Tick, tick, tick. Kello kulki hitaammin kuin William ”Jääkaappi” Perry juoksi 40 metriä piano selässään. En koskaan pyytänyt päästä vessaan toista kertaa, koska olin jo nolostunut ensimmäisestä hylkäämisestä.
Kiemurtelin edestakaisin sinisessä tuolissani, jonka selkänojassa oli kolme ilmataskua, saadakseni oloni mukavaksi, ja toivoin, että selviäisin siitä. Kipu oli saavuttamassa pisteen, jota en ollut koskaan ennen tuntenut. Oli käsittämätöntä, että pissaisin housuihini, tunnilla, kahdeksannella luokalla.
Se tapahtui
Minuutti jäljellä tunnilla, pato murtui ja kehoni ja tuolini täyttyivät lämmöstä ja inhosta. Neiti Kallman puhui yhä, kun mahdollisuuteni saada ystäviä valuivat minusta ulos virtsan mukana.
Tämä ei ollut tavallista pissaa, se oli raivoavan joen verran. Se oli armotonta, enkä ollut sen raivolle vastustaja. Istuin siinä miettien kaikkia mahdollisia skenaarioita, joissa kukaan ei tietäisi, että pissasin housuihini kahdeksannen luokan luonnontiedon tunnilla.
Kello soi, mikä toi hiukan helpotusta. Mutta miten edes nousisin ylös? En ollut hiukan kostea. Olin läpimärkä sinisissä housuissani. Odotin, että kaikki lähtivät luokasta ja nousin sitten varovasti ylös. Neiti Kallman oli poissa. Hän varmaan tajusi, että hän oli syy siihen, että kirjoittaisin hänestä vihaisen blogikirjoituksen 35 vuotta myöhemmin.
Käännyin takaisin ja huomasin, että istuimellani oli yhä pieni pissalammikko. Jatkoin kävelemistä panematta merkille, oliko mitään päässyt maahan. Koska tuntui kuin olisin pissannut kahdeksan minuuttia, tämä oli todennäköinen skenaario. Hyviä uutisia kuitenkin – jäljellä oli vielä yli puolet päivästä.
Päivä jatkuu
Päivän onnenkantamoinen oli se, etten vieläkään tiennyt, miten pukeutua Laaksossa. Suloisten kordieni täydennyksenä oli hupullinen collegepaita. En muista sen päivän todellista lämpötilaa, mutta voin sanoa, että se oli liian kuuma asuuni nähden.
Pukeutumiskykenemättömyyteni antoi minulle mahdollisuuden peittää luonnontieteiden tunnilla tapahtuneen kauhun. Riisuin viittani ja sidoin sen vyötäröni ympärille. Puin sen hetkeksi eteenpäin ja hetkeksi jopa taaksepäin. Kyllä, takaperin, eli sidoin villapaidan vyötäröni ympärille peittäen etupuoleni. Tyylikästä.
Suurempi ongelma oli se, että koulupäivän jälkeen minun oli vielä käveltävä kotiin kuumassa auringossa, kolmekymmentä minuuttia, pissaköydet mukanani.
Aloitin siis vaellukseni toivoen kerrankin, ettei isäpuoleni kiikuta minua hakemaan, kun kävelen kotiin. Ääni, jonka jalkani pitivät hankautuessaan toisiaan vasten, oli vähintäänkin epämiellyttävä. Se oli kuin kynnet liitutaululla, mutta jos kynnet olisivat reidet, jotka hakkaavat toisiaan holtittomasti. Aurinko paistoi päälleni, kun kamppailin kantaakseni reppuani kotiin sen lisäpainon kanssa, jonka olin antanut itselleni päivän aikana.
Pääsin kotiin ja laitoin vaatteeni pyykkiin. Kukaan ei sanonut sanaakaan, ei kotona eikä koulussa. En muista, että näky tai haju olisi ollut niin silmiinpistävä, mutta miten se ei olisi voinut olla?
Vietin kahdeksannen luokan päivän toisen puoliskon housut hukkuneina virtsaan. Kävin loput tunnit hikipaita päällä peittäen jalkoväliä. Minulla ei ole aavistustakaan, saiko kukaan koskaan tietää, mitä tapahtui, mutta ainakin jätin neiti Kallmanille muiston lätäköstä.