”Iggy!”

Se oli huuto, joka kuului jääkiekkomaailman ympärillä, ja se varmasti kuului äänekkäästi ja selvästi televisiovastaanottimen kautta kouluni asuintalon yhteisessä tilassa Karlstadissa, Ruotsissa.

Olin kanadalainen, joka seurasi kotijoukkuettaan vieraiden penkiltä yhdeksän aikavyöhykkeen ja yli 7000 kilometrin päässä, ja vatsassani kiehui hermojen, pahoinvoinnin ja ripauksen koti-ikävää sisältävä muhennos, joka nousi ja laski jokaisen jäälle nousseen ryntäyksen, laukauksen ja torjunnan myötä Kanadan ja Yhdysvaltojen välisessä kultaottelussa Vancouverin olympialaisten 2010 viimeisenä päivänä.

Olin tehnyt oman osani isänmaallisuuden puolesta koko noiden kisojen ajan, pohjustanut uusien kansainvälisten ystävieni (ja väliaikaisten kansainvälisten jääkiekkovihollisteni) keskuudessa Kanadan jääkiekkovoittoa Vancouverissa. Olin ystävystynyt muutaman amerikkalaisen luokkatoverini kanssa kuuden kuukauden ulkomaanopintojeni alkuaikoina, mutta tänä iltana istuimme huoneen vastakkaisissa päissä ruotsalaisten, saksalaisten, latvialaisten, hollantilaisten ja useiden muiden sohvilla, tuoleilla ja pöydissä istuvien ihmisten erottamina, jotka olivat uteliaita kokemaan tämän paljon puhutun Kanada-U.

Voin vieläkin tuntea kauhun jysähdyksen, kun muistelen Zach Parisen tasoitusmaalia 24 sekuntia ennen loppua, aivan kuten kuulen vieläkin amerikkalaisten tähdellä koristeltujen kavereideni ”U-S-A!” -huudot, kun he marssivat parvekkeelle juhlimaan 2-2-pelin voittoa.

Punavalkoinen sydän, jota olin iloisesti kantanut hihassani tätä peliä edeltävinä päivinä, oli nyt kiilautunut tiukasti kurkkuuni, kun odotin hiljaa, ahdistuneena (ja luultavasti neuroottisesti) jatkoaikaa. Kuvittelin kanadalaiskansani kotona tekevän samoin, kansakunta yhdistyneenä pahoinvoinnissa.

Ja sitten, hieman yli seitsemän minuuttia jatkoajan jälkeen, se tapahtui. Sidney Crosby murtautui USA:n alueelle, laukoi laukauksen, joka kimposi amerikkalaisesta maalivahdista Ryan Milleristä nurkkaan, haki sitten oman reboundinsa ennen kuin lähetti nopean syötön ylös laudoille linjatoveri Jarome Iginlalle.

Silloin me kaikki kuulimme sen: ”Iggy!”

Iginlaa raahattiin jäälle USA:n puolustaja Ryan Suterin toimesta, mutta hän onnistui silti vastaamaan Crosbyn kiireelliseen kutsuun täydellisellä syötöllä. Kapea rako Millerin tyynyjen välissä riitti siihen, että kiekko löysi tiensä verkon perukoille ja lopulliseen lepopaikkaansa kansakuntamme historiassa.

Crosbyn kädet kohosivat ja niin kohosivat minunkin käteni, kun heittäydyin sohvalla istumapaikaltani kanadalaismieheni syliin – aivan kuten tiesin lukemattomien kanukkien tekevän kotimaassaan juuri sillä hetkellä. Crosby löi kultaa, ja kansallinen pelimme oli jälleen kerran meidän.

Joka kanadalaisella on oma tarinansa tuosta pelistä, tuosta hetkestä – missä he olivat, mitä he tunsivat ja miten he juhlivat.

Kanadalaisia pyydettiin hiljattain osana The Canada Project -hanketta tehdyssä tutkimuksessa valitsemaan maamme ikonisin urheiluhetki. Virallinen, joukkorahoitteinen vastaus paljastetaan CityTV:ssä Kanadanpäivänä, mutta jos minulta olisi kysytty, minun ei olisi tarvinnut miettiä kovasti omaa vastaustani.

