Päiväisessä elämässämme yksi yleisimmin kohtaamistamme kysymyksistä on ’How is Life’ tai tarkemmin sanottuna ’How are you doing?’. Ja vastauksemme ovat ’hyvin menee’, ’tavalliseen tapaan’, ’hyvin menee’, blaa blaa jne.

En ole erilainen, kohtaan saman kysymyksen yhtä usein kuin muutkin. Ja vastaukset ovat yhtä samanlaisia kuin muillakin.

Mutta pieni itsetutkiskelu ja kaikki nämä vastaukset eivät läpäise testiä. Todellisuudessa tuhlaan taas yhden. Istuessani tässä juuri nyt tiedän varsin hyvin, että jos kohtaisin ’Millaista elämä oli’ viimeisenä kysymyksenä ennen kuin se menee ikuisuuteen; vastaus olisi ’jälleen yksi hukkaan’. Koska tapa, jolla se liikkuu, on niin ennalta arvattavissa. On niin tavallista tietää todellinen vastaus. Helvetti, silti vain imarrellaksemme itseämme tai ehkäpä ihmisiä ympärillämme näytämme joka päivä yhtä onnellisilta kuin aina ennenkin, kunnes kaikki muuttuu tuhkaksi.

On ihmisiä, jotka saapuvat suurella tervetulotoivotuksella ja löytävät kaiken paikoilleen aluksi. Sitten on niitä jotka eivät saa tätä etuoikeutta vaikka he suunnittelevat elämänsä ja asettavat tavoitteensa korkealle. Mutta suurimmalle osalle meistä, massoille, heti kun putoamme sisään ’Elämällä’ on oma suunnitelmansa meitä varten. Koko ajan yritämme tehdä sen toisin päin, mutta päädymme kuitenkin samaan keskivertotulokseen. Ja uskokaa minua, että se on totuus elämästämme. Tässä eeppisessä teatterissa näyttelemme statisteja ja katoamme ajassa jäljettömiin ja tuskin kukaan huomaa sitä. Miksi kutsutte tällaista kurjuutta, eikö se ole tilaisuuden hukkaamista?

Koulu, korkeakoulu, työpaikka, talo, auto, vaimo/aviomies, lapset, vapaa-aika, hauskanpito, onko se kaikki sitä, mitä varten elämä on. Olen varma, että useimmat meistä noudattavat samaa kaavaa, samaa iänikuista rutiinia. Mutta missä on motiivi? Missä on tarkoitus? Kysymmekö koskaan kaikessa tässä monimutkaisuudessa itseltämme, miksi olen täällä? Ja mitä minä teen? Onko se sen arvoista?

Vastaus taitaa olla harvoin! Koska olemme kiireisiä lankeamaan ansoihin; joskus tietoisesti, joskus tietämättämme. Ja ennen kuin huomaammekaan, kaikki on ohi. Toinen päättyy ja vastaus kysymykseen ’Millaista elämä oli’ jää taas yhdeksi hukkaan heitetyksi.”

Muistan vieläkin, vuonna 2010 häideni jälkeen minä ja vaimoni menimme sukulaisen luo. Ja tapaamisen jälkeen ennen kuin sanoimme heille hyvästit, vaimoni sanoi ’setä me kutsumme sinut meille kunhan vähän järjestelemme asioita’. Vastaukseksi setä hymyili ja sanoi, että epäilen, että saan kutsun! Vaimoni katsoi hämmentyneenä. Hän jatkoi, että asettautuminen kestää koko elämän, ja sitten kun luulet olevasi valmis, saat kutsun! Ja niin totta kuin sanoin, nyt on kulunut 7 vuotta, ja me olemme edelleen järjestelemässä asioita.

Asettautuminen on tosi kova homma elämässä. Siihen menee oikeasti koko elämä. Joten kai meidän pitäisi sen sijaan, että juoksentelemme ympäriinsä asettuaksemme aloillemme, yrittää etsiä sitä tarkoitusta. Meidän pitäisi antaa itsellemme jokin motiivi elämässä. Pesänpitäjän sijasta meidän pitäisi vapauttaa itsemme ja olla tutkimusmatkailijoita. Meidän olisi asetettava itsellemme jokin tavoite, jonka avulla voimme antaa takaisin yhteiskunnalle, planeetalle, joka on korjannut meitä niin kauan. Lyhyesti sanottuna, sen sijaan, että olisit tavallinen sinä, yritä tehdä elämässäsi jotain erilaista. Mahdollisimman positiivisella tavalla. Olemalla antaja, tutkimusmatkailija. Ainakin loppujen lopuksi luulen, että vastaus kysymykseen ”Millaista elämä oli” olisi hieman erilainen tällä tavalla kuin tavallisesti.

Kiitos!