Marraskuussa 1532 jKr. Francisco Pizarro johti noin 160 konkistadorin ryhmän Cajamarcan inkakaupunkiin. Extremaduralaisen aatelismiehen ja köyhtyneen naisen lukutaidoton ja avioton poika Pizarro oli viettänyt koko elämänsä pyrkiessään rikastumaan ja tulemaan muistetuksi.

Kuultuaan, kuinka hänen kaukainen serkkunsa Hernan Cortes oli ryöstänyt miljoonien arvosta kultaa atsteekeilta, Pizarro halusi epätoivoisesti tehdä samoin. Hän aloitti uransa, kun hän vuonna 1502 jKr. liittyi Uuteen maailmaan suuntautuneeseen siirtolaisretkikuntaan. Taisteluissa kunnostautunut Pizarro nousi nopeasti Darienin alueen armeijan kakkosmieheksi.

Hän johti kahta epäonnistunutta retkikuntaa Etelä-Amerikan länsirannikolle, jossa ankarat olosuhteet ja alkuasukassoturit karkottivat hänen joukkonsa takaisin kohti rannikkoa. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin, kun Pizarron joukot tunkeutuivat Tumbesin inkakaupunkiin. Kylän asukkaat eivät ainoastaan toivottaneet heidät tervetulleiksi, vaan antoivat konkistadoreille aikaa levätä ja parantua.

Nopeasti espanjalaiset innostuivat paitsi paikallisilla päälliköillä olleista suurista hopea- ja kultamääristä, myös siitä, että jalometalleja näytti olevan kaikkialla. Taktikoinnin ja juonittelun avulla he suostuttelivat päälliköt kertomaan heille suuresta inkahallitsijasta vuoristossa, jossa kultaa oli runsaasti.

Pizarro palasi uuden löytämänsä tiedon ja jonkin verran kultaa todisteeksi mukanaan Espanjaan, jossa hän sai kuningas Kaarlen vakuuttuneeksi siitä, että hän ei ainoastaan rahoittanut kolmatta sotaretkeä vaan myös teki hänestä kaikkien valloittamiensa maiden kuvernöörin.

Pizarron palatessa Tumbesiin hän löysi aikoinaan komean kaupungin tuhoutuneena kansalaissodan seurauksena. Pizarro ei tiennyt sitä tuolloin, mutta hänen ajoituksensa ei olisi voinut olla täydellisempi, sillä vähän ennen hänen saapumistaan Atahualpa Inca oli palannut valloitukselta kukistettuaan veljensä Huascarin. Taistelun tulos oli tehnyt Atahualpasta ”Inkan” (vain kuningas saattoi oikeastaan käyttää termiä Inka.) Kuultuaan espanjalaisten saapumisesta Atahualpa tunsi, ettei hänellä ja hänen 80 000 miehellään ollut juurikaan pelättävää 160 espanjalaiselle. Varotoimenpiteenä hän kuitenkin lähetti muutaman aatelisen tapaamaan espanjalaisia.

Aateliset viettivät kaksi päivää espanjalaisten kanssa tutustuen heihin ja heidän aseisiinsa. Kuultuaan heidän kertomuksensa Atahualpa lähetti viestin, että hän halusi tavata espanjalaiset Cajamarcan kaupungissa, jossa hän aikoi vangita heidät.

Kun Pizarro saapui marraskuussa suurimmaksi osaksi autioituneeseen kaupunkiin, hän lähetti heti viestin, että hän haluaisi tavata suuren inkahallitsijan kaupungin keskustassa. Odottaessaan inkojen saapumista Pizarro suunnitteli oman ansansa. Atahualpa saapui heidän tapaamispaikkaansa 80 aatelismiehen kantamana ja 6 000 sotilaan ympäröimänä. Pian tämän jälkeen Pizarro määräsi hyökkäyksen. Tykit alkoivat jyrähtää tappavan tarkasti. Ratsuväki hyökkäsi strategisesti piilotetuista asemistaan, ja jalkaväki avasi tulen pitkistä taloista. Inkasotilaat ja aateliset, jotka eivät saaneet surmansa hyökkäyksen ensimmäisten minuuttien aikana, pakenivat peloissaan. Pizarro itse vangitsi Atahualpa Incan.

Henkensä puolesta peläten Atahualpa sanoi Pizarrolle, että jos tämä säästäisi hänet, hänen kansansa täyttäisi kahdessa kuukaudessa 24 metriä pitkän, 18 metriä leveän ja kahdeksan metriä korkean huoneen kullalla ja kaksinkertaisen määrän hopealla. Jopa Pizarro hämmästyi tästä rikkauden määrästä ja suostui heti lunnaisiin.

Mutta kahden kuukauden aikana kultaa ja hopeaa toimitettiin hitaasti, espanjalaiset joukot ja Pizarro elivät kasvavassa ja ylivoimaisessa pelossa siitä, että massiivinen inka-armeija saattaisi olla liikekannallepanemassa valloittaakseen Atahualpan ja tappaakseen heidät.

