Ajatus siitä, että yhteiskunnat siirtyvät kohti samankaltaisuuden tilaa – että ne lähentyvät toisiaan yhdessä tai useammassa suhteessa – on yhteinen piirre erilaisissa yhteiskunnallisen muutoksen teorioissa. Ajatus siitä, että yhteiskuntien väliset erot pienenevät ajan myötä, löytyy monista 1700- ja 1800-luvun yhteiskunnallisten ajattelijoiden teoksista aina vallankumousta edeltäneistä ranskalaisista filosofeista ja skotlantilaisista moraalifilosofeista de Tocquevillen, Toenniesin, Mainen, Marxin, Spencerin, Weberin ja Durkheimin kautta (Weinberg 1969; Baum 1974). Viime aikoina ”jälkiteollisen” yhteiskunnan tutkimus ja keskustelu nyky-yhteiskunnan ”postmodernistisista” näkökohdista heijastavat jossain määrin myös ajatusta siitä, että muuten erilaisissa ja toisistaan poikkeavissa yhteiskunnissa on taipumus syntyä pitkälti samankaltaisia olosuhteita tai piirteitä.

Sosiologisessa keskustelussa 1960-luvulta lähtien termi konvergenssiteoria on saanut tarkemman konnotaation viitaten oletettuun yhteyteen taloudellisen kehityksen ja samanaikaisten muutosten välillä yhteiskunnallisessa järjestäytymisessä, erityisesti työn ja teollisuuden järjestäytymisessä, luokkarakenteessa, demografisissa malleissa, perheen ominaispiirteissä, koulutuksessa ja hallituksen roolissa sosiaalisen ja taloudellisen perusturvan takaamisessa. Lähentymisteorian ydinajatuksena on, että kun kansakunnat saavuttavat samankaltaisen taloudellisen kehityksen tason, ne tulevat samankaltaisemmiksi näiden (ja muiden) sosiaalisen elämän näkökohtien osalta. 1950- ja 1960-luvuilla yhteiskunnallista lähentymistä koskevat ennusteet liittyivät läheisimmin modernisaatioteorioihin, joiden mukaan kehittyvät yhteiskunnat kulkevat samankaltaista taloudellisen kehityksen tietä kuin länsimaiden kehittyneet yhteiskunnat. Rakenteellis-funktionalistiset teoreetikot, kuten Parsons (1951) ja Davis (1948), eivät varsinaisesti käyttäneet konvergenssiteorian terminologiaa, mutta pohjustivat sen kehittämistä ja käyttöä modernisaatiotutkimuksessa pyrkimyksillään laatia systemaattinen selvitys modernin teollisen yhteiskunnan toiminnallisista edellytyksistä ja rakenteellisista välttämättömyystekijöistä; näitä ovat muun muassa saavutuksiin pikemminkin perustuva ammattirakenne kuin attribuutioon perustuva ammatillinen rakenne ja universalististen pikemminkin universalististen kuin partikularististen arviointikriteereiden yleinen soveltaminen. Lisäksi 1960-luvulta alkaen konvergenssiteoriaan vedottiin selittämään sekä kapitalistisissa että kommunistisissa maissa havaittuja ilmeisiä yhtäläisyyksiä teollisuuden organisaatiossa ja kerrostumismalleissa (Sorokin 1960; Goldthorpe 1964; Galbraith 1967).

KONVERGENSSITEORIA JA MODERNISOITUMINEN

Konventionaalinen ja kiistanalaisin konvergenssiteorian sovellus on ollut modernisaation tutkimuksessa, jossa siihen liittyy ajatus siitä, että kehittyvien maiden kokemukset seuraavat länsimaisten teollistuneitten maiden viitoittamaa tietä. Tähän ajatukseen liittyy käsitys suhteellisen kiinteästä kehityskaavasta, jonka läpi kehitysmaiden on kuljettava modernisoituessaan (Rostow 1960). Inkeles (1966), Inkeles ja Smith (1974) sekä Kahl (1968) jatkoivat ajatusta lähentymisestä yksilöiden asenteiden, arvojen ja uskomusten tasolla ja väittivät, että ”modernin” psykososiaalisen orientaation syntyminen seuraa kansallista modernisaatiota (ks. kritiikki Armer ja Schnaiberg 1972).

Kerrin ja kollegoiden teos Industrialism and Industrial Man (1960) tarjoaa klassisen lausuman ”teollistumisen logiikan” teesistä, jota kirjoittajat ehdottivat vastauksena marxilaisen teorian teollisen yhteiskunnan ja kapitalismin rinnastamiseen. Tarkemmin sanottuna Kerr ym. pyrkivät tunnistamaan ”teollistumisen luontaiset taipumukset ja seuraukset työpaikoille” ja toivoivat voivansa rakentaa tästä kuvan ”uuden yhteiskunnan pääpiirteistä” (s. 33). Teollisuusyhteiskunnalle yhteisiä piirteitä ovat heidän mukaansa tieteen, teknologian ja tuotantomenetelmien nopeat muutokset, suuri ammatillinen liikkuvuus ja työvoiman jatkuva kouluttautuminen ja uudelleenkouluttautuminen sekä muodollisen koulutuksen korostuminen erityisesti luonnontieteiden, insinööritieteiden, lääketieteen, johtamiskoulutuksen ja hallinto-oikeuden aloilla; ammattinimikkeiltään ja tehtäväluokituksiltaan hyvin eriytynyt työvoima; kaupunkialueiden kasvava merkitys taloudellisen toiminnan keskuksina; ja julkisen vallan kasvava rooli laajennettujen julkisten palvelujen tarjoajana, suuren ja monimutkaisen talouden moninaisten toimintojen organisoijana ja teollisen yhteiskunnan ”sääntöverkoston” hallinnoijana. Tärkeää on, että Kerr ym. näkivät näiden kehityskulkujen ylittävän poliittisen ideologian ja poliittisten järjestelmien luokat.

