Lorenzo Ghiberti (1378-1455 jKr.) oli italialainen renessanssiajan kuvanveistäjä ja kultaseppä, jonka tunnetuin teos on Firenzen tuomiokirkon kastekappelin kullatut pronssiovet. Näiden ovien valmistuminen kesti 27 vuotta, ja ne olivat niin vaikuttavia, että Michelangelo (1475-1564 jKr.) kutsui niitä tunnetusti ”paratiisin porteiksi”, mikä nimi on säilynyt siitä lähtien. Toinen merkittävä panos taidehistoriaan on Ghibertin omaelämäkerralliset kommentit, jotka ovat korvaamaton dokumentti renessanssin taidemaailmasta 1400-luvun puolivälissä ja vanhin säilynyt eurooppalaisen taiteilijan omaelämäkerta.

Vaikutukset & Tekniikat

Lorenzo Ghiberti syntyi Firenzessä vuonna 1378 jKr. ja hänen etunimensä oli Lorenzo di Cione di ser Buonaccorso. Hän aloitti uransa kultaseppänä, mutta lopulta hän sai Firenzessä mainetta mestarillisista taidoistaan pronssiveistämisessä, joka oli tuolloin kallis ja arvostettu väline. Ghiberti valoi itse (kaikki kuuluisat taiteilijat eivät tehneet niin) käyttäen suoraa hukkavahatekniikkaa, eli hän loi vahamallin, jossa oli saviydin, joka sitten peitettiin savella ja poltettiin vahan sulattamiseksi, jotta jäljelle jäänyt tila voitiin täyttää sulatetulla pronssilla. Prosessin osa, jossa Ghiberti todella osoitti hallitsevansa metallin hallinnan, oli kuitenkin hänen kykynsä ”ajaa” tai viimeistellä valettu kappale, eli käyttää viiloja, talttaa ja hohkakiveä epätäydellisyyksien poistamiseksi ja metallin elävöittämiseksi.

Inspiraatio siihen, mitä näillä käsityötaidoilla piti tehdä, tuli Ghibertin tutkimuksista, jotka hän teki menneen ajan taiteesta. Kuvanveistäjä opiskeli innokkaasti antiikista säilynyttä taidetta ja erityisesti klassisten taiteilijoiden kiinnostusta ihmisen anatomiaan ja mittasuhteisiin. Hänellä oli jopa oma pieni kokoelma antiikkiesineitä. Muita vaikutteita hän sai tunnetuilta kuvanveistäjiltä, kuten hänen floridalaiselta kollegaltaan Donatellolta (n. 1386-1466 jKr.), joka oli itse asiassa ollut Ghibertin avustajana tämän uran alkuvaiheessa. Lisäksi Ghiberti otti ideoita vallitsevasta kansainvälisestä goottilaisesta tyylistä ja niistä metallityöläisistä, joihin hänellä oli yhteyksiä Pohjois-Euroopasta, erityisesti saksalaisista käsityöläisistä.

Paratiisin portit

Florenzessa sijaitseva San Giovannin kastekirkko on massiivinen kahdeksankulmainen rakennus, jossa on pyramidikatto, joka seisoo kaupungin katedraalin pääjulkisivua vastapäätä. Kastekirkko rakennettiin alun perin 4-5. vuosisadalla jKr. ja sitä muutettiin 11-13. vuosisadalla jKr. ja sille annettiin tunnusomainen vihreä ja valkoinen marmorinen ulkokuori. Kastekirkossa on kolme oviaukkoa, ja Ghiberti sai tehtäväkseen valmistaa (nykyiset) pohjoisovet, joissa esitetään tarinoita Uudesta testamentista. Ghiberti oli voittanut kuusi muuta taiteilijaa, mukaan lukien firenzeläinen kuvanveistäjä Filippo Brunelleschi (1377-1446 jKr.), vuonna 1401 jKr. järjestetyssä kilpailussa siitä, kuka tekisi nämä ovet. Pelkästään näiden ovien valmistuminen kesti yli 20 vuotta, ja ne koostuivat lopulta 28 paneelista, 74 ohuesta reunapaneelista, 48 päädystä ja vielä kolmesta laajasta ulkoreunasta. Eteläiset ovet puolestaan loi Andrea Pisano, ja niissä on kohtauksia Johannes Kastajasta ja hyveistä.

