MARYLAND, KUKA MARYLAND?

Kun vaadin, että Maryland on ”eteläinen” osavaltio, georgialaissyntyinen tyttöystäväni vain hymyilee ja katsoo minua holhoavasti ”harhaanjohdettu miesparka”. Mutta vaikka sitä ei ehkä pidettäisikään sellaisena Georgiassa tai Alabamassa, Maryland on ”eteläinen” osavaltio, koska se sijaitsee Mason-Dixon-viivan alapuolella ja sillä on suuri orjaväestö – 87 189 orjaa vuoden 1860 väestönlaskennan mukaan.

Olemme tottuneet ajattelemaan ”osavaltioiden” mittakaavassa, ymmärrettävistä syistä johtuen, mutta tuossa mittakaavassa ajatteleminen ei anna täsmällistä kuvaa yhteisöistä, perheistä ja yksilöistä. Marylandissa voidaan puhua laajasti neljästä alueesta, mikä tekee sen käyttäytymisestä ymmärrettävämpää.

1. Etelä-Maryland, siirtokunnan ydin, joka perustettiin englantilaisten katolilaisten turvapaikaksi (piirikunnat on useimmiten nimetty pyhimysten mukaan), oli vuonna 1860 taantuva, orjatyövoimasta riippuvaisten tupakkaviljelmien alue, jonka talous oli pysähdyksissä ja väkiluku laskussa.

2. Itäinen Maryland (Frederick Douglassin ja Harriet Tubmanin synnyinpaikka) oli niin eristyksissä muusta osavaltiosta, että siellä puhuttiin toisinaan siitä, että se haluttaisiin irrottaa ja liittää Delawareen. Tuon hukkuneen jokilaakson mutkitteleva rantaviiva muodosti luonnollisen turvapaikan salakuljetukselle ja kasvatti yleisesti uhmakkaan paikallisen kulttuurin. Se oli asutettu lahden suulta ylöspäin 1600-luvulla, ja sitä yhdistivät etniset ja taloudelliset siteet Tidewater Virginian kanssa.

Orjien määrä siellä oli vähentynyt, kun talous monipuolistui tupakasta hedelmänviljelyyn, ja vapaa musta väestö oli suuri ja taloudellisesti merkittävä. Lainsäädännölliset yritykset rajoittaa Marylandin mustien taloudellista vapautta torjuivat Eastern Shoren orjanomistajat, jotka tiesivät mustien vapaiden ihmisten merkityksen alueelleen.

Olen maininnut, että esivanhempani kuuluivat niihin Eastern Shoren orjanomistajiin, jotka vapauttivat irtaimistonsa vuosina 1790-1840, vaikkakaan lopputulos ei ollut onnellinen.

3. Osavaltion länsipäähän, Catoctin-vuoren laaksoihin ja kumpuilevaan viljelysmaahan, oli tullut asutusta Pennsylvanian kautta sinne saapuneilta, suurelta osin saksalaista syntyperää olevilta ihmisiltä, ja se on säilyttänyt kulttuurisen yhteytensä pohjoiseen. Täällä oli vain vähän orjia.

4. Kaiken keskellä oli Baltimore, joka oli Amerikan neljänneksi suurin kaupunki vuonna 1860 (New Yorkin ja Brooklynin, jotka olivat silloin erillisiä kokonaisuuksia, sekä Philadelphian jälkeen) 212 418 asukkaallaan. Sen teollisuus oli suurempi kuin minkään muun eteläisen kaupungin. Sen satamasta laivattiin hiiltä läntisistä kreivikunnista ja tekstiilejä kaupungin tehtaista sekä tupakkaa ja viljaa.

Eräs vuonna 1860 saapunut vierailija muisteli myöhemmin, että ”Baltimoressa oli pohjoisia piirteitä talouden ja kaupan alalla, jotka muistuttivat suuresti Philadelphiaa, New Yorkia tai Bostonia, mutta kulttuurisesti ja sosiaalisesti Baltimoressa oli eteläisiä siteitä, jotka olivat mitä ilmeisimpiä”. Se tuo mieleeni John F. Kennedyn sutkautuksen Washingtonista: ”Kaupunki, jossa on etelän tehokkuutta ja pohjoisen viehätysvoimaa.”