Vaikka ”teollistumisen logiikka”-argumenttiin viitataan usein parhaana esimerkkinä konvergenssiteoriasta (ks. Form 1979; Moore 1979; Goldthorpe 1971), Kerr ym. eivät koskaan eksplisiittisesti esittäneet tätä väitettä tutkimuksessaan. Vaikka kirjoittajat mainitsevat konvergenssin eri kohdissa tutkimustaan, he kiinnittävät yhtä paljon huomiota tärkeisiin vastavirtoihin, jotka johtavat erilaisiin tuloksiin teollisuusyhteiskunnissa. Industrialism and Industrial Man -teoksen päätösluku on itse asiassa otsikoitu ”Pluralistinen industrialismi”, ja siinä käsitellään sekä monimuotoisuuden että yhdenmukaisuuden lähteitä teollisuusyhteiskunnissa. Erilaisuuden lähteinä mainitaan muun muassa olemassa olevien kansallisten instituutioiden pysyvyys, pysyvät kulttuurierot, teollistumisen ajoituksen vaihtelut (myöhäinen tai varhainen), kansakunnan hallitsevan teollisuuden luonne sekä väestön koko ja tiheys. Näitä tekijöitä vastapainona ovat erilaiset yhdenmukaisuuden lähteet, kuten teknologinen muutos, altistuminen teollistuneelle maailmalle ja maailmanlaajuinen suuntaus koulutuksen saatavuuden lisääntymiseen, joka johtaa sosiaalisen ja taloudellisen epätasa-arvon vähenemiseen.

Modernisaation tutkimukseen liittyvän konvergenssiteorian kritiikki muistuttaa kritiikkiä, joka kohdistui aikaisempiin yhteiskunnan evoluutioteorioihin, joita esitettiin sosialidarwinismin alaisuudessa 1800-luvulla ja strukturaalisen funktionalismin alaisuudessa 1900-luvun puolivälissä. Konvergenssiteorian käyttöä modernisaation analysoinnissa on kritisoitu sen väitetyistä oletuksista, jotka koskevat epälineaarisuutta ja determinismiä (eli yhtä ainoaa kehityspolkua, jota kaikkien yhteiskuntien on kuljettava), sen teleologisesta tai historiallisesta luonteesta (Goldthorpe 1971), sen länsimaisesta ideologisesta suuntautuneisuudesta (Portes 1973) ja siitä, että se jättää huomiotta vähemmän kehittyneiden maiden rakenteellisesti riippuvaisen aseman maailmantaloudessa (Wallerstein 1974). Kirjallisuuden huolellinen tarkastelu osoittaa kuitenkin, että monet kritiikit ovat usein pikemminkin karrikoineet konvergenssiteoriaa kuin käsitelleet sen soveltamista todellisissa tutkimuksissa. 1960-luvulta lähtien vain harvat tutkijat, jos lainkaan, ovat nimenomaisesti pitäneet konvergenssiteoriaa, ainakin sen rekonstruoimattomassa muodossa, omana teorianaan. Esimerkiksi Moore (1979), modernisaation ”perinteisen” näkemyksen edustaja, antoi kirjalleen World Modernization alaotsikoksi ”konvergenssin rajat” ja näki paljon vaivaa ottaakseen etäisyyttä konvergenssiteorian varhaisiin versioihin liitettyyn ”mallinomaisesti modernisoituneen yhteiskunnan” kantaan (ks. Moore 1979, s. 26-28, 150-153). Parsons (1966), jonka nimi on käytännöllisesti katsoen synonyymi rakenteelliselle funktionalismille, päätti yhden myöhemmistä vertailevaa sosiologiaa käsittelevistä kirjoituksistaan toteamalla, että ”kaikki lineaariset teoriat yhteiskunnallisesta kehityksestä” ovat ”kestämättömiä” (s. 114). Kuten Form (1979) toteaa, konvergenssiteoria kävi läpi yhteiskuntatieteellisille teorioille tyypillisen syklin: alkuinnostuksen ja innostuksen puhkeaminen, jota seurasi voimakas kritiikki ja kiistely ja joka lopulta väistyi laiminlyönnin tieltä. Suurimpana haasteena niille, jotka haluavat elvyttää konvergenssiteorian ja pelastaa sen arvostelijoilta, on täsmentää sen teoreettista perustaa, kehittää sopivia empiirisiä tutkimuksia ja ottaa huomioon sekä vaihtelu että samankaltaisuus havaittujen tapausten välillä.

