Kun päivä on koittanut, en voisi keksiä sopivampaa ajankohtaa jakaa sitä, mitä aion jakaa.

Niin kuin noin vuosi sitten, olin elänyt erittäin heikentävän fobian kanssa.

Korkeudet- upeat näkymät! Ei mikään ongelma!

Hämähäkit- mitä, ne söpöt pikku otukset!? Älä viitsi.

Suljetut tilat- vitsailetko? Vähän rauhaa ja hiljaisuutta!

Ei, pelkoni oli paljon vakavampi.

Ennen kuin alat kyseenalaistaa ovofobian oikeutusta, sinun pitäisi tietää, että Alfred Hitchcock oli ovofoobikko. Kyllä, mies yhden kaikkien aikojen oudoimman psykologisen trillerin – ”Psykon” – takana pelkäsi munia.

Säästäkää siis pilkkanne – munakammo on totta!

Ennen kuin menen yksityiskohtiin, haluaisin kuvata hetken, josta tämä kaikki sai alkunsa.

Kaksosveljeni James ja minä synnyimme kaksi kuukautta ennenaikaisina; kun olimme pikkulapsia, äitimme Trish etsi keinoja, joilla saisimme lisää proteiinia ruokavalioomme, jotta kasvumme edistyisi.

Hänelle oli ehdotettu – luoja ties kenen toimesta – että hän voisi halkaista raa’an kananmunan pulloihimme. Jamesilla ei ollut ongelmia – mutta minä en pystynyt pitämään sitä sisälläni. Juoni meni pieleen.

Voit ehkä ihmetellä, mistä tarkalleen ottaen en pitänyt kananmunissa. Kerron yksinkertaisesti – aivan kaikesta.

Haju sai minut oksentamaan.

Limainen rakenne käänsi vatsani.

Pelkkä kananmunan näkeminen tai kuulostaminen paistinpannulla sai minut kiemurtelemaan.

Jos joku kokkaisi kananmunia, minun olisi pakko poistua keittiöstä. Samoin jos joku söisi munia lähistöllä, minun olisi poistuttava huoneesta.

Jos jostain julmasta kohtalon käänteestä kananmuna löytäisi tiensä lautaselleni, kananmuna – ja kaikki ruoka-aineet, joihin kananmuna tai kananmunamehu joutui kosketuksiin – olisi hävitettävä.

Munan syöminen raakana tai kypsennettynä aiheutti minussa sekä ahdistusta että fyysistä pahoinvointia. En kestänyt sitä.

Sukulaiset ja ystävät pitivät sitä tietysti naurettavimpana asiana, jonka olivat koskaan kuulleet- mutta minulle- se ei ollut mikään vitsi.

Aloin tulla tietoiseksi siitä vaikutuksesta, joka sillä oli minuun. Tiesin, että olin jäämässä paitsi tärkeästä ravinnonlähteestä- mutta olin avuton- ja totesin itseni siihen tosiasiaan, että se oli vain niin kuin se oli.

Tämä lamauttava fobia vaikutti koko ruokavaliooni. Arvostelin muita ruokia – maistamatta niitä koskaan – ennakkokäsitysten perusteella. Päätin jotain katsomalla, etten pidä siitä; minusta tuli uskomattoman nirso syöjä.

Saatat myös ihmetellä, miten onnistuin selviytymään Etelä-Koreassa, jossa ruoka on niin äärimmäisen erilaista kuin mihin olin tottunut kotona Irlannissa. En valehtele, ensimmäinen kuukausi oli kidutusta. En tunnistanut mitään lautasellani olevaa ruokaa; se oli hyvin huolestuttavaa. En syönyt kahteen ensimmäiseen viikkoon yhtään kouluruokaa, en mitään.

Pian tajusin, että kananmunien pelkoni – ja kaikki nirsoiluni ruoan suhteen – olivat psykologisia. Päätin, että näin ei voi enää jatkua, vaan jonkin oli muututtava.

Aloin syödä lounasta ruokalassa, ja pikkuhiljaa tutustuin paremmin siihen, mitä söin. Aloin laajentaa makuhermojeni horisonttia, ja nautin siitä.

Eräänä iltana päätin, että oli aika ottaa seuraava suuri askel.

Ostin paikallisesta supermarketista tusinan kananmunia ja keitin ensimmäisen kananmunani 26-vuotiaana, pikkuruisessa kerrostaloasunnossa Etelä-Koreassa. Täytyy sanoa, etten erityisemmin nauttinut tuosta ensimmäisestä munakokkelista, mutta olin sekä helpottunut – että yllättynyt – siitä, että selvisin hengissä ja jäin eloon kertoakseni tarinan.

Sitä on kulunut melkein vuosi, enkä vietä päivääkään syömättä kananmunaa jollakin tavalla, muodossa tai muodossa. Täytyy tosin myöntää, että kulinaariset taitoni ovat puutteelliset, sillä en ole vielä uskaltautunut munakokkelia tai keitettyä pidemmälle. Se on työn alla.

En voi korostaa, miten suuri asia tämä oli minulle tuolloin. Tiedän, että jotkut teistä nauravat sille – ja vaikka puhun siitä nyt vitsikkäästi – mutta tämä todella oli minun Everestini.

Fobiani voittamisen seurauksena ruokavalioni on yleisesti ottaen parantunut ja olen (hieman) avoimempi kokeilemaan uusia asioita. Kokeilin tonnikalaa ensimmäistä kertaa vasta 3 kuukautta sitten, ja nyt en saa siitä tarpeekseni! Lisäksi rakastan ehdottomasti korealaista ruokaa.

Älkää käsittäkö minua väärin – olen edelleen nirso verrattuna useimpiin ihmisiin – mutta teen töitä sen eteen.

Joitakin ruokia, joita en vieläkään suostu syömään sen perusteella, miltä ne näyttävät, tuoksuvat tai tuntuvat, ovat muun muassa- mutta eivät ainoastaan:

• Tomaatti
• Sieni
• Sipuli
• Ananas
• Useimmat merenelävät

Ehkä jonain päivänä pystyn valloittamaan kilimanjarini – tomaatin!

Astumalla tuntemattomaan ja kokeilemalla uusia asioita – olivatpa ne kuinka isoja tai pieniä tahansa – tulemme ulos toiselta puolelta itsevarmempina, koska olemme oppineet itsestämme enemmän. Yritä löytää tapoja astua aika ajoin mukavuusalueesi ulkopuolelle – olet iloinen, että teit niin!

Seuraava tarina

Aiemmin tänään, kun istuin Soulin bussiterminaalissa, nuori, ehkä 6-vuotias tyttö lähestyi minua äitinsä kanssa rinnallaan. Otin kuulokkeet pois, laskin kirjani alas, hymyilin ja tervehdin. Pieni tyttö hymyili takaisin ja tervehti, samoin hänen äitinsä.

Nautin aina, kun korealaiset lapset tulevat luokseni ja yrittävät puhua englantia, se on hämmästyttävää.

Pienen tytön äiti nyökkäsi hänelle rohkaisevasti – ja hän jatkoi penkomista laukustaan pikkuruisilla käsillään, ennen kuin kalasti sieltä kovaksi keitetyn munan. Hän ojensi sen minulle ja toivotti hyvää pääsiäistä. Olin häkeltynyt. Aloin nauraa, samoin hänen äitinsä. Kiitin pientä tyttöä ja toivotin vastavuoroisesti hyvää pääsiäistä, ennen kuin hän lähti innoissaan jatkamaan matkaansa.

Se oli todella sydäntä lämmittävä hetki.

Hyvää pääsiäistä!