Juuri itäovet ovat kuitenkin valloittaneet yleisön mielikuvituksen. Nämä ovet tilasi Arte dei Mercanti vuonna 1425 jKr. Työ vaati erikoistuneen työpajan perustamista, ja monet tunnetut renessanssitaiteilijat kulkivat sen ovista vuosien varrella. Yksi suurista taiteilijoista oli Michelozzo di Bartolomeo (1396-1472 jKr.), joka toimi projektin työnjohtajana muutaman vuoden ajan, ja hänellä saattoi olla vaikutusta joidenkin paneelien arkkitehtonisiin elementteihin. Ovet valmistuivat vasta vuonna 1452.

Ovet koostuvat kukin viidestä kullitetusta pronssipaneelista, jotka esittävät kohtauksia Vanhasta testamentista. Kukin paneeli on kooltaan noin 80 x 80 cm (31,5 x 31,5 tuumaa). Paneelien ympärillä on kehys, jossa on Raamatun kuuluisien hahmojen ja nykytaiteilijoiden kuvauksia. Mukana on jopa Ghibertin ja hänen poikansa Vittorion päät.

Taidehistorioitsija K. W. Woods antaa seuraavan teknisen selityksen siitä, miten paneelit valettiin:

Ghiberti valoi joitain figuureja erikseen käyttäen juoksevampaa pronssia ja liitti ne pääpaneeliin. Kaikki reliefit palokullattiin sen jälkeen: pronssipinta peitettiin tahnalla, joka koostui elohopeaan sekoitetusta jauhetusta kullasta, ja poltettiin matalassa lämpötilassa niin, että elohopea paloi pois, jolloin kulta jäi sulamaan ja sulautui pronssipintaan sulattamatta veistosta. (121)

Päätauluissa on seuraavat kuvat:

Vasemmanpuoleinen ovi, ylhäältä alas

• Aatamin ja Eevan luominen, heidän lankeemuksensa ja karkottamisensa paratiisista.
• Noah uhraa uhrin lähdettyään arkista ja Nooan juopuminen.
• Skenaarioita Eesaun ja Jaakobin elämästä.
• Mooses vastaanottaa kymmenen käskyä Siinain vuorella.
• Taistelu filistealaisia vastaan ja Daavid tappaa Goljatin.

Oikea ovi, ylhäältä alas

• Esimiesten työ ja kertomus Kainista ja Aabelista.
• Enkelit Aabrahamin edessä ja Iisakin uhraaminen.
• Joosepin ja hänen veljiensä tarina.
• Israelin kansa Jordanilla ja Jerikon kukistuminen.
• Salomo tapaa Saaban kuningattaren.

Paneeleissa on niin kohokuvioidut hahmot, että ne ovat lähes täysin pyöreitä. Jokaisessa paneelissa on nokkelia perspektiivikeinoja, jotka antavat illuusion todellisesta syvyydestä kohtauksissa, jotka ovat varsin monimutkaisia ja joissa on useita toiminta-alueita. Joosefin (Jaakobin pojan) tarinaa esittävä paneeli on erityisen hieno esimerkki Ghibertin taidosta esittää syvyyttä, sillä etualan hahmojen joukon takana on kaksinkertainen kerros taantuvia arkkitehtonisia piirteitä. Muita temppuja ovat hahmojen koon pienentäminen eri kohtauksissa ja korkeareliefien käyttö etualalla ja matalareliefien käyttö takana. Samanlaisia efektejä saavutetaan Abraham-paneelissa käyttämällä vuoristomaastoa, puita ja hahmojen lyhentämistä (ks. erityisesti etualalla oleva aasi). Kuten taiteilija ja taidehistorioitsija Giorgio Vasari (1511-1574 jKr.) totesi, Ghiberti ”osoitti sellaista kekseliäisyyttä, järjestystä, tapaa ja suunnittelua, että hänen hahmonsa näyttävät liikkuvan ja omaavan sielun” (Woods, 103). Firenzen viranomaiset olivat niin vaikuttuneita tilauksensa tuloksista, että he käskivät siirtää Ghibertin ensimmäiset ovet pohjoispuolelle, jotta uudet ovet saisivat parhaan paikan katedraaliin päin.

