Koko elämäni ajan olen taistellut vartaloni karvojen tuhoamisen kanssa.

Eniten olen käynyt sotaa jalkojeni, kainaloideni ja käsivarsieni tummia karvoja vastaan. Olen kamppaillut myös kasvojeni ja leukani karvojen kanssa – mikä ei oikeastaan ole ollenkaan harvinaista monille naisille. Siitä ei vain puhuta koko ajan.

On naisia, joilla ei yksinkertaisesti ole karvaisia sääriä tai edes mitään superkarvaisia ruumiinosia.

En todellakaan ole minä.

En muista tarkalleen ikää, jolloin virallisesti julistin sodan vartalokarvoitukselleni, mutta se taisi olla noin 11-vuotiaana.

Sitä lähtien olen ajellut, vahannut, nyppinyt, valkaissut ja jopa turvautunut laittamaan jalkoihini pelottavaa kemiallista voidetta, joka poltti ja sai ihoni ryömimään yrittäessäni hävittää säärikarvoitukseni.

Miksi tein tämän kaiken…?

Noh, vastaus sisältää elementtejä turhamaisuudesta, mukavuudesta ja yhteiskunnallisista odotuksista.

Kirjoitin kerran blogin päivästä, jolloin tyttäreni kysyi minulta, miksi ajelin jalkojani suihkussa, ja minä kuinka olin täysin hukassa järkevältä kuulostavan vastauksen kanssa. Sen lisäksi tajusin, että olin jo luonut hänelle sävyn sille, miten hänen tulisi suhtautua omiin jalkakarvoihinsa, jotka aikanaan kasvavat sisään.

Olen jopa huomaavinani salaa toivovani, että tyttäreni ei päätyisi samanlaiseksi kuin minä, jolla on superkarvaiset sääret. En tietenkään sano näitä asioita ääneen tyttärelleni, mutta yllätän itseni kuitenkin ajattelemasta näitä ajatuksia.

Miksi olisi niin paha asia, että hän perisi karvoitukseni? Mikä siinä on niin iso juttu?

Minäpä kerron, kuka oikeastaan ei pidä sitä isona juttuna. Mieheni.

Joo, mieheni ei välittäisi yhtään, jos en ajaisi sääriäni moneen päivään. Kyse on oikeastaan vain omasta karvaisten jalkojen kammostani.

Niin paljon kuin todella haluan olla sellainen nainen, joka ei välitä pätkääkään karvaisista sääristään, ei voi sanoa, etteikö olisi kiusallista ilmestyä lapsen kouluun tai johonkin mukavaan tilaisuuteen mekossa, jonka alta kurkistavat äärimmäisen karvaiset sääret – varsinkin jos ei ole tottunut tekemään niin.

Historia on osoittanut, että jo egyptiläisistä lähtien naiset ovat yrittäneet keksiä uusia ja parempia tapoja hävittää ei-toivottuja karvoja.

Miehet ovat yleensä vastuussa yhteiskunnalle vain kasvojensa tai – joissakin tapauksissa – karvaisen selkänsä karvoituksen poistamisesta. Mutta naisilta odotetaan melko pitkälti suhteellisen karvatonta vartaloa lukuun ottamatta pääkarvoja, joiden pitäisi tietysti olla täydelliset ja runsaat. Mene vain.

No, olen aika uupunut siitä, että olen yli 30 vuotta sotinut karvoitukseni kanssa. Luoja tietää kuinka paljon rahaa olen yksinäni käyttänyt karvoja poistaviin tuotteisiin. Karvanpoistoteollisuus on varmasti kukoistava bisnes.

Tässä mielessä olen päättänyt solmia aselevon. Heilutan valkoista lippua. Antaudun vihdoin sille, mitä en voi hallita, ja lopetan sodan vartaloni karvojen kanssa.

Olen siinä pisteessä, että voin tuntea karvaiset jalkani enkä inhota niitä. Kyllä, ne ovat karvaiset eivätkä suinkaan sileät, ja tulen luultavasti edelleen ajamaan parran säännöllisesti kesällä.

Mutta kadun kaikkea sitä aikaa ja rahaa, jonka olen käyttänyt yrittäessäni päästä eroon jostain, joka kasvaa minulle luonnostaan. Se on osa minua ja olen kyllästynyt vihaamaan sitä niin paljon ja niin pitkään ilman mitään muuta erityistä syytä kuin että en pidä sen ulkonäöstä tai siitä, että kaikki naiset lehdissä ovat karvattomia.

En enää häpäise kehoani karvojen takia ja lupaan olla tästä lähtien ystävällisempi itselleni. Toivottavasti en ole ainoa.

Lisää Michelleltä: Miksi kirjoitan yhä ex-miehestäni