Vuonna 1860 kaupungissa oli 52 000 ulkomailla syntynyttä asukasta – 28 prosenttia valkoisen väestön kokonaismäärästä. Se oli ollut 1850-luvulla Know-Nothingismin pesäke. Siellä oli 25 000 vapaata mustaa sekä 2 218 orjaa.

Lincoln ei eri syistä ollut vakavasti otettava ehdokas Marylandissa vuoden 1860 vaaleissa. Hän sai vain 1211 ääntä osavaltion laajuisesti, vaikka en tiedä oliko yhtään piirikuntaa, jossa hän ei saanut yhtään ääntä, kuten joku on ehdottanut. Se on mahdollista, ja jos sellainen piirikunta oli, Charles on hyvä ehdokas.

Sen sijaan kilpailu käytiin Bellin ja Breckenridgen välillä, tai kuten tuon ajan sanomalehdissä yleisesti ilmaistiin: ”Bell ja Union, Breckenridge ja Disunion”. Know-Nothing-liikkeen diskreditoitunut tila Baltimoressa näyttää kuitenkin olleen ratkaiseva tekijä, ja se maksoi Bellille (joka ei ollut riittävän etäällä siitä) Baltimoren äänet. Breckenridge voitti osavaltion, mutta hänen marginaalinsa oli alle prosentin.

Lincolnin valinnan ja S.C:n irtautumisen jälkeisessä kriisissä Maryland yritti ohjata neutraalia kurssia. Huolimatta laajalle levinneistä etelävaltioiden sympatioista osavaltiossa oli erään historioitsijan sanoin ”piilevää unionismia”. Se joutui myös olemaan tärkein taistelukenttä, jos sota syttyisi. Lainsäätäjävuosi oli vapaavuosi, ja kuvernöörinä toimi ovela Thomas H. Hicks, itärannikolta kotoisin oleva orjanomistaja, joka oli jossakin vaiheessa kuulunut osavaltion kaikkiin suuriin puolueisiin. Hän noudatti ”mestarillisen passiivisuuden” politiikkaa kieltäytyessään kutsumasta lainsäätäjän ylimääräistä istuntoa koolle.

Vaalien ja Sumterin hyökkäyksen välisenä aikana osavaltioiden komiteat kutsuivat koolle rajaosavaltioiden kongressin, tukivat aktiivisesti Crittendenin kompromissia (joka olisi palauttanut unionin perustuslaillisella takuulla orjuudesta) ja lähettivät delegaatteja Washingtonin rauhankonferenssiin helmikuussa 1861.

Huhtikuun 19. päivänä ensimmäiset suuret joukot unionin sotilaita (noin 2 000) saapuivat Baltimoreen junalla matkalla suojelemaan Washington D.C:tä. Heidän oli vaihdettava asemaa Philadelphia, Wilmington ja Baltimore -linjalta B&O-linjalle, mikä merkitsi marssimista President Streetiltä Camden Streetille, ja matkan varrella 6. Mass. rykmentin kimppuun hyökkäsi separatistijoukko, joka oli sekoitus ”laiturirottia”, jotka olisivat taistelleet ketä tahansa vastaan mistä tahansa syystä, ja joitakin kaupungin johtavia kansalaisia. Sitä seuranneessa tulitaistelussa Massachusettsin joukko menetti 42 kuollutta ja haavoittunutta, ja 12 kaupunkilaista makasi kuolleena ja lukuisat loukkaantuivat.

Tässä kohtaa laulu tulee mukaan. James Ryder Randall, joka oli kotoisin Baltimoresta ja opetti tuolloin Louisianassa, luki tapahtumasta New Orleansin ”Delta”-sanomalehdestä ja näki haavoittuneiden kansalaisten luettelossa vanhan opiskelukaverinsa Francis X. Wardin (Georgetown ’59) nimen, tunnetun lakimiehen, joka oli johtanut kansalaisten hyökkäystä rykmenttiä vastaan.

Närkästyneenä Randall kirjoitti hätäisesti runon kotiosavaltionsa alistamisesta, joka julkaistiin Louisianan sanomalehdessä muutamaa päivää myöhemmin, pian sävellettiin, ja siitä tuli ”Maryland, My Maryland” -lauluna osavaltion etelämielisten suosikkikokoontumislaulu.