KONVERGENSSIN JA DIVERGENSSINFORMAATIOT

Viime vuosina Inkeles (1980, 1981; myös Inkeles ja Sirowy 1983) on pyrkinyt systemaattisimmin muotoilemaan konvergenssiteorian uudelleen ja täsmentämään sen keskeiset hypoteesit ja propositiot. Inkeles (1981) väittää, että konvergenssiteorian aikaisemmat versiot eivät erottaneet riittävästi toisistaan sosiaalisen järjestelmän eri elementtejä, mikä on ongelmallista, koska nämä elementit eivät ainoastaan muutu eri nopeudella, vaan ne voivat liikkua vastakkaisiin suuntiin. Hän ehdottaa, että sosiaalinen järjestelmä jaetaan konvergenssin arvioimiseksi vähintään viiteen elementtiin: tuotantotapoihin ja resurssien käyttötapoihin, institutionaalisiin järjestelmiin ja institutionaalisiin muotoihin, sosiaalisten suhteiden rakenteisiin tai malleihin, kansanomaisiin asenteisiin, arvoihin ja käyttäytymiseen liittyviin järjestelmiin sekä poliittiseen ja taloudelliseen valvontaan liittyviin järjestelmiin. Lopuksi hän täsmentää, millaisia eri muotoja konvergenssi ja divergenssi voivat olla: (1) pelkkä lähentyminen, johon liittyy siirtyminen monimuotoisuudesta yhdenmukaisuuteen; (2) eri suunnista tuleva lähentyminen, johon liittyy siirtyminen kohti yhteistä pistettä kasvamalla joissakin tapauksissa ja vähenemällä toisissa; (3) lähentyminen pikemminkin kynnysarvojen ylittämisen kuin absoluuttisten erojen muutosten kautta; (4) poikkeavat polut kohti konvergenssia, jossa lyhytaikaiset vaihtelut lopulta asettuvat samalle viivalle tai ”poikkeava” tapaus, joka lopulta määrittelee normin muille tapauksille (esimerkiksi Ranskan siirtyminen kohti pientä perhekokoa 1700-luvun loppupuolella); ja (5) konvergenssi rinnakkaisen muutoksen muodossa, jossa kansakunnat, jotka kaikki kulkevat samaan suuntaan jollakin muutosulottuvuudella, pysyvät edelleen erossa toisistaan. Vaikka tämänkaltainen rinnakkainen muutos ei edusta todellista konvergenssia, se on yhdenmukainen konvergenssiteorian keskeisen oletuksen kanssa, nimittäin sen, että ”sikäli kuin ne kohtaavat vertailukelpoisia toimintatilanteita … … kansakunnat ja yksilöt reagoivat pitkälti vertailukelpoisilla tavoilla” (s. 21).

Inkeles (1981) kuvailee myös eri muotoja, joita divergenssi voi saada: (1) yksinkertainen divergenssi, joka on yksinkertaisen konvergenssin peilikuva ja jossa liikutaan pois yhteisestä pisteestä kohti uusia pisteitä, jotka ovat kauempana toisistaan kuin alkuperäinen tilanne; (2) konvergenssi, jossa linjat leikkaavat toisensa ja etenevät sitten erilleen; ja (3) konvergenssisuuntaukset, jotka peittävät alleen taustalla olevan erilaisuuden (esimerkiksi vaikka Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ruotsi kokivat kaikki suuria lisäyksiä julkisissa avustusohjelmissa vuodesta 1950 1970-luvun alkuun, etuuksia saavat sosiaaliset ryhmät olivat varsin erilaisia näissä kolmessa valtiossa, samoin kuin poliittinen dynamiikka, joka liittyi menojen kasvuun kussakin valtiossa). Lopuksi Inkeles (1981) huomauttaa, että on tärkeää valita sopivat analyysiyksiköt, analyysitasot ja ajanjakso, jonka aikana voidaan arvioida lähentymistä, eroavaisuutta tai rinnakkaista muutosta. Näissä kommenteissa toistuvat Weinbergin (1969) ja Baumin (1974) aiemmat näkemykset siitä, miten vakiomuotoisen konvergenssiteorian hyödylliset elementit voidaan pelastaa ja samalla välttää yksinkertaistetun funktionalistis-evolutionistisen lähestymistavan sudenkuopat. Yhteistä näille pyrkimyksille elvyttää konvergenssiteoriaa on kehotus kehittää enemmän ja parempaa empiiristä tutkimusta tietyistä institutionaalisista aloista ja sosiaalisista prosesseista. Kuten seuraavat jaksot osoittavat, tämänsuuntaista työtä tehdään jo paljon monenlaisten sisällöllisten kysymysten ja ajankohtaisten huolenaiheiden parissa, joita voidaan osuvasti kutsua monikossa konvergenssiteorioiksi, mikä viittaa niiden revisionistiseen ja pluralistisempaan lähestymistapaan.

