Eutanasia on yksi lääketieteen etiikan vanhimmista kysymyksistä. Se on kielletty alkuperäisessä Hippokrateen valassa, ja useimmat uskonnolliset perinteet ovat johdonmukaisesti vastustaneet sitä antiikin ajoista lähtien – lukuun ottamatta muuten aborttia, jonka katolinen kirkko on virallisesti kieltänyt vasta 1800-luvun puolivälistä lähtien.

Eutanasia on laaja aihe, jolla on monia ulottuvuuksia. Rajoitun tässä artikkelissa avustettua kuolemaa koskevaan kysymykseen, joka vaikuttaa minusta yhdeltä aikamme polttavimmista kysymyksistä.

Kapkaupungin emeritusarkkipiispa Desmond Tutu nosti sen jälleen esiin 85-vuotissyntymäpäivänään Washington Postin artikkelissa. Hän kirjoitti:

Olen valmistautunut kuolemaani ja tehnyt selväksi, etten halua, että minua pidetään hengissä hinnalla millä hyvänsä. Toivon, että minua kohdellaan myötätuntoisesti ja että minun sallitaan siirtyä elämän matkan seuraavaan vaiheeseen valitsemallani tavalla.

Avustettu kuolema voi tapahtua lääkärin avustaman itsemurhan (PAS) muodossa. Tällöin lääkäri avustaa kärsivää ja kuolemaa lähestyvää potilasta saamaan käyttöönsä tappavaa ainetta, jonka potilas itse ottaa tai antaa. Jos lääkäri ei kykene siihen, hän – potilaan pyynnöstä – antaa tappavan aineen, joka lopettaa potilaan elämän.

Jälkimmäisestä menettelystä käytetään myös nimitystä ”vapaaehtoinen aktiivinen eutanasia” (VAE). En käsittele kysymystä tahattomasta eutanasiasta – jossa kärsivän potilaan elämä lopetetaan ilman hänen nimenomaista suostumustaan – menettelystä, joka on mielestäni eettisesti paljon ongelmallisempi.

Eutanasian passiivinen muoto

Termi ”vapaaehtoinen aktiivinen eutanasia” antaa ymmärtää, että on olemassa myös passiivinen eutanasian muoto. Se on passiivista siinä mielessä, että mitään ei tehdä ”aktiivisesti” potilaan tappamiseksi, mutta mitään ei myöskään tehdä kuolemanprosessin estämiseksi ja että elintoimintojen lopettaminen, joka on selvästi turhaa, on sallittua.

Eetikot kyseenalaistavat kuitenkin yhä useammin ”aktiivisen” ja ”passiivisen” eutanasian välisen eron moraalisen merkityksen. Syynä on yksinkertaisesti se, että on uskottavaa väittää, että tappavan aineen antaminen on ”aktiivista”, mutta elintoimintojen lopettaminen (esimerkiksi hengityskoneen kytkeminen pois päältä) on ”passiivista”. Molemmat ovat selvästi havaittavissa ja kuvattavissa olevia toimia, ja molemmat ovat potilaan kuoleman välittömiä syitä.

Lääkäriavusteisen itsemurhan tai vapaaehtoisen aktiivisen eutanasian vastustamiseen on useita syitä. Kaikissa uskonnollisissa perinteissä ja lähes kaikissa kulttuureissa ihmiselämälle annettu arvo, kuten murhan kielto, on niin läpitunkeva, että se on osa yleistä oikeutta eikä lakisääteistä oikeutta.

Lääkärikunnan vastustaminen sitä kohtaan, että heidät nähdään tai heitä käytetään ”tappajina” eikä ihmiselämän pelastajina, sekä toisinaan perusteltu pelko lääkärin avustaman itsemurhan tai vapaaehtoisen aktiivisen eutanasian mahdollisesta väärinkäytöksestä on toinen syy. Tällaisen mahdollisen väärinkäytön pääasiallisia uhreja voisivat hyvinkin olla yhteiskunnan haavoittuvimmat ja vähävaraisimmat jäsenet: köyhät, vammaiset ja vastaavat. Ne, jotka eivät pysty maksamaan pitkäaikaista majoitusta kalliissa hoitolaitoksissa ja teho-osastoilla.

Arvonarvoinen kuolema

Lääkäriavusteisen itsemurhan tai vapaaehtoisen aktiivisen eutanasian tueksi esitetään usein väite, että koska ihmisillä on oikeus elää arvokkaasti, heillä on myös oikeus kuolla arvokkaasti. Jotkin sairaudet ovat yksinkertaisesti niin kivuliaita ja tarpeettomasti pitkittyneitä, että lääkärikunnan kyky lievittää kärsimystä palliatiivisen hoidon avulla ylittyy.