On monia muitakin kanadalaisia riemuvoittoja, jotka ovat yhdistäneet meitä, olipa kyse sitten jäällä (Paul Hendersonin Summit Seriesin ratkaisumaali vuonna 1972, Mario Lemieux’n voittomaali Neuvostoliittoa vastaan Kanada Cupissa 1987) tai baseball-kentällä (Joe Carterin räjäytys vuonna 1993), yleisurheilussa (Donovan Baileyn ennätysjuoksu, jolla hän voitti kultaa miesten 100 metrin juoksussa Atlantan olympialaisissa 1996, on aina tärkeä osa kansakuntamme historiaa) tai jalkapallokentällä (Christine Sinclair ja Kanadan naisjoukkue ovat ottaneet valtavia edistysaskeleita lajin edistämiseksi maassamme).

Mutta mitä tulee ikonisimpaan hetkeen, sen on oltava jääkiekko – ja sen on oltava Sid.

Seitsemän vuotta noiden kisojen jälkeen kultaista maalia on juhlittu, tutkittu ja pohdittu useita kertoja.

Samaisessa Kanada 150 -tutkimuksessa kanadalaiset äänestivät Crosbyn ”2000-luvun parhaaksi urheilijaksi”. Tässä on jaottelu:

Totta kai se oli Crosby. Cole Harbourista, N.S.:stä, kotoisin oleva Kid oli jo kaiverruttanut nimensä jääkiekkohistoriaan olemalla nuorin pelaaja, joka oli kapteenina voittanut joukkueensa Stanley Cupin vajaa vuosi aiemmin, ja hän voittaisi vielä kaksi Stanley Cupia (ja jatkaa?) Penguinsin kanssa. Hän on viime vuosikymmenen paras pelaaja – hän on ruumiillistanut sen, mitä me kanadalaiset haluamme jääkiekkoilijalta ja johtajalta sekä NHL:ssä että maajoukkueessa – ja hän tulee jäämään yhdeksi kaikkien aikojen suurimmista pelaajista, ei kaukana itse Suuren jälkeen.

Kanada oli voittanut olympiakultaa miesten jääkiekossa kahdeksan vuotta aiemmin vuoden 2002 talviolympialaisissa (tietysti hieman Lucky Loonien avustuksella) ja voittaisimme sen vielä kerran Sotshin 2014 kisoissa Crosbyn kantaessa C:tä.

Mutta Vancouverin kisat olivat jotain erityistä – ne kuuluivat kotijoukkueelle, sillä kanadalaiset urheilijat jokaisessa urheilulajissa tasoittivat siellä tietä miesten jääkiekkofinaaliin 28. helmikuuta, mukaan lukien naisten jääkiekkojoukkue, joka oli voittanut kultaa Team USA:sta vain kolme päivää aiemmin.

Kanada voitti Vancouverissa 2010 27 mitalia, eniten maamme talviolympialaisten historiassa, ja Crosbyn maali toi isäntämaalle 14. kultaa. Tämä lujitti Kanadan asemaa mitalitaulukon kärjessä ja ylitti aiemman ennätyksen, joka oli 13 kultaa yksittäisissä kisoissa ja jonka Neuvostoliitto (1976) ja Norja (2002) olivat jakaneet.

Crosbyn kultaisesta maalista on tullut tärkeä osa jääkiekkohistoriaamme, kuten Hendersonin ihmeellisestä Summit Series -maalista melkein neljä vuosikymmentä aiemmin, Crosbyn kultaisesta maalista on tullut tärkeä osa jääkiekkohistoriaamme, ja se on tapahtuma, joka voi ansaita sellaisen statuksen, että se ansaitsee ”Missä olit silloin, kun…” -arvon. Itse peli on Kanadan historian katsotuin televisiotapahtuma, ja 26,5 miljoonaa ihmistä tässä maassa katsoi sitä jossain vaiheessa – eikä kukaan katsojista pettynyt maaliin. Ja juuri se tekee siitä niin ikonisen kanadalaisen hetken, jonka kotikenttäelementti nostaa sen korkeimpaan arvoonsa.

Kultainen maali toi meille iloa, antoi meille kerskumisoikeuden yhdessä suurimmista urheilukilpailuistamme ja sulki kirjan maagisista 17 päivästä Vancouverissa. Peli yhdisti kanukit maan joka kolkassa – ja ympäri maailmaa – odotuksessamme ja ahdistuksessamme, hermoissamme ja pahoinvoinnissamme sekä iloisessa, hymniä laulavassa juhlassa, joka jatkui päiväkausia.

Huudoimme silloin ja muistelemme nyt, nostamme hetken kattoon punavalkoisissa sydämissämme.

Tahdotko tietää Kanadan valinnan ikonisimmaksi urheiluhetkeksi? Kuuntele Kanadanpäivän Breakfast Televisionia CityTV:llä klo 7.00 EST.