INDUSTRIAALINEN SOSIAALITOIMINTA

Kerrin ja kollegoiden (1960) käsitteeseen teollistumisen logiikka (logic of industrialism) kohdistuvasta kritiikistä huolimatta, kysymys teollisen järjestäytymisen konvergenttisista kehityssuuntauksista on pysynyt edelleen vilkkaan väittelyn ja runsaan tutkimustyön kohteena. Tähän kysymykseen liittyvä laaja tutkimuskirjallisuus, jota Form (1979) on tarkastellut, on tuottanut ristiriitaista näyttöä konvergenssin suhteen. Shiban (1973, viitattu Form 1979), Formin (1976) sekä Formin ja Kyu Hanin (1988) tutkimuksissa, jotka koskivat useita teollistuvia ja kehittyneitä teollisuusmaita, havaittiin empiiristä tukea työntekijöiden sopeutumisen konvergenssille teollisiin ja niihin liittyviin sosiaalisiin järjestelmiin, kun taas Gallien (1977, viitattu Form 1979) tutkimuksessa, joka koski Ison-Britannian ja Ranskan öljynjalostamoja, havaittiin johdonmukaisia eroja työntekijöiden asenteissa auktoriteettijärjestelmiä kohtaan. Mitä tulee alakohtaisiin ja ammatillisiin siirtymiin, Gibbs ja Browningin (1966) kahdentoista maan tutkimuksessa teollisesta ja ammatillisesta työnjaosta havaittiin sekä yhtäläisyyksiä – jotka ovat sopusoinnussa konvergenssihypoteesin kanssa – että eroja. Teollisen kehityksen tasoltaan erilaisten kansakuntien väliset tutkimukset paljastivat vain ”pieniä ja epäsystemaattisia eroja” työntekijöiden sitoutumisessa (Form 1979, s. 9), mikä antaa jonkin verran tukea konvergenssihypoteesille. Japania on pidetty poikkeustapauksena teollisuusmaiden joukossa, koska siellä on vahvat kulttuuriset perinteet, jotka perustuvat työnantajien ja työntekijöiden keskinäisiin velvoitteisiin. Nämä piirteet saivat esimerkiksi Doren (1973) argumentoimaan voimakkaasti Japania koskevaa konvergenssihypoteesia vastaan. Lincolnin ja Kallebergin (1990) uudemmassa tutkimuksessa ”käännetään konvergenssi päälaelleen” ja väitetään, että työn organisoinnin mallit Yhdysvalloissa ovat ajautumassa japanilaisen mallin suuntaan. Naisten työvoiman osalta todisteet lähentymisestä ovat vaihtelevia. Joissakin tutkimuksissa ei havaittu yhteyttä naisten työvoimaosuuden ja teollistumisasteen välillä (Ferber ja Lowry 1977; Safilios-Rothchild 1971), vaikka on olemassa vahvaa näyttöä siitä, että kehittyneissä teollisuusmaissa on havaittavissa suuntaus, jonka mukaan naisten osallistuminen muuhun kuin maataloustyöhön lisääntyy (Paydarfar 1967; Wilensky 1968), sekä sukupuolen mukaan eriytyneiden kahdenlaisten työmarkkinoiden olemassaolosta, joka oli havaittavissa sekä kommunistisissa että kapitalistisissa valtioissa 1970-luvulla (Cooney 1975; Bibb ja Form 1977; Lapidus 1976).

STRATIFIKAATIO

Teollisen järjestäytymisen tutkimukseen liittyy läheisesti kysymys kerrostumisen ja liikkuvuuden yhtenevistä malleista. Pyrkimys löytää luokkarakenteen yhteisiä piirteitä kehittyneissä teollisuusyhteiskunnissa on monien yhteiskuntateoreetikoiden keskeinen huolenaihe. Kysymys on herättänyt kiivasta keskustelua sekä uusweberiläisten että marxilaisten sosiologien keskuudessa, vaikka jälkimmäiset pyrkivätkin ilmeisistä ideologisista syistä välttämään konvergenssiteorian kieltä. Lipset ja Zetterberg (1959) esittivät luokkien konvergenssiteesin varhaisessa vaiheessa ja totesivat, että yhteiskuntaluokkien välinen liikkuvuus on yleensä samankaltaista eri teollisuusyhteiskunnissa. Erikson ja muut (1983) testasivat yksityiskohtaisesti luokkien välisen liikkuvuuden konvergenssihypoteesia Englannissa, Ranskassa ja Ruotsissa ja löysivät sille vain vähän tukea. He päättelevät, että ”teollistumisprosessiin liittyy hyvin vaihtelevia sosiaalisen työnjaon malleja” (s. 339).

