Leiðangr oli rannikkolaivaston organisointijärjestelmä, jonka tavoitteena oli puolustus, pakkokauppa, ryöstöt ja hyökkäyssodat. Leidangien keskipisteenä oli laiva. Organisaatioyksikkönä oli itse laiva, sen kyydissä olevat miehet sekä heidän varusteensa ja muonituksensa. Laivakomppania sopi palvelevansa tietyn ajan, tavallisesti laivaston leidi oli retkillä kaksi tai kolme kesäkuukautta. Sen muodostivat vapaat miehet, jotka omistivat maatiloja. Se erosi feodalismista, koska se ei kerääntynyt johtajien ympärille heidän syntyperäisen aatelisasemansa perusteella.

Kaikki vapaat miehet olivat velvollisia osallistumaan leiðangriin tai antamaan siihen panoksensa. Koko leiðangr kutsuttiin aseisiin, kun maahan tunkeutuvat joukot uhkasivat maata. Retkikuntiin osallistui vain murto-osa laivoista, mutta koska retkikunnat olivat usein kannattavia, monet magnaatit ja päälliköt pyrkivät liittymään väkensä kanssa mukaan niin usein kuin mahdollista.

Alkeellisimmillaan järjestelmä perustui siihen, että jokainen hemman tai maatila toimitti yhden aseistetun miehen. Leidang jakoi maan alueisiin, laivamiehistöihin tai laivayhteisöihin, ”skipreiða” (vanhan norjan kieli), ”skipæn” (tanskan kieli), ”skeppslag” tai ”roslag” (ruotsin kieli), ”skipreide” tai ”skibrede” (nykynorjan kieli), ja edellytti, että jokainen skipreide toimitti yhden laivan miehistöineen. Nämä skipreide olivat hallinnollisia alueita, joiden asukkaat määrättiin varustamaan alus sotilaskäyttöön. He olivat kollektiivisesti vastuussa leidangsskipin (rannikkopuolustusalus) rakentamisesta, ylläpidosta, varustamisesta ja miehistöstä, joka oli täysin varusteltu kahdeksi tai kolmeksi kuukaudeksi. Skipreiden alueet sijaitsivat pääasiassa rannikolla, mutta ne ulottuivat myös melko kauas sisämaahan vuonoja ja syviä vesiväyliä pitkin (”niin pitkälle sisämaahan kuin lohijuoksut”), jotta taattaisiin puutavaran hankinta sota-alusten rakentamista varten. Jos vihollisjoukot hyökkäsivät maahan, korkeille kukkuloille rakennetut tulipalot mobilisoivat maanviljelijät skipreideille. Alueen maatilojen lukumäärä määräsi skipreiden koon. Siihen ei yleensä kuulunut koko seurakuntaa eikä se rajoittunut yhteen seurakuntaan, vaan siihen saattoi kuulua tiloja useista seurakunnista.

Kunkin piirin maanviljelijöiden oli rakennettava ja varustettava soutupurjelaiva. Laivojen koko määriteltiin standardoidulla airojen määrällä, aluksi 40 airoa, myöhemmin 24 airoa. Norjassa oli 279 tällaista piiriä vuonna 1277, Tanskassa kaksi-kolme kertaa enemmän. Piirin päällikön nimi oli ”styrimaðr” tai ”styræsmand”, ruorimies, ja hän toimi laivan kapteenina. Pienin yksikkö oli talonpoikien miehistö, jonka oli aseistettava ja elätettävä yksi soutaja (”hafnæ” tanskaksi, ”hamna” ruotsiksi, ”manngerð” vanhan norjan kielessä).

Ruotsissa ”hamna” koostui kahdesta ”attungista” eli ”kahdesta kahdeksasosasta kylää”. Yksi attung näyttää vastanneen tavallisen perheen ruokkimiseen tarvittavaa maa-alaa (noin 12 eekkeriä, ks. englanninkieliset vastineet Hide (unit), Virgate ja Oxgang). Kullakin attungilla oli myös ”osuus” ryöstöretkestä, joten kahden attungin omistajalla oli kaksinkertainen mahdollisuus lähteä ryöstöretkelle verrattuna siihen, joka omisti vain yhden attungin. Niiden, jotka omistivat vähemmän kuin yhden attungin, oli lyöttäydyttävä yhteen muiden kanssa muodostaakseen yhden attungin yksikön ja jakaakseen sekä taakan että voiton.

Upplandin lain mukaan Upplandin sadat antoivat peräti neljä laivaa kullekin (neljä laivaa, joissa jokaisessa 24 miehistön jäsentä ja perämies, vastaa 100 miestä), Västmanlandin sadat kaksi laivaa ja Roslagenin sadat yhden laivan (nimi viittaa siihen, että tätä pidettiin vain yhden laivan miehistönä, mutta he eivät olleet osa sataa ja heillä saattoi olla samat oikeudet/toiminnot kuin kokonaisilla sadoilla, mutta vain vähemmän ihmisiä).

Vanhemmat leiðangria säätelevät lait (norjankielinen ”Gulatingin vanhempi laki” on peräisin 1100- tai 1200-luvulta) edellyttävät, että jokaisella miehellä on vähintäänkin oltava keihään ja kilven lisäksi kirves tai miekka ja jokaisella (yleensä kahden miehen) rivipenkillä on oltava jousi ja 24 nuolta. Myöhemmin 1200- ja 1300-luvuilla tähän lakikoodiin tehdyissä muutoksissa luetellaan laajemmat varusteet varakkaammille vapaamiehille, ja varakkaan maanviljelijän tai porvarin on otettava sotaan mukaan kypärä, postihuppu, kilpi, keihäs ja miekka.