Osavaltiolauluna se on melko kiihottavaa (varsinkin ”Pohjoisen roskaväki”-repliikki), mutta en löydä siitä mitään erityisen rasistista. Ehkä joku muu voi.

Minä
Despootin kantapää on rannallasi, Maryland!
Hänen soihtunsa on temppelisi ovella, Maryland!
Kostoudu isänmaallisesta verestä
Joka tahrasi Baltimoren kadut,
Ja ole entisaikojen taistelukuningatar, Maryland! Maryland!

II
Kuule maanpaossa olevan pojan vetoomusta, Maryland!
Minun äitivaltioni, sinun edessäsi polvistun, Maryland!
Elämästä tai kuolemasta, surusta tai autuudesta,
Sinun vertaansa vailla oleva ritarillisuutesi paljasta,
Ja vyötä kauniit raajasi teräksellä, Maryland! Marylandini!

III
Sinä et kyykisty pölyyn, Maryland!
Sinä säteilevä miekkasi ei ruostu koskaan, Maryland!
Muistathan Carrollin pyhän luottamuksen,
muistathan Howardin sotaisan työnnön,-
Ja kaikki slummiutujasi vanhurskaitten joukossa, Maryland! Minun Marylandini!

IV
Tule, päivän punainen aamunkoitto, Maryland!
Tule panssaroituine joukkoinesi, Maryland!
Ringgoldin henki taisteluun,
Watsonin veri Montereyssa,
Pelottoman Lowen ja reippaan Mayn kanssa, Maryland! Minun Marylandini!

V
Tule! sillä kilpeesi on kirkas ja vahva, Maryland!
Tule! sillä tottelemattomuutesi tekee sinulle vääryyttä, Maryland!
Tule omalle voidellulle joukollesi,
Kävele vapauden mukana,
Ja veisaa rohkeaa iskulauluasi, Maryland! Minun Marylandini!

VI
Rakas äiti! katkaise tyrannin kahleet, Maryland!
Virginia ei saisi huutaa turhaan, Maryland!
Hän tapaa sisarensa tasangolla-
Sic semper! ’tis the proud refrain
That baffles minions back amain, Maryland!
Arise in majesty again, Maryland! Minun Marylandini!

VII
Minä näen punan poskillasi, Maryland!
Sinä olit aina urheasti nöyrä, Maryland!
Mutta katso, huuto nousee,
Kukkulalta kukkulalle, purolta toiselle,
Potomac kutsuu Chesapeakea, Maryland! Minun Marylandini!

VIII
Sinä et antaudu vandaalin maksettavaksi, Maryland!
Sinä et kieroile hänen valtaansa, Maryland!
Parempi tuli sinuun vyöryköön, Parempi laukaus, terä, kulho,
Kuin sielun ristiinnaulitseminen, Maryland! Minun Marylandini!

IX
Kuulen kaukaisen ukkosen huminan, Maryland!
Vanhan linjan torven, viulun ja rummun, Maryland!
Ei hän ole kuollut, ei kuuro eikä mykkä-
Huzza! Hän torjuu pohjoisen roskaväen!
Hän hengittää! Hän palaa! Hän tulee! Hän tulee! Maryland! Minun Marylandini!

George W. Brown, Baltimoren pormestari, oli puolueeton uudistusmielinen poliitikko, joka oli asettunut ehdolle korruptoitunutta Know-Nothing-järjestöä vastaan ja taistellut mafian valtaa vastaan kaupungissa. Hän tuomitsi hajaannuksen ja seisoi henkilökohtaisesti pohjoisen joukkojen kärjessä, kun ne marssivat Baltimoren raivoisan väkijoukon läpi 19. huhtikuuta 1861, ja vaaransi henkensä säilyttääkseen järjestyksen.

Marylandista hän kirjoitti sodan jälkeen: ”Marylandin sympatiat jakautuivat pohjoisen ja etelän välille, ja etelän puolella oli selvä ylivoima”. Lincolnin julistus, jossa Sumterin tukikohdan jälkeen kutsuttiin miliisi, otettiin ”Marylandissa vastaan sekaisin tuntein, joissa hämmästys, tyrmistys ja paheksunta olivat hallitsevia. Kaikkialla oltiin yhtä mieltä siitä, että tuloksena oli joko sota tai unionin hajoaminen, ja voin varmasti sanoa, että suuri enemmistö kansastamme piti jälkimmäistä parempana vaihtoehtona.”

