Koska standardoitujen kokeiden järjestäminen on nykyisessä kriisitilanteessa vaikeaa, 500 korkeakoulua ja yliopistoa on luopunut SAT-kokeesta, joka on pääsyvaatimuksena. Vaikka tämä saattaa tuntua tervetulleelta parannuskeinolta niin suureen ahdistukseen, testitulosten puuttuessa (samoin kuin monien koulun ulkopuolisten aktiviteettien puuttuessa, jotka ovat jääneet vähemmälle huomiolle koronaviruksen puhkeamisen jälkeen) kyvykästä oppilasta Etelä-Bronxin vähän tunnetusta koulusta voi olla haastavampi arvioida. Sitä vastoin Collegiaten – Upper West Siden yksityiskoulun, joka on lähettänyt poikia Harvardiin jo 384 vuoden ajan – ylioppilaasta tulee ikään kuin luotettavasti lohduttava ruokalista ruokailijalle, joka suhtautuu vastenmielisesti kaikkeen erilaiseen.

Suurimmaksi osaksi maan johtavat yksityiset korkeakoulut ovat vastanneet räjähdysmäisen yhteiskunnallisen tilintekohetken hetkeen tänä vuonna vakavasti otettavassa retoriikassaan ja sitoutumisessaan moninaisuutta, oikeudenmukaisuutta ja osallisuutta koskevan työn edistämiseen (ammattialan kielellä DEI-työn edistämiseen). Ne ovat turvautuneet paneeleihin, alakomiteoihin ja työryhmiin sekä vastenmieliseen historiaan viittaavien rakennusten uudelleennimeämiseen ilman, että ne olisivat halunneet luopua asemastaan maailman eksklusiivisimpiin kuuluvina instituutioina.

On vaikea olla huomaamatta paradoksaalista lähestymistapaa, joka tunnustaa uskollisuuttaan pääsyn lisäämiselle, vaikka se pysyy pohjimmiltaan kiintyneenä hylkäämiseen tähtäävään toimintaan. Koulun arvovalta perustuu siihen, että se sanoo ei. Viime vuonna Ivy League kieltäytyi keskimäärin 94 prosentille hakijoista. ”Mittari, joka palkitsee ainoastaan sen, kuinka monta pätevää hakijaa oppilaitos voi hylätä”, huomautti Anthony Marx, Amherst Collegen entinen johtaja, joka on nykyään New Yorkin julkisen kirjaston toimitusjohtaja, ”tuottaa varmasti absurdia käyttäytymistä ja äärimmäisiä tuloksia.”

Korkeakoulumaailmassa monimuotoisuuden, oikeudenmukaisuuden ja osallisuuden edistäminen edellyttäisi sisäänpääsyn radikaalia uudelleenajattelua. Se ulottuisi stipendejä ja taloudellista tukea pidemmälle ja koskisi myös pienituloisista perheistä tulevia opiskelijoita, joiden odotetaan edelleen kunnostautuvan ympäristössä, jossa heidän kunnianhimonsa tiellä on lukemattomia esteitä. Viimeisen neljännesvuosisadan aikana ajatusta siitä, että eliittikorkeakouluihin otettaisiin opiskelijoita arpomalla, on esitetty säännöllisesti mielipidekirjoituksissa, mutta se ei ole koskaan saanut todellista vetoapua, ja yleensä ajatuksena on ollut, että opiskelijat, joiden nimet vedettäisiin hatusta, täyttävät jo koulun vaativien akateemisten kriteerien peruslinjat.

Mutta entä jos – edes väliaikaisena toimenpiteenä, jolla yritettäisiin korjata joitakin epäoikeudenmukaisuuksia, jotka johtuvat pandemiasta, joka on jättänyt niin monille niin paljon vähemmän – nämä koulut käyttäisivät valtavia resurssejaan valitakseen opiskelijoita satunnaisesti laajasta joukosta, johon kuuluisi muitakin kuin vain poikkeuksellisen päteviä? Entä jos eliittikorkeakoulut valitsisivat opiskelijoita, joiden kestävyys oli toistaiseksi jäänyt heiltä saavuttamatta? Heidän koulutyönsä meni pieleen eeppisen kriisin aikana, jolloin he joutuivat työskentelemään, koska vanhemmat menettivät työpaikkansa? Vallankumous oikeudenmukaisuuden nimissä näyttäisi edellyttävän vähintäänkin täydellisyyden hylkäämistä lähtökohtana ja sen ymmärtämistä, että epäonnistuminen ei ole potentiaalin murhaaja.