Kestämätön kuolemaan johtava kärsimys riistää uhreilta suurimman osan heidän ihmisarvostaan. Lisäksi lääketieteellinen tiede ja käytäntö kykenevät tällä hetkellä pidentämään ihmiselämää ennennäkemättömällä tavalla. Se voi olla pidentämistä, joka liian usein johtaa samalla tarpeettoman ja turhan kärsimyksen pitkittymiseen.

Sekä perheisiin että terveydenhuoltojärjestelmään kohdistuu valtavia paineita käyttää aikaa ja erittäin kalliita resursseja potilaisiin, joilla on vain vähän tai ei lainkaan mahdollisuuksia toipua ja joiden kohtalona on peruuttamattomasti kuolla. Väitteen mukaan ei ole epäinhimillistä tai epäkunnioittavaa auttaa tällaisia potilaita – erityisesti jos he sitä selvästi ja toistuvasti pyytävät – saattamaan elämänsä päätökseen.

Itse kannatan paljon enemmän PAS:n ja VAE:n puolesta puhuvia kantoja, vaikka vastakkaiset argumentit tuovatkin esiin kysymyksiä, joita on käsiteltävä. Uskon, että useimmat näistä kysymyksistä (esimerkiksi haavoittuvassa asemassa olevien potilaiden hyväksikäytön vaara) voidaan ratkaista tyydyttävästi sääntelyllä.

Asistetun itsemurhan puolesta puhuva argumentti

Lääkärin avustaman itsemurhan tai vapaaehtoisen aktiivisen eutanasian puolesta puhuva argumentti on vakuuttavin argumentti, joka puoltaa itsemurhan tekemistä demokratiassa. Oikeus tehdä itsemurha on mielestäni yksinkertaisesti yksi niistä hinnoista, jotka meidän on oltava valmiita maksamaan demokratian kansalaisina.

Meillä ei ole oikeutta, eikä meillä ole mitään havaittavaa roolia olemassaolon syntymisessä. Mutta meillä on oikeus päättää, kuinka kauan olemme olemassa. se, että meillä on oikeus itsemurhaan, ei tarkoita, että on aina (moraalisesti) oikein toteuttaa tuo oikeus.

On vaikea kieltää 85-vuotiaan, jolla on kuolemaan johtava haimasyöpä ja jolla ei ole juuri lainkaan perhettä ja ystäviä jäljellä, oikeutta tehdä itsemurha tai pyytää avustettua kuolemaa. Tässä tapauksessa hänellä sekä on oikeus, että hän on oikeassa, jos hän käyttää oikeuttaan.

Vertaa tätä tilanteeseen, jossa 40-vuotias mies, aviomies ja kolmen pienen lapsen isä, on kavaltanut yrityksen varoja ja joutuu nyt käräjille. Hänelläkin on oikeus tehdä itsemurha. Väittäisin kuitenkin, että hänen ei olisi moraalisesti oikein tehdä niin, kun otetaan huomioon hänen perheelleen koituvat vakavat seuraukset. Se, että meillä on oikeus, ei tarkoita, että on aina oikein toteuttaa tätä oikeutta.

Asittamani argumentti lääkärin avustaman itsemurhan tai vapaaehtoisen aktiivisen eutanasian puolesta perustuu siis oikeuteen itsemurhaan, joka on mielestäni demokratian perusta.

Ajatellaanpa vaikka vakavasti sairasta henkilöä, joka on kuolemansairas, joka kuolee seuraavan kuuden kuukauden aikana eikä hänellä ole mitään mahdollisuuksia lievitykseen tai parantumiseen. Tämä henkilö kärsii sietämättömästi ja/tai sitkeästi, usein siksi, että hän on peruuttamattomasti riippuvainen elintoiminnoista. Potilas pyytää toistuvasti, esimerkiksi vähintään kaksi kertaa viikossa, että hänen elämänsä lopetetaan. Olen vakuuttunut siitä, että lääkärin avustama itsemurha tai vapaaehtoinen aktiivinen eutanasia on tässä tilanteessa paitsi inhimillinen ja kunnioittava myös moraalisesti oikeutettu tapa toimia.

Lääkärin ammatin ensisijainen tehtävä ei ole pidentää elämää tai edistää terveyttä, vaan lievittää kärsimystä. Meillä on oikeus kuolla arvokkaasti, ja lääkärikunnan velvollisuus on avustaa siinä.