Vertailevan kerrostumistutkimuksen alaluokka koskee näyttöä ammatillisen arvostuksen lähentymisestä. Inkelesin ja Rossin vuonna 1956 julkaisemassa tutkimuksessa, joka perustui kuuden teollistuneen yhteiskunnan tietoihin, päädyttiin siihen, että ammattien arvostushierarkia oli ”suhteellisen muuttumaton” ja että se oli taipuvainen tukemaan olettamusta, jonka mukaan nykyaikaiset teolliset järjestelmät ovat ”erittäin yhtenäisiä”. . perinteisten kulttuurimallien vaikutus on suhteellisen tuntematon” (s. 329). Vaikka kirjoittajat eivät erityisesti maininneet konvergenssia, heidän päätelmänsä olivat täysin sopusoinnussa esiin nousevien samankaltaisuuksien ajatuksen kanssa. Treimanin (1977) myöhemmässä tutkimuksessa ammatillisen arvostuksen vertailu ulotettiin koskemaan noin kuuttakymmentä kansakuntaa, jotka vaihtelivat vähiten kehittyneistä kehittyneimpiin. Tutkimuksessa havaittiin, että ammattiprestiisijärjestykset olivat huomattavan samankaltaisia kaikissa yhteiskunnissa, mikä herätti kysymyksen siitä, sopiiko empiiristen havaintojen kanssa parhaiten yhteen konvergenssiteoria vai selitys, joka perustui kaikkien monimutkaisten yhteiskuntien, menneisyyden tai nykyisyyden, yhteiskuntarakenteen toiminnallisiin välttämättömyyksiin. Johtopäätös oli, että molemmilla selityksillä oli joitakin ansioita, sillä vaikka kaikki monimutkaiset yhteiskunnat – olivatpa ne kehittyneitä, kehittymättömiä tai kehittyviä – osoittivat samankaltaisia ammatillisia arvostuksia, oli myös todisteita siitä, että mitä samankaltaisempia yhteiskunnat olivat teollistumisasteeltaan, sitä samankaltaisempia niiden ammatillisten arvostusten mallit näyttivät olevan.

DEMOGRAFISET MUODOSTUMISTAPAHTUMAT

Väestörakenteen siirtymää koskeva teoria tarjoaa yhden suoraviivaisimmista esimerkeistä konvergenssista. Teorian ydin on, että hedelmällisyys- ja kuolleisuusluvut myötäilevät toisiaan ajan mittaan ennustettavalla ja hyvin yhdenmukaisella tavalla. Lisäksi nämä muutokset ovat suoraan yhteydessä laajoihin kehitysmalleihin, kuten siirtymiseen maaseudulta maatalouspohjaisesta taloudesta kaupunki-teolliseen talouteen, tulojen kasvuun henkeä kohti ja aikuisten lukutaidon lisääntymiseen (Berelson 1978). Väestöllisen siirtymän ensimmäisessä vaiheessa sekä hedelmällisyysluvut että kuolleisuusluvut ovat korkeat, ja väkiluku pysyy melko vakiona. Toisessa vaiheessa kuolleisuusluvut laskevat (elinolojen ja sairaanhoidon paranemisen seurauksena), kun taas hedelmällisyysluvut pysyvät korkeina ja väestömäärä kasvaa nopeasti. Kolmannessa vaiheessa hedelmällisyysluvut alkavat laskea, ja väestön kokonaismäärä tasaantuu tai jopa vähenee. Tämä yksinkertainen malli toimii hämmästyttävän hyvin kaikkien teollistuneiden (ja monien teollistuvien) yhteiskuntien väestökehityksessä toisen maailmansodan jälkeisenä aikana havaittujen väestömallien selittämisessä. Hedelmällisyyslukujen suuri hajonta kansakuntien välillä 1950-luvun alussa johti hedelmällisyyslukujen laskuun, joka päättyi 1970-luvulla lähes yhtenäiseen nollaväestönkasvun malliin.

Demografisen siirtymän teorian ennustamat samansuuntaiset suuntaukset eivät kuitenkaan ole jääneet kyseenalaistamatta. Freedman (1979) esimerkiksi esittää, että kulttuuriset tekijät välittävät siirtymäteorian kannalta keskeisten sosiaalisten rakenteellisten tekijöiden vaikutuksia. Coale (1973) ja Teitelbaum (1975) toteavat, että väestöllisen siirtymän teoria ei ole tarjonnut juurikaan selitys- tai ennustusvoimaa väestömuutosten ajoituksen tai muutoksessa olevien kansakuntien sisällä havaittujen alueellisten vaihteluiden suhteen.

PERHE

Inkeles (1980) tutki edellä käsiteltyjen oletettujen konvergenssisuuntausten vaikutuksia perhemalleihin. Vaikka hän löysi todisteita konvergenssista joillakin perhe-elämän osa-alueilla, toiset mallit ovat edelleen ”huomattavan vakaita, vaikka ympäröivissä sosioekonomisissa olosuhteissa on suurta vaihtelua” (s. 34). Perhe-elämän osatekijöihin, joissa on havaittavissa selkeitä yhteneviä malleja, kuuluvat suuntaus hedelmällisyyslukujen laskuun sekä suhteellisen vallan ja resurssien hallinnan siirtyminen naisten autonomian lisääntymisen ja vanhempien auktoriteetin vähenemisen suuntaan. Muut perheeseen liittyvät näkökohdat, kuten ikä ensimmäiseen avioliittoon mennessä, vaikuttavat monimutkaisemmilta, sillä lyhyen aikavälin vaihtelut peittävät alleen pitkän aikavälin muutokset ja kulttuurien välillä on suuria eroja. Inkeles (1980) mainitsee esimerkkeinä kulttuuriset mallit, kuten vanhusten kunnioittamisen monissa aasialaisissa yhteiskunnissa, ihmisen perustarpeet seuran ja psykologisen tuen saamiseksi sekä aviomiesten roolin auttaa vaimoja kotitöissä. Kaiken kaikkiaan Inkeles (1980) arvioi, että vain noin puolet hänen tutkimistaan perhe-elämän indikaattoreista osoitti minkäänlaista konvergenssia, ja silloinkin se ei aina ollut luonteeltaan lineaarista.