Tämän estämiseksi Pizarro toimi 29. elokuuta 1533 jKr. tuomarina ja tuomitsi väärien syytteiden perusteella Atahualpan poltettavaksi roviolla. Tuomiosta kuultuaan inkahallitsija kysyi, voisiko hän kääntyä kristinuskoon. Hän tiesi, että jos hän olisi kristitty, espanjalaisten uskonto ei sallisi hänen polttamistaan kuoliaaksi, ja hän oli oikeassa – sen sijaan hänet kuristettiin.

Hulluksi tultuaan espanjalaisten petoksesta inkkakenraali Ruminahui kätki syvällä Llanganatis-vuoristossa olevaan luolaan noin 750 tonnia kultaa, jonka hän toi mukanaan kuninkaansa vapauttamiseksi. Pian tämän jälkeen Ruminahui vangittiin, ja vaikka häntä kidutettiin kuoliaaksi, hän ei paljastanut aarteen sijaintia.

Siellä aarre pysyi monta vuotta, kunnes Llanganatis-vuoristossa asuva espanjalainen Valverde Derrotero nai erään kylän papin tyttären. Pappi oli joskus aiemmin löytänyt aarteen, ja koska hän tiesi espanjalaisten kullanhimosta, hän näytti uudelle vävylleen sen olinpaikan. Derrotero oli ollut köyhä mies, mutta avioliiton jälkeen hänestä tuli hyvin rikas. Joitakin vuosia myöhemmin hän palasi Espanjaan ja kirjoitti kuolinvuoteellaan kuninkaalle kolmisivuisen ediktin, jossa hän ilmoitti aarteen sijainnin. Valverden oppaaksi kutsutussa teoksessa annettiin yksityiskohtaiset ohjeet aarteen löytämiseksi.

Kuningas lähetti välittömästi isä Longo -nimisen munkin tutkimaan kätketyn aarteen mahdollisuutta. Retkikuntansa aikana Longo lähetti viestin, että he olivat löytäneet aarteen, mutta paluumatkalla vuorilta hän katosi salaperäisesti.

Noin 100 vuotta Longon katoamisen jälkeen Llanganates-vuoristossa kaivostyötä tehnyt Atanasio Guzman -niminen kaivostyöläinen kirjoitti kartan, joka hänen mukaansa johti aarteen luo. Ennen kuin hän kuitenkin ehti panna vaateensa vaakalaudalle, hän katosi Longon tavoin vuoristoon.

Aarteesta ei tiedetty mitään muuta ennen vuotta 1860 jKr., jolloin kaksi miestä – kapteeni Barth Blake ja luutnantti George Edwin Chapman – uskoivat ratkaisseensa aarteen etsimiseen asetetun arvoituksen. Blake teki alueesta karttoja ja lähetti viestinnän takaisin kotiin. Eräässä kirjeessään hän kirjoitti:

Minun on mahdotonta kuvailla sitä rikkautta, joka nyt makaa tuossa karttoihini merkityssä luolassa, mutta en pystyisi poistamaan sitä yksin enkä tuhannet miehetkään… Siellä on tuhansia kulta- ja hopeaesineitä inkojen ja esi-inkojen käsityötä, kauneimpia kultasepän töitä, joita ette pysty kuvittelemaan, lyötyyn kultaan ja hopeaan hakattuja ihmishahmoja elämänmittaisina hahmoina, lintuja, eläimiä, maissinjyviä, kulta- ja hopearaaka-aineita. Ruukut täynnä uskomattomimpia koruja. Kultaisia maljakoita täynnä smaragdeja.

Miehet eivät kuitenkaan päässeet nauttimaan saaliistaan, sillä matkalla pois vuorilta Chapman katosi, ja Blake – urallaan merivoimien upseeri – putosi jotenkin laidan yli kuljettaessaan osaa kullasta myytäväksi.

Onko tarina totta? Siitä on vaikea olla varma, mutta tiedämme, että espanjalaisille toimitettiin valtava määrä kultaa ja hopeaa. On olemassa historiallisia kertomuksia siitä, että ihmiset katosivat tai Blaken tapauksessa putosivat yli laidan ilmoitettuaan löytäneensä aarteen.

On myös se tosiasia, että eräässä espanjalaiselle kuninkaalle antamassaan kryptisessä vihjeessä Derrotero mainitsi Mustan järven. Joskus 1930-luvulla CE, Yanacocha (tai Black Lake) kultakaivos aloitti toimintansa. Tähän mennessä kaivos on tuottanut kultaa yli 7 miljardin Yhdysvaltain dollarin edestä. Ja vaikka kullan löytyminen alueelta, jossa Derrotero sanoi aarteen olevan, ei välttämättä tee tarinasta totta, se tekee siitä kullanarvoisen.