion tulot noin 17 dollaria. Lukujen merkitystä hämärtää myös liittovaltiojärjestelmä, jota sovellettiin Togoa lukuun ottamatta kaikkiin siirtomaihin ja jota käytettiin tarkoituksellisesti siihen, että rikkaammat siirtomaat pystyivät auttamaan köyhempiä siirtomaita. Kauppa- ja tulolukuja ei ole helppo eritellä yksittäisten siirtomaiden kesken. Senegalin ja Norsunluurannikon arvioitu bruttokansantuote (BKTL) oli noin 180 ja 160 dollaria henkeä kohti (ensin mainittua paisutti huomattavasti se, että siirtomaalla oli liittovaltion pääkaupunki), mutta vain Togon (noin 73 dollaria) sekä Ranskan Guinean ja Sudanin (noin 58 ja 53 dollaria) bruttokansantuotteen henkeä kohti arvioitiin olevan yli 40 dollaria.