KASVATUS

Konvergenssiteorian Inkelesin (1981) uudelleenmuotoilun jälkeen Inkeles ja Sirowy (1983) tutkivat seitsemänkymmenenkolmen rikkaan ja köyhän maan koulutusjärjestelmiä. Tutkituista kolmestakymmenestä erilaisesta koulutusjärjestelmien ”muutosmallista” he löysivät todisteita huomattavasta konvergenssista neljässätoista, kohtalaisesta konvergenssista neljässä, huomattavasta vaihtelusta yhdeksässä, vaihtelevista tuloksista kahdessa ja divergenssistä vain yhdessä. Näiden havaintojen perusteella he päättelevät, että taipumus lähentyä yhteisiä rakenteita on ”laajalle levinnyt ja syvä”. Se ilmenee koulutusjärjestelmän kaikilla tasoilla ja vaikuttaa käytännöllisesti katsoen kaikkiin järjestelmän tärkeimpiin osa-alueisiin” (s. 326). Huomionarvoista on myös se, että vaikka kirjoittajat omaksuvat perinteisen kannan, jonka mukaan lähentyminen on vastaus paineisiin, jotka johtuvat monimutkaisesta, teknisesti kehittyneestä yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta järjestelmästä, he tunnistavat myös diffuusion sellaisten verkostojen yhdentymisen kautta, joiden kautta ideoita, standardeja ja käytäntöjä jaetaan koulutuksessa. Nämä verkostot toimivat suurelta osin kansainvälisten järjestöjen, kuten Unescon ja OECD:n, kautta; niiden rooli välittävinä rakenteina prosessissa, joka johtaa valtioiden rajat ylittäviin koulutuksellisiin yhtäläisyyksiin, on tärkeä lisä konvergenssiteoriaan, ja sillä on laajoja vaikutuksia konvergenssiin muissa instituutioissa.

HYVINVOINTIVALTIO

Hyvinvointivaltion kehittyminen on innoittanut aktiiviseen teoreettiseen keskusteluun ja empiiriseen tutkimukseen konvergenssiteorian tiimoilta.Tutkijat ovat jakautuneet eriävien mielipiteiden välille siitä, millaista ja miten laajamittaista on eri maiden välillä havaittavissa oleva lähentyminen. Toisaalta on kiistattomia todisteita siitä, että laajat sosiaaliturva-, terveydenhuolto- ja niihin liittyvät etuusohjelmat rajoittuvat kansakuntiin, jotka ovat saavuttaneet sellaisen taloudellisen kehitystason, jossa on riittävästi ylijäämää tällaisten toimien tukemiseksi. Lisäksi hyvinvointivaltion ohjelmien kehittäminen näyttää empiirisesti korreloivan erilaisten byrokraattisten ja demografisten mallien kanssa, jotka puolestaan perustuvat taloudelliseen kehitykseen. Esimerkiksi Wilensky (1975) havaitsi, että kuudessakymmenessä tutkitussa valtiossa kuusikymmentäviisivuotiaan ja sitä vanhemman väestön osuus ja sosiaaliturvaohjelmien ikä olivat tärkeimpiä tekijöitä, jotka määrittivät hyvinvointivaltion kokonaismenojen tason prosentteina bruttokansantuotteesta. Koska taloudellisen kehityksen taso ja vanhusväestön määrän kasvu ovat molemmat kehittyneiden yhteiskuntien lähentymisalueita, on kohtuullista olettaa, että myös hyvinvointivaltion kehitysmalleilla on taipumus lähentyä toisiaan. Näin onkin esimerkiksi sellaisten laajojen ja kalliiden eläke- ja terveydenhuolto-ohjelmien kehittämisessä, joiden tärkeimpiä asiakkaita ovat vanhukset (Coughlin ja Armour 1982; Hage ym. 1989). Muissa empiirisissä tutkimuksissa on löydetty todisteita siitä, että julkiset asenteet hyvinvointivaltion osaohjelmia kohtaan lähenevät toisiaan (Coughlin 1980), että tasa-arvoistavat poliittiset liikkeet vaikuttavat hyvinvointipyrkimyksiin eri kansakunnissa (Williamson ja Weiss 1979) ja että hyvinvointivaltion ohjelmien menot (Pryor 1968), normatiiviset toimintamallit (Mishra 1976) ja sosiaaliset valvontatehtävät ovat yhteneviä kapitalististen ja kommunististen kansakuntien välillä (Armour ja Coughlin 1985).