Kun kuuluisa kuvanveistäjä ja taidemaalari Michelangelo näki Ghibertin ovet, hän kuvaili niitä paratiisin porttien arvoisiksi, ja tätä nimitystä on käytetty niistä siitä lähtien. Paratiisiin liittyy myös se, että ”paradiso” oli firenzeläisten käyttämä nimitys kastekirkon ja katedraalin välisestä tilasta, koska jälkimmäistä käytettiin tärkeiden henkilöiden viimeisenä leposijana. Ghibertin ovet varmistivat hänen asemansa renessanssin parhaiden taiteilijoiden joukossa. Jotta kuvanveistäjän suurin teos säilyisi tuleville sukupolville, paneelit puhdistettiin ja siirrettiin Firenzen Museo dell’Opera del Duomoon. Jäljennökset ovat nyt paikoillaan kastekirkon ovissa.

Muut teokset

1500-luvun toisella vuosikymmenellä jKr. Ghiberti oli kiireinen muillakin aloilla, erityisesti luomalla Firenzen Orsanmichelen kirkkoon kolme elämää suurempaa patsasta. Näin suurten hahmojen valaminen pronssiin oli epätavallista, ja Ghiberti joutui ottamaan taloudellisen vastuun, jos hänen kunnianhimoiset suunnitelmansa menivät pieleen. Pronssista valettua Pyhä Johannes Kastaja (n. 1415 eKr.) pidetään usein hienoimpana näistä hahmoista, vaikka hänen Pyhä Matteus-patsaansa (n. 1412 tai ehkä n. 1423 eKr.) kiehtoo tasapainoisuudellaan ja eleillään, jotka muistuttavat Rooman senaatin puhujaa. Kolmas hahmo on Pyhä Stefanus, joka on luotu vuosien 1426 ja 1428 välillä. Kukin patsaista on yli 2,5 metriä korkea. Ghibertin huomio yksityiskohtiin näissä hahmoissa näkyy silmien hopeasävytyksen käytössä (joka paljastui vasta restauroinnin jälkeen), ja tämä siitä huolimatta, että patsas on kaukana katsojasta ja että se on korkealla seinässä olevassa kapeassa paikassa, jonne alkuperäiset patsaat oli sijoitettu. Alkuperäiset hahmot ovat nyt Museo di Or San Michele -museossa, kun taas uskolliset jäljennökset seisovat ulkona olevissa kapeikoissa.

Toinen hanke Ghibertin kiireisessä aikataulussa oli uuden haudan rakentaminen Firenzen ensimmäiselle piispalle, pyhälle Zanobille, työ, joka oli aloitettu vuonna 1409 jKr. muiden taiteilijoiden alaisuudessa ja joka saatiin valmiiksi vasta 1428 jKr. Ghibertillä oli kysyntää kaikkialla, ja hänet tilattiin suunnittelemaan uusi kastemalja Sienan katedraaliin vuonna 1414 jKr. Vaikuttava marmorinen fontti ja allas saivat kuusi pronssista reliefilaattaa pohjakseen, ja Ghiberti toteutti niistä yhden, Kristuksen kastetta esittävän kohtauksen, joka valmistui vuonna 1427 jKr. Donatello valmisti yhden sarjan muista laatoista, joista kukin on kooltaan noin 62 x 63 cm (24 x 24 tuumaa). Firenzen ja Sienan kaltaisten kaupunkien välillä vallitsi suuri kilpailu, joten ei ole yllättävää, että kaupungin viranomaiset yrittivät houkutella tunnetuimpia taiteilijoita kilpailevien kaupunkien käynnissä olevista hankkeista.

Vuonna 1418 jKr. Ghiberti ja Filippo Brunelleschi kohtasivat jälleen kerran vastakkain voittaakseen oikeuden tärkeän julkisen hankkeen, tällä kertaa Firenzen Santa Maria del Fioren katedraalin kupolin, toteuttamiseen. Molemmilla miehillä oli vain vähän kokemusta arkkitehtuurista, mutta molemmat toimittivat piirustuksia ja puisia malleja. Brunelleschi voitti kilpailun, mutta Firenzen johto vaati myös Ghibertin osallistumista. He eivät olleet parhaita ystäviä Baptisteriumin ovikilpailun jälkeen, ja Brunelleschin sanotaan ottaneen useita sairauslomapäiviä hankkeen alkuvaiheessa vain osoittaakseen, että Ghiberti oli Brunelleschin mielestä epäpätevä arkkitehti. Ghiberti itse vaatisi itselleen puolet valmiista kupolista, mutta hän jätti hankkeen vuonna 1425 jKr. ja lähti Venetsiaan, mikä tapahtui ennen kuin todella vaikean osan rakentaminen alkoi. Näin ollen Brunelleschin on viime kädessä saatava kunnia korkealle kohoavasta kupolista.

Yksi Ghibertin viimeisistä teoksista lienee n. 1450 CE Madonna ja lapsi -veistos. Terrakottaan renderöity ja sitten maalattu puolihahmo, jonka alla olevassa jalustassa on makoileva Eeva. Se on nyt Clevelandin taidemuseossa Ohiossa, Yhdysvalloissa. Veistos on kiinnostava esimerkki siitä, miten poseerausta voidaan toistaa monissa eri teoksissa. Tässä tapauksessa on noin 40 säilynyttä esimerkkiä. Ghibertin johtama työpaja olisi tuottanut tällaisia malliasentoja, joita muut taiteilijat ja avustajat olisivat voineet kopioida eri välineillä. Teos on mielenkiintoinen myös siksi, että vankka jalusta viittaa siihen, että se oli tarkoitettu seisomaan yksinään huonekalun päällä, joten se on esimerkki yksityiseen nautintoon tarkoitetusta taiteesta.

Kommentaarit

Ghiberti kirjoitti noin vuonna 1450 jKr. kommentaarinsa (Commentarii), joka on ensimmäinen säilynyt eurooppalaisen taiteilijan omaelämäkerta. Koskaan aiemmin ei ollut taiteilija ollut aiheena tyylilajissa, joka oli aiemmin varattu hallitsijoille ja pyhimyksille. Tämä oli ajan merkki: taiteilijoita ei enää pidetty pelkkinä käsityöläisinä, sillä heidän työhönsä liittyi selvä älyllinen elementti, kun he tutkivat menneisyyttä ja pohtivat matemaattisen perspektiivin kaltaisia teorioita. Lisäksi taiteesta oli tulossa olennainen ja tärkeä tekijä siinä, miten kaupunki tai valtio näki itsensä. Teos on kuitenkin enemmän kuin pelkkä elämäkerta, sillä se kattaa monien muiden taiteilijoiden elämän ja työt antiikista Ghibertin aikalaisiin, joten se on korvaamaton historiallinen dokumentti menneisyydestä ja varhaisesta renessanssikaudesta. Teoksessa Ghiberti pahoittelee antiikin Rooman ja Kreikan taiteen tuhoutumista kristillisen kirkon toimesta, mutta ottaa ilon irti kiinnostuksen heräämisestä antiikkia kohtaan ja taiteen nuorentumisesta yleensä, jonka aloittivat Giotton (s. 1267 tai 1277 – k. 1337 jKr.) kaltaiset maalarit. Lorenzo Ghiberti kuoli Firenzessä vuonna 1455 jKr.; mietityttää, ehtiikö hän koskaan Paratiisiin ja mitä hän ajatteli sisäänkäyntiporteista.