”Kun presidentin julistus oli annettu, epäilemättä suuri enemmistö kansasta tunsi myötätuntoa etelää kohtaan; mutta vaikka tämä tunne olisi ollut paljon hallitsevampi, taustalla oli tunne siitä, että eräänlaisen maantieteellisen välttämättömyyden vuoksi hänen kohtalonsa oli langennut pohjoisen puolelle, että suurempi ja vahvempi puolisko kansakunnasta ei sallisi pääkaupunkinsa hajoavan hiljaa irtautumisen myötä.”

Miehet, jotka yrittivät johdattaa Marylandin irtautumiseen, eivät olleet vankkumaton joukko vankkumattomia orjuuden kannattajia. Orjuus Marylandissa oli kuolemaisillaan oleva instituutio. Huhtikuun 18. päivänä Baltimoren Taylor Hallissa pidetyn kokouksen, jossa kannatettiin irtautumista, puheenjohtajana toimi T. Parkin Scott, joka ”oli vankka etelän kannattaja”, Brown kirjoitti, ”ja hänellä oli rohkeutta vakaumukseensa, mutta hän oli ollut myös orjuuden vastustaja, ja olen kuullut hänen omasta suustaan, että vuosia ennen sotaa hän oli eräänä heinäkuun neljäntenä hän oli saanut äitinsä vapauttamaan kaikki orjansa, vaikka hän oli suurelta osin heidän palveluksistaan elatuksensa kannalta riippuvainen”. Ja silti hän eli ja kuoli köyhänä miehenä.”

Liittovaltion hallitus tunsi olevansa niin epävarma Marylandin uskollisuudesta, että se antoi 27. huhtikuuta 1861 määräyksen pidättää ja vangita Washingtonin ja Philadelphian välillä kaikki, joita epäiltiin kumouksellisista teoista tai lausunnoista, ja keskeytti samalla habeas corpus -oikeuden. Tämä johti Merrymanin tapaukseen ja siihen, että korkein oikeus ei saanut viranomaisia panemaan täytäntöön hallinnon toimenpiteen hylkäämistä.

Hicks kutsui sitten lainsäätäjät koolle osavaltion luoteisosaan, jossa unionismi oli voimakkainta. Vaikka lainsäätäjä ei äänestänyt irtautumisesta, se hyväksyi päätöslauselman, jossa vaadittiin ”Konfederaation valtioiden itsenäisyyden rauhanomaista ja välitöntä tunnustamista”, johon Maryland ”täten antaa lämpimän suostumuksensa unionin jäsenenä”. Lainsäätäjä tuomitsi myös ”Marylandin nykyisen sotilaallisen miehityksen” ”räikeänä perustuslain rikkomisena.”

Kun Yhdysvaltain korkeimman oikeuden ylituomari Roger Brook Taney uskaltautui vastustamaan Lincolnia Marylandin kansalaisten mielivaltaisesta vangitsemisesta, Lincoln kirjoitti pysyvän määräyksen Taneyn pidättämiseksi, vaikka sitä ei koskaan annettu tiedoksi. Mutta kun Marylandin lainsäätäjä esitti jyrkän vastalauseen kongressille, Seward määräsi koko osavaltioon salamahyökkäyksen, jossa vangittiin 31 lainsäätäjää, Baltimoren kaupungin poliisivoimien marsalkka ja poliisilautakunta, pormestari Brown, Marylandin entinen kuvernööri, Baltimoren kaupungin ja piirikunnan edustajainhuoneen jäseniä, neljännen vaalipiirin kongressiedustaja, osavaltion senaattori ja sanomalehtien päätoimittajia (mukaan luettuna Francis Scott Keyn pojanpoika). Ft. McHenryllä (josta ”Star Spangled Banner” tunnetaan) oli näinä päivinä synkempi luku ”Baltimoren Bastiljina”. Monia liittovaltion virkamiesten pidättämiä ei koskaan syytetty rikoksista eikä heitä koskaan tuomittu oikeudenkäyntiin.

Syksyllä (12.-17.9.1861) Lincoln pidätti osavaltion lainsäätäjien väitetysti epälojaaleja jäseniä estääkseen heitä osallistumasta kokoukseen, jossa olisi voitu äänestää irtautumisesta. Maryland oli kuitenkin todella turvallisesti unionissa vasta marraskuun osavaltiovaaleissa. Liittovaltion provost marshalit vartioivat äänestyspaikkoja ja pidättivät tunnettuja demokraatteja ja kaikkia epäunionin kannattajia, jotka yrittivät äänestää. Unionin armeijassa oleville Marylandin sotilaille myönnettiin kolmen päivän erityisloma, jotta he voisivat palata kotiinsa ja äänestää, mikä sekoitti vaalien kulkua entisestään. Tuloksena oli, mikä ei ollut yllättävää, vankasti unionia kannattava lainsäädäntöelin. Seuraavana vuonna osavaltion tuomarit ohjeistivat valamiehistöjä tutkimaan vaalit, mutta tuomarit pidätettiin ja heitettiin sotilasvankiloihin.

Maryland kirjoitti vuonna 1864 perustuslakinsa uudelleen orjuuden kieltämiseksi ja asetti sen kansan äänestettäväksi saman vuoden lokakuun 13. päivänä. Se meni läpi, mutta vain niukasti, sillä 30 174 kannatti muutosta ja 29 799 vastusti sitä.

Sotilaslukujen osalta luotettavimmat luvut näyttävät olevan 60 000 Marylandin miestä kaikissa unionin armeijan haaroissa ja 25 000 ylärajana etelän puolella taistelleille Marylandin miehille.

Karkurit organisoivat Konfederaatiota varten ”Marylandin linjan”, joka koostui yhdestä jalkaväkirykmentistä, yhdestä jalkaväkipataljoonasta, kahdesta ratsuväkipataljoonasta ja neljästä tykistöpataljoonasta.

Suuri osa Marylandilaisista oli kuitenkin hajautettu muihin etelävaltioiden yksiköihin, erityisesti Virginian yksiköihin (Co.H, 7th Va.; Co. B., 9. Va.; Co. G., 13. Va.; Co. B., 21. Va.; Co. E, 30. Va. E, 44. Va. ja niin edelleen). Kevin Conley Ruffnerin ”Maryland’s Blue & Gray” -teoksessa luetellaan 23 muuta konfederaation yhtymää kuin Marylandin linja, joissa marylandilaisia taisteli merkittävässä määrin.

Marylandissa ei tietenkään rekrytoitu virallisesti etelävaltioiden rykmenttejä, eikä etelän puolella taistelleilta marylandilaismiehiltä puuttunut pitkässä sodassa niin olennaisen tärkeä palkkioiden ja avustusten infrastruktuuri.

Kirjoittautumislukuja tarkasteltaessa saattaa olla merkitystä myös sillä, että Marylandin unionin joukot koottiin usein nimenomaisena tarkoituksenaan pitää ne osavaltiossa kotivartijoina.

Pohjois-Marylandin rykmenttejä tahrasi epäluotettavuuden tunne. Annapolisin vankileiristä vastaava kenraali kirjoitti sotaministeriölle ja pyysi rykmenttiä sinne vartiotehtäviin, mutta lisäsi, että hän ”haluaisi mieluummin vapaasta osavaltiosta tai ei ainakaan Marylandin rykmenttiä, joka todennäköisesti sympatisoisi karkureita ja liittyisi ympäröiviin ihmisiin”. Ja vuonna 1864 eräs eversti valitti, että Potomacin alajuoksua vartioivat Marylandin joukot olivat ”liian lepsuja kauppasaarron kulkijoita ja hyvää viinaa pitäviä separatisteja kohtaan.”

Occupied Maryland

Marylandin asiakirjat

1. Minusta on yllättävää, miten harvoin tämä mainitaan. Olen nähnyt sen vain kahdesti: Frederick S. Calhounin virallisessa historiassa ”The Lawmen: United States Marshals and Their Deputies” (Penguin, 1991, s. 102-104) ja Harold M. Hyman, ”A More Perfect Union: The Impact of the Civil War and Reconstruction on the Constitution” (Knopf, 1973, s. 84). Heidän lähteenään on kaksi eri käsikirjoituskokoelmaa, mikä tekee väitteestä sitäkin luotettavamman.