Pakistanin ulkoministeri Salman Bashir totesi hiljattain, että ”Pakistania, Intiaa ja muita Etelä-Aasian maita ja alueen yli miljardin ihmisen väestöä ei voi erottaa maantieteellisesti toisistaan”. Tämä huomautus on poikkeus Pakistanin vuosikausia jatkuneista yrityksistä kieltää Etelä-Aasian identiteettinsä ja liittyä sen sijaan muslimien Lähi-itään. Maantieteellisesti, kielellisesti, kulttuurisesti ja historiallisesti Etelä-Aasia on tärkeä osa Pakistanin persoonallisuutta. Silti vuosikymmenien ajan suurin osa Pakistanin poliittisista päättäjistä, älymystöstä ja strategioista on pyrkinyt käytännössä siirtämään Pakistanin muslimiarabien Lähi-itään. Intian nimi on peräisin Indus-joesta, joka virtaa nykyään pääasiassa Pakistanin läpi. Suurin osa Pakistanin jakoa edeltävästä historiasta on sama kuin Intian. Termi Pakistan on lyhenne, joka perustuu Keski-Aasiassa käytettyihin paikannimiin, jotka keskiaasialaisperäiset hallitsijat toivat Intiaan ja jotka lopulta yhdistyivät tai tulivat osaksi Intiaa. Ne eivät ole arabialaista alkuperää. Pakistanilaiset eivät puhu mitään tärkeimmistä Lähi-itään liitetyistä kielistä – arabiaa, persiaa ja turkkia – ja myös heidän ruokakulttuurinsa ja pukunsa muistuttavat enemmän Etelä-Aasian ruokia ja vaatteita. Kielellisesti suurinta osaa Pakistanin kielistä puhutaan muualla Etelä-Aasian mantereella: punjabia, sindhiä ja urdua (ja ennen Bangladeshin erottamista bengalia). Kulttuurisesti Etelä-Aasiassa harjoitettu islam on eronnut muiden muslimimaailman alueiden – erityisesti Lähi-idän – rituaaleista. Sufismi on vaikuttanut siihen enemmän ja se on ollut suvaitsevaisempaa. Hindulaisten tapojen ja paikallisen kulttuurin vaikutus islamin paikalliseen harjoittamiseen ja Etelä-Aasian muslimeihin on myös hyvin havaittavissa. Vuodesta 1947 lähtien Pakistanin poliittiset päättäjät ovat kuitenkin pyrkineet sekä sisä- että ulkopolitiikassa tietoisesti määrittelemään uudelleen yhteisen perinnön Intian kanssa. Pakistanin etelä-aasialaisen identiteetin marginalisointi ja läheisempi samaistuminen Lähi-idän muslimi-identiteettiin näyttää olleen osa laajempaa strategista päätöstä, jolla pyrittiin vahvistamaan Pakistanin ainutlaatuista identiteettiä. Olen kuvaillut tätä seikkaa tarkemmin kirjassani Explaining Pakistan’s Foreign Policy (Pakistanin ulkopolitiikan selittäminen): Pakeneminen Intiasta. Pian jakamisen jälkeen Pakistanin johtajat joutuivat miettimään, miten määritellä Pakistanin kansallinen identiteetti, joka erottuisi Intian identiteetistä. Pakistanin eri provinsseilla oli etnisiä tai kielellisiä erityispiirteitä, jotka tarjosivat perustan etniseen tai kielipohjaiseen nationalismiin, kun taas niiden yhteiset historialliset kokemukset ja perintö yhdistivät ne myös Intiaan. Pakistanin oli oltava erilainen kuin Intia, jos jakoa haluttiin perustella, ja tämä herätti kysymyksen Pakistanin identiteetistä. Pakistanilla ei ollut juurikaan omaa historiaa, johon se voisi vedota, vaan ainoastaan Intian sivilisaation historiaa (Intian muslimihistoria mukaan luettuna), josta se oli irtautunut. Brittiläisen Rajin jakaminen Intiaan ja Pakistaniin johti uuden Pakistanin valtion irtautumiseen Etelä-Aasian muslimivaltakunnan sydämestä, joka nyt oli osa ”hindulaista” Intiaa. Delhi oli vuosisatojen ajan ollut johdonmukaisesti Intian muslimivaltakuntien pääkaupunki. Intian muslimikulttuurin perintö oli kehittynyt Oudhin, Hyderabadin, Rampurin, Bhopalin, Murshidabadin, Golcondan ja Bijapurin kaltaisissa valtakunnissa. Näiden entisten kuningaskuntien alueet sijaitsivat nyt Intiassa eikä Pakistanissa. Näin ollen uudella valtiolla ei ollut alueellaan juurikaan yhteyksiä muslimien Etelä-Aasian perinteiden kultaisiin symboleihin. Pakistan olisi voinut valita jompaa kumpaa tietä: tunnustaa Intian historiansa ja altistaa itsensä jatkuvalle kritiikille, joka koski sen olemassaolon perusteita, tai yrittää luoda historiansa kertomuksen, joka vastaisi sen nykyisiä tavoitteita. Pakistanin johtajat valitsivat jälkimmäisen tien ja etsivät näin tehdessään episodimaisia todisteita Intian muslimien suhteellisen tuoreesta historiasta. Pakistanin ulkopolitiikassa on käytetty samoja termejä: koska Intiaa hallitsevat hindut, joiden kanssa muslimeilla on vain vähän yhteistä, Pakistanin on lähestyttävä sen länsipuolella sijaitsevia muslimivaltioita. Monet pakistanilaiset strategit ovat sitä mieltä, että Pakistanin pitäisi ohittaa Etelä-Aasia ja Etelä-Aasian alueellisen yhteistyön liitto (SAARC), koska se on vain sateenvarjo ”Intian hegemonian legitimoimiseksi”. Vaikka Pakistan on ollut Etelä-Aasian alueellisen yhteistyön järjestön (SAARC) jäsen sen perustamisesta vuonna 1985 lähtien, Pakistan pitää edelleen tärkeämpänä jäsenyyttään Islamilaisen konferenssin järjestössä (OIC). Jotkut pakistanilaiset tutkijat ja toimittajat väittävät, että aktiivinen jäsenyys OIC:ssä ja hiljainen liittyminen SAARC:iin kieltää legitimiteetin järjestöltä, jossa Intialla on hallitseva tai ensisijainen rooli. Tässä yhteydessä Pakistanin huippudiplomaatin äskettäinen huomautus on huomionarvoinen. Sen sijaan, että tätä pidettäisiin Pakistanin eteläaasialaisen identiteetin tunnustamisena, on analysoitava asiayhteyttä. Pakistan paheksuu sitä, että Intia asetetaan ”eri liigaan” kuin Pakistan, ja pakistanilaiset eivät halua, että heitä ”yhdistetään Afganistanin ongelmaan”. Voidakseen välttyä siltä, että Pakistan on osa ”Af-Pakia”, se on halukas pitämään itseään eteläaasialaisena, varsinkin jos se antaa Pakistanille mahdollisuuden saavuttaa vaikeasti saavutettava tasavertaisuus Intian kanssa. Kuitenkin pohjimmiltaan jotkut Pakistanissa pyrkivät edelleen Lähi-idän muslimi-identiteettiin välttääkseen tunnustamasta yhteistä perintöä Intian kanssa. Herää kysymys, kuvastaako ulkoministeri Bashirin lausunto, jossa hän korosti Pakistanin eteläaasialaisia juuria, strategisen uudelleenajattelun alkua maan hallitsevan eliitin keskuudessa.