Loppujen lopuksi elämä Endiangissa, Albertassa, kojoottimaan sydämessä, ei ole helppoa lyhytjalkaisille ja älykkyysosamäärältään heikoille eläimille. Niinpä kun hän ja hänen vaimonsa neljä vuotta sitten hankkivat kalustoa maatilalleen, he tarttuivat pieneen ilmoitukseen, jossa myytiin pientä parvea islantilaisia lampaita.

”Ne eivät ole ’paranneltua rotua’, joten kyseessä ovat samat lampaat, jotka juoksentelivat ympäri Islantia viikinkiaikana. Ne ovat enemmänkin villejä vuoristolampaita”, sanoo Somerville, Iceland Sheep Breeders of North America -järjestön vt. puheenjohtaja. ”Olen nähnyt, miten nämä lampaat ottavat koiria vastaan. Olen melko varma, että ne pärjäisivät myös kojootille.”

Mutta ne eivät ole villejä. Itse asiassa 28-vuotias Somerville on varma, että ne ovat älykkäämpiä kuin tavalliset kaupalliset lampaat, ja hän luottaa niihinÂ; hän istuu joskus keskellä karsinaa ja pitää seitsemän kuukauden ikäistä poikaansa sylissään, kun lampaat nuuskaavat heidän kasvoillaan.

On monia syitä siihen, miksi yhä useammat ihmiset – pääasiassa maanviljelijät ja neulojat – ovat kiintyneet islanninlampaisiin. Rotu, jolla on hienorakeinen liha ja villaturkki, joka on sekä ilmavan kevyt että karu, on säilyttänyt yhden maatalousmaailman puhtaimmista verilinjoista, ja sillä on romanttinen ja villi historia.

Ilman lampaanmaitoa, -lihaa ja -nahkoja hänen viikinkiaikaiset esi-isänsä olisivat eläneet mahdottomassa tilanteessa, sanoo Reykjavikissa asuva neulontaopettaja ja entinen sairaanhoitaja RagnheiÁ°ur EirÁksdÁ³ttir. ”Ne olivat välttämättömiä täällä selviytymiselle”, hän sanoo. Kolme vuotta sitten hän perusti Knitting Iceland -matkailuyrityksen, joka palvelee pääasiassa amerikkalaisia ja kanadalaisia neulojia.

”Kursseillani puhun paljon lampaista, kulttuuristamme, maanviljelijöistä ja perinnöstämme”, hän sanoo. ”Jos esittelet jollekin pelkän lankakerän, sillä ei ole samanlaista vaikutusta kuin sillä tarinalla, sillä, että koko kansakunnan perintö seuraa tuota lankakerää.

Islanninlammas on muinainen pohjoiseurooppalainen rotu, hieman nykyisiä lajikkeita pienempi, jonka kaksikerroksinen turkki soveltuu ainutlaatuisella tavalla kylmiin ja kosteisiin olosuhteisiin, sanoo EirÁksdÁ³ttir. Islannissa niitä kasvatetaan ensisijaisesti lihan vuoksi, mutta villa on arvokas sivutuote. Sisempi kerros eli thel on eristävä, erittäin kevyt ja hyvin ilmava, kun taas ulompi kerros eli tog on pitkä, vahva ja vettä hylkivä. Nämä kaksi kerrosta muodostavat yhdessä karstattuna lopin, monipuolisen villan, jota käytetään lopapeysan neulomiseen, eli islantilaisen perinteisen villapaidan, jossa on samankeskisiä renkaita.

EirÁksdÁ³ttirin mukaan nykyään on trendikästä, että turistit tuovat kotiinsa matkamuistoksi islantilaisen villapaidan, mikä tarkoittaa, että vaatimattomasta lopapeysasta on nopeasti tulossa statussymboli.

”Täällä ne ovat kaikilla: vauvoilla, vanhoilla miehillä satamassa, hipstereillä, jotka käyttävät hupparin sijasta lopi-puseroita”, hän sanoo nauraen.

Kesän huipulla, ennen jokavuotista teurastusta, lammaslampaita on Islannissa kolminkertainen määrä ihmisväestöön verrattuna, noin 500 000. Kesäisin villinä kulkevat lampaat ovat kaikkialla saaren karussa, kivikkoisessa maisemassa, ja joskus ne kiipeävät jättimäisille vuorille etsimään syötävää sammalta ja yrttejä, joista ne näkyvät vain pieninä valkoisina, mustina ja ruskeina pilkkuina tuhansien metrien korkeudessa.

Keväällä leikattava villa on karkeaa, ja sitä käytetään yleensä mattoihin, kun taas syksyllä leikattavalla villalla on arvokasta lopi-villaa. Maassa on vain yksi teollinen kehräämö, Ástex, jonka omistaa 1 800 lampaankasvattajan muodostama osuuskunta. Noin 1 000 tonnista raakavillaa tehdas tuottaa noin 454 tonnia käsin neulottavaa ja huovutettavaa villaa, josta noin 60 prosenttia myydään kotimaahan.

Kun chicagolainen neuloja ja kuitutaiteilija Noelle Sharp pääsi kolmen kuukauden residenssijaksolle Islantiin, hän ei odottanut, että hän asuisi lammastilalla keskellä ei mitään. Mutta juuri siellä hän löysi ensimmäisen kerran lopin neulomisen ilot.

Noelle Sharp

”Siinä on hienoja kuituja, jotka ovat vähän karvaisia. Työskentelen kehräämättömän lopin kanssa, ja minulta kesti pari viikkoa tottua siihen, koska se oli kuin neuloisi ilmalla”, Sharp sanoo. ”Lisäksi se on itsepuhdistuvaa, joten minulle sanottiin, että islantilainen villapaita pitää pestä vain kerran vuodessa. En ollut koskaan kuullut siitä aiemmin.”

Takaisin Illinoisissa Sharp sanoo, että lopi on ainoa hänen käyttämänsä kuitu, jota ei ole valmistettu Amerikassa. Vaikka sitä voi olla vaikea löytää täältä – hän tilaa omansa suoraan Islannista – hän sanoo, että se on saamassa kulttimaista suosiota neulepiireissä. ”Mitä tulee muotiin, Islanti on tänä vuonna valtava juttu”, sanoo Sharp, joka myy töitään verkossa. ”Joskus kun neulon julkisesti, neulojia tulee luokseni ja kysyy: ’Onko tuo lopi ja mistä sait sen?'”

Ástexin markkinointipäällikön Hulda HÁ¡konardÁ³ttirin mukaan lopin myynti Pohjois-Amerikkaan on noin 20 prosenttia heidän vientimarkkinoistaan, ja myynti on kasvanut 30 prosenttia vuodesta 2009. Osa kasvusta johtuu hänen mukaansa siitä, että neulojien on yhä vaikeampi löytää puhdasta neulevillaa yleensä halvempien viskoosi- ja akryylisekoitusten sijasta.

Mutta Sharp sanoo, että villassa on muutakin aitoutta, materiaalille ominaista yhteenkuuluvuuden tunnetta maatalouteen ja lampaisiin. ”Islannissa tapasin erään kutojan, joka opettaa kutomista ja neulomista. Koska puista oli pulaa, vanhemmat ihmiset kietoivat lankansa lampaanluiden ympärille ja käyttivät niitä nuppineuloina. Hänellä oli kokonainen kulho luita, joiden ympärille oli kiedottu lankaa. Se oli hyvin viikinkimäistä”, Sharp sanoo.

Ja sitten, hän sanoo, on vielä haju. ”Studiooni tulee kaikenlaista villaa, ja joskus se tuoksuu ihanalta islantilaiselta lampaalta, todella lämpimältä ja maanläheiseltä”, hän sanoo. ”Vaikka niissä on kirkkaita värejä, tuntee, että niitä ei ole saastutettu väriaineilla tai muulla vastaavalla. Sitä pitää todella haistaa. Se tuoksuu lampaalta. Muu villa ei tuoksu miltään.”

Kotimaisen lopin kysyntään vastaaminen on ollut Somervillen mukaan haastavaa, varsinkin kun heistä ”ei tule miljonäärejä myymällä villaa ja fleeceä”. Silti hän saa säännöllisesti puheluita muilta viljelijöiltä, jotka haluavat oppia lisää rodusta, ja tällä hetkellä Pohjois-Amerikassa on 300 viljelijää, jotka ovat rekisteröityjä islanninlampaiden omistajia. Loppujen lopuksi, kuten hän sanoo: ”Joskus haluaa vain jotain, joka on omavaraisempi.”

Jos haluat ilmaisen islantilaisen villapaidan neulekaavion, klikkaa tästä