Maaliskuussa 2017 julkaistiin niin paljon korkeatasoisia kauhuelokuvia (Get Out, XX, The Belko Experiment, Raw, The Girl with All the Gifts, The Devil’s Candy), että on anteeksiannettavaa, jos ei ole kuullut kanadalaisen ohjaajan Tim J. Brownin indie-elokuvasta Paholainen pimeässä. Toivottavasti tämä arvostelu auttaa levittämään sanaa aidosti pelottavasta, hyvin tehdystä, erinomaisesti näytellystä ja provosoivasta indie-kauhuelokuvasta. Se on VOD:lla, joten voit vuokrata sen nyt (ja kannattaa!).

Tässä on traileri:

Devil in the Dark nousee kauhuelokuvien massan yläpuolelle poikkeuksellisella käsikirjoituksellaan (Carey Dickson) ja yhtä poikkeuksellisilla suorituksilla kahdelta päähenkilöltä, kahdelta vieraantuneelta veljekseltä, Clintiltä (Dan Payne) ja Adamilta (Robin Dunne).

Totean heti alkuun, että yksi asia, josta pidän tässä elokuvassa, on sen pidättyvyys. Se kieltäytyy täyttämästä kaikkia aukkoja niin monella tasolla, sekä kerronnallisesti että visuaalisesti. Yksi epäselvistä kohdista on se, miksi Adam on palannut pieneen kotikaupunkiinsa Kanadan maaseudulla viidentoista vuoden poissaolon jälkeen. Clint kysyy häneltä miksi, mutta Adam ei oikein osaa sanoa. Hän on kuitenkin palannut, vaikka Adam on selvästi viettänyt elämänsä määrittelemällä itsensä kotiaan, isäänsä (joka on nyt kuollut) ja vanhempaa veljeään vastaan, heidän perinteisiä perheitään, rakkauttaan metsästykseen ja (vaikeuksissa olevaa) puunkorjuuyritystään vastaan. Adam ei vain ole palannut, vaan hän ja Clint lähtevät korkealle vuoristoon metsästämään kuudeksi päiväksi. Heidän lähtövalmisteluihinsa liittyen saamme tietää, että nelivuotiaana Adam eksyi tuntikausiksi metsään, ja vaikka hän ei muista kokemusta tietoisesti, jokin noista kadonneista tunneista on kummitellut hänessä edelleen – läsnäolo, kuiskuttelu, pelon tunne. Emme voi olla ajattelematta, että ehkä juuri siksi hän on palannut takaisin.

Clint ja Adam suuntaavat vuorille (ja elokuva on kuvattu kauniissa Kelownassa, Brittiläisessä Kolumbiassa). Vaikka veljekset kuulevat muutamia outoja ääniä, asiat kääntyvät kohti yksiselitteisen häiritsevää vasta, kun he löytävät ylätasangolla sijaitsevan luolan aukon, jonka ulkopuoli on täynnä peuran sarvia. Se, että veljekset tekevät tämän löydön vasta kahden kolmanneksen jälkeen elokuvasta, kertoo kaiken tarpeellisen tämän elokuvan ”hitaudesta” ja siitä loistavasta tavasta, jolla se rakentaa jännitystä ja kauhua vähitellen – eikä vähiten Paynen ja Dunnen loistavan näyttelijätyöskentelyn ansiosta.

Mikä ikinä luolassa onkaan, se tahtoo Adamia – ja se jokin näytetään meille vain välähdyksinä ja vilauksina. Emme koskaan saa selville, mikä se tarkalleen ottaen on tai mitä se haluaa (lisää tätä epäselvyyttä). Mutta se jahtaa Adamia säälimättömästi elokuvan loppupuolella, kun hänen veljensä yrittää pelastaa hänet. Nämä viimeiset kohtaukset ovat täysin mukaansatempaavia, ja päästin ainakin kaksi varsinaista ja todellista huutoa, jotka saivat muut huoneessa kanssani olevat hyppimään (katsoin elokuvaa kannettavalta tietokoneeltani korvakuulokkeilla.) Enkä osannut odottaa (loistavaa) loppua! Halusin epätoivoisesti, että tämä tarina jatkuisi, ei vain elokuvan luoman kammottavan uhan vuoksi, vaan myös siksi, että olin panostanut perusteellisesti näiden kahden veljeksen elämään.”

Jotkut elokuvaa kommentoineet ovat ilmaisseet turhautuneisuutensa tapaan, jolla elokuva pidättelee ”hirviöään” ja monia vastauksia. Minulle se on kuitenkin osittain juuri sitä, mistä elokuvassa on kyse. Ja tässä kohtaa spekuloin hetken.

Luulen, että tämä elokuva ei tarjoa helppoja vastauksia, koska ainakin jollakin tasolla luulen, että se voidaan lukea ekokauhuna, kauhuelokuvana, jota osittain muokkaa ympäristötuho, joka on (kuten hirviökin) tässä elokuvassa varjoisena vaanivana läsnäolona.

Yksi syy siihen, miksi Clint ja Adam lähtevät päivien mittaiselle vaellukselle vuoristoon, on se, että peurakanta on kadonnut heidän kaupunkiaan ympäröivältä helpommin saavutettavalta alueelta. Johtuuko tämä luolassa asuvasta hirviöstä? Ehkäpä. Mutta tuo hirviö voi olla myös liiallista metsästystä ja elinympäristön tuhoutumista kuvaava hahmo. Sen luolan ulko- ja sisäpuoli on täynnä sarvia. Lisäksi Adam vastustaa periaatteellisesti metsästystä, ja hän kutsuu sitä ”murhaksi” ja ”peurojen keräämiseksi”, joten elokuvaan sisältyy metsästyskriittinen näkökulma.

Lisäksi, vaikka elokuvassa ei nimenomaisesti oteta tätä asiaa esille, on selvää, että metsurit ovat raivanneet suuren osan metsästä, jonka läpi Clint ja Adam vaeltavat; perhe omistaa itse asiassa puunkorjuuyrityksen, jonka Clint kamppailee pitääkseen sen elinkelpoisena: hän on ilmeisesti mukana tukemassa perheensä ja pienen kaupunkinsa taloudellisia tarpeita (tarjoamalla työpaikkoja) ympäristövahinkojen edessä. Painottaakseen tätä pointtia (paikallisten luonnonvarojen inhimillisestä käytöstä), kun veljekset alkavat kuulla outoja halkeilevia ääniä, Clint vihjaa niiden tulevan kaivoksista: vuoristossa tapahtuu ilmeisesti myös laajamittaista fracking-toimintaa.

Mikäli Paholainen pimeässä on ehdottomasti tarina aina kidutettavista perhesiteistä, niin luulen, että siinä on kyse myös ekologisten tuhojen ”hitaasta väkivallasta”, piilevästä kauhusta. Ja ehkä tämä seikka selittää joitakin tapoja, joilla kerronta ei ole selkeää – tapaa, jolla kaikkea ei selitetä.”

Kirjassaan Pimeä ekologia Timothy Morton väittää, että nyt kun elämme aikakautta, jolloin ihminen muuttaa ilmastoamme, elämme myös ”aikakautta, jolloin ei ole olemassa esineellistettyä, ilmeistä syytä ja seurausta, jotka jyräävät ilmiöiden alapuolella kuin hammasrattaat”. Morton lisää, että tässä uudessa maailmassa kausaliteetti voi itse asiassa olla nyt taiteen piirissä. Devil in the Dark on mielestäni yksi niistä taideteoksista, joissa näemme pinnan alla piilevän uudenlaisen kerronnan, uudenlaisen kausaalisuuden – kerronnan, joka ilmaisee ihmisen ympäristötuhon seurauksia. Kauhuelokuva on aina paikallaan!

Jos olet kiinnostunut ekokauhusta, tarjoan laajan selityksen tässä.

2017 Kanada Tim J. Brown 82 min.

Arvosana: B+

Paholainen pimeässä -elokuvan löydät suoratoistona ja DVD:nä Amazonista

Tämä lause on Rob Nixonin upeasta kirjasta Slow Violence and the Environmentalism of the Poor (Harvard University Press, 2013). Toisessa kirjoituksessani väitän, että AMC:n The Walking Dead -sarjan zombit (kuten Devil in the Dark -elokuvan olento) ovat ekologisen tuhon hahmo.

Timothy Morton, Dark Ecology: For a Logic of Future Coexistence (Columbia University Press, 2016), s. 29.

Seuraa Horror Homeroomia Twitterissä, Facebookissa, Instagramissa ja Pinterestissä.