Toiset tutkijat ovat kyseenalaistaneet ajatuksen hyvinvointivaltion konvergenssista. Historiallisessa tutkimuksessa työttömyysohjelmista kolmessatoista Länsi-Euroopan valtiossa Alber (1981) ei löytänyt todisteita siitä, että ohjelmat olisivat muuttuneet samankaltaisemmiksi kelpoisuuskriteerien, rahoitusmenetelmien tai etuuksien anteliaisuuden suhteen, vaikka hän löysikin jonkin verran todisteita työttömyysetuuksien keston konvergenssista valtioissa, joissa oli pakolliset järjestelmät. O’Connorin (1988) tutkimuksessa, jossa testattiin konvergenssihypoteesia hyvinvointimenojen kehityssuuntausten osalta vuosina 1960-1980, päädyttiin siihen, että ”huolimatta siitä, että taloudellisesti kehittyneissä maissa on otettu käyttöön näennäisesti samankaltaisia hyvinvointiohjelmia, hyvinvointipyrkimykset eivät ole ainoastaan erilaisia vaan myös erilaisia. Lisäksi eroavaisuudet ovat lisääntymässä” (s. 295). Paljon laajempi haaste lähentymishypoteesille tulee tutkimuksista, joissa keskitytään hyvinvointivaltion kehityksen vaihteluihin läntisten kapitalististen demokratioiden välillä. Hewitt (1977), Castles (1978, 1982) ja Korpi (1983), muutamia johtavia esimerkkejä mainitakseni, väittävät, että ammattiliittojen ja sosialidemokraattisten puolueiden voimakkuudessa ja uudistusmielisyydessä esiintyvät erot eri maiden välillä ovat syynä suuriin eroihin hyvinvointivaltio-ohjelmien menojen määrässä ja uudelleenjakovaikutuksessa. Näiden tutkimusten ja lähentymisen puolesta puhuvien tutkijoiden väliset erimielisyydet voivat kuitenkin johtua yksinkertaisesti tapausten valinnasta. Esimerkiksi Wilensky (1976, 1981) yhdisti yhdeksäntoista rikasta maata koskevassa tutkimuksessaan hyvinvointivaltion kansalliset erot ”demokraattisen korporatismin” eroihin ja toissijaisesti katolisten poliittisten puolueiden olemassaoloon ja hylkäsi näin sen yksinkertaistetun ajatuksen, jonka mukaan monissa kansakunnissa havaittu konvergenssi, jotka ovat taloudellisessa kehityksessä hyvin erilaisilla tasoilla, koskisi myös suhteellisen pienessä määrässä pitkälle kehittyneitä kapitalistisia yhteiskuntia havaittua usein erilaista poliittista kehityskulttuuria.

Keskustelu hyvinvointiyhteiskuntatalouden konvergenssista jatkuu varmasti edelleen. Suurena esteenä kysymyksen ratkaisemiselle ovat erimielisyydet tutkimuskohteeksi valituista maista, mittareiden valinnasta ja rakentamisesta (ks. Uusitalo 1984) sekä arviot siitä, mikä ajanjakso on sopiva konvergenssihypoteesin lopullisen testaamisen kannalta. Wilensky et al. (1985, s. 11-12) tiivistävät hyvinvointivaltion kehityksen konvergenssia koskevan nykytutkimuksen ristiriitaisen tilan seuraavasti:

Konvergenssiteoreetikot ovat varmasti vankalla pohjalla väittäessään, että ohjelmat, joilla pyritään suojautumaan teollisen elämän seitsemältä tai kahdeksalta perusriskiltä, ovat ensisijaisesti vastauksia taloudelliseen kehitykseen . . . . Kuitenkin osoittamalla, että yhteiskunnat ovat omaksuneet samat perusohjelmat. . on vain osittainen osoitus konvergenssista sikäli kuin se ei osoita konvergenssia ohjelmien sisällöllisissä piirteissä tai varakkaiden maiden ja köyhien maiden välisten erojen määrässä.

GLOBALISAATIO

Kasvava huomio erilaisiin laajamittaisiin muutoksiin taloudellisissa suhteissa, teknologiassa ja kulttuurisuhteissa, jotka laajasti ottaen yhdistetään ”globalisaatioon”, on herättänyt uutta kiinnostusta konvergenssi- ja moderniteetti-ihanteita kohtaan (kriittinen tarkastelu ks. Robertson 1992). Globalisaatiota käsittelevässä kirjallisuudessa on useita säikeitä. Yksi lähestymistapa keskittyy sellaisten ylikansallisten kapitalististen yritysten taloudellisiin ja kulttuurisiin vaikutuksiin, joiden katsotaan olevan vastuussa läpitunkevan kulutusideologian ja -kulttuurin leviämisestä (Sklair 1995). Ritzer (1993) tiivistää tämän ilmiön nimellä ”yhteiskunnan McDonaldisoituminen” – laaja viittaus sellaisten kuluttajabrändinimien (ja niiden taustalla olevien suuryritysten intressien) kaikkialle levinneisyyteen ja vaikutukseen, jotka ovat välittömästi tunnistettavissa nykyään lähes kaikissa maailman maissa. Tämän näkökulman tärkein seuraus on, että alkuperäiset elinkeinot, tavat ja kulttuuri ajetaan nopeasti syrjään tai jopa sukupuuttoon suhteellisen harvojen voimakkaiden eturyhmien hallitseman kapitalistisen maailmantalouden ”juggernautin” toimesta.

Meyer et al. (1997) esittävät globalisaatiosta toisenlaisen tulkinnan teoksessaan ”maailman yhteiskunnasta”. Vaikka he väittävät, että ”monet nykyaikaisen kansallisvaltion piirteet juontuvat maailmanlaajuisesta mallista, jota rakennetaan ja levitetään globaalien kulttuuri- ja yhdistymisprosessien kautta” (s. 144-145), heidän kantansa ydin on se, että kansakuntia vedetään kohti mallia, joka on ”yllättävän yksimielinen . .käytännöllisesti katsoen kaikilla rationalisoidun sosiaalisen elämän aloilla” (s. 145). Meyer ym. väittävät, että erilaiset keskeiset periaatteet, kuten ne, joilla legitimoidaan ihmisoikeudet ja suositaan ympäristöystävällisyyttä, eivät synny spontaanisti modernin imperatiivina, vaan ne leviävät pikemminkin nopeasti kansakuntien keskuudessa maailmanlaajuisesti kansainvälisten järjestöjen, tiedemiesten ja ammattihenkilöiden verkostojen ja muiden yhdistymismuotojen välityksellä. Vaikka tämä maailmanyhteiskuntaa ja -kulttuuria koskeva lähestymistapa ei viittaa erityisesti konvergenssiteoriaan, se on vahva peruste sille, että muuten erilaisten kansallisvaltioiden keskuudessa syntyy laajalti jaettuja rakenteellisia ja kulttuurisia yhtäläisyyksiä, joista monet lupaavat parannusta.

Tele- ja tietotekniikan nopea kasvu, joka näkyy erityisesti Internetin nousuna merkittäväksi yhteiskunnalliseksi ja taloudelliseksi ilmiöksi 1990-luvulla, on globalisaation toinenkin näkökohta, jolla on syvällisiä seurauksia mahdolliselle yhteiskunnalliselle lähentymiselle. Vaikka nämä teknologiset innovaatiot ovatkin tärkeitä ja laaja-alaisia, tarkat mallit, jotka lopulta syntyvät, eivät ole vielä selvillä. Vaikka uudet tietotekniikka- ja viestintäteknologiat tiivistävät sosiaalisen vuorovaikutuksen aika- ja avaruusulottuvuuksia (Giddens 1990) ja voivat heikentää kansallisia identiteettejä ja kulttuurieroja McLuhanin (1960) ”globaalin kylän” mukaisesti, samat kehittyneen teknologian voimat, jotka voivat tasoittaa perinteisiä eroja, voivat lopulta vahvistaa kansakunnan, kulttuurin ja yhteiskuntaluokan rajoja. Esimerkiksi vaikka tietokoneet ja niihin liittyvä viestintäteknologia leviävät yhä laajemmalle, uuden teknologian käyttömahdollisuudet ja siitä saatava hyöty näyttävät keskittyvän suhteettomasti ”varakkaiden” joukkoon, jolloin ”ei-varakkaat” jäävät yhä enemmän osallistumisen ulkopuolelle (Wresch 1996). Ajan mittaan tällaiset erot saattavat hyvinkin kasvattaa kansakuntien välisiä ja sisäisiä eroja, mikä johtaa pikemminkin eroavaisuuteen kuin lähentymiseen.

Kiinnostusta lähentymistä kohtaan ovat lisänneet myös erilaiset poliittiset tapahtumat 1990-luvulla. Erityisesti Itä-Euroopan ja Neuvostoliiton kommunismin romahtaminen sekä taloudellisten ja poliittisten esteiden asteittainen heikkeneminen Euroopassa ovat tässä suhteessa merkittäviä kehityskulkuja. Valtiososialismin romahtaminen on herättänyt uudelleen kiinnostuksen kehittyneiden teollisuusyhteiskuntien maailmanlaajuisen taloudellisen ja poliittisen lähentymisen mahdollisuuksiin (ks. esim. Lenski et al. 1991, s. 261; Fukuyama 1992). Vaikka entisen Neuvostoliiton ”kapitalismiin siirtymisessä” 1990-luvulla jatkuneet taloudelliset ja poliittiset myllerrykset saattavat herättää vakavia epäilyjä lähentymisen pitkän aikavälin näkymistä, kehitys on selvästi edennyt tähän suuntaan hämmästyttävän nopeasti.

Euroopan jatkuva yhdentymisliike, joka liittyy Euroopan unioniin (EU:hun, entiseen Euroopan yhteisöön), edustaa toista merkittävää tapausta alueellisessa mittakaavassa tapahtuvasta poliittisesta ja taloudellisesta lähentymisestä. Kauppaa, työvoiman liikkuvuutta ja matkustamista koskevien rajoitusten asteittainen poistaminen EU:n jäsenvaltioiden väliltä (eikä vähiten yhteisen valuutan perustaminen vuonna 1999) ja sosiaalipolitiikan yhdenmukaistaminen koko EU:ssa ovat kaikki merkkejä syvällisistä muutoksista kohti kasvavaa konvergenssia alueella, joka lupaa jatkua 2000-luvulla.

YHTEENVETO

Ajatus konvergenssista on sekä voimakas että intuitiivisesti houkutteleva sosiologeille, jotka edustavat monenlaisia taustoja ja intressejä (Form 1979). On vaikea kuvitella hyväksyttävää sosiaalisen muutoksen makroteoriaa, jossa ei viitattaisi tavalla tai toisella konvergenssin ajatukseen. Huolimatta siitä, että modernisaation tutkimuksessa käytetyistä konvergenssiteorian varhaisista versioista on käyty kiistaa ja ne ovat myöhemmin pettäneet, ja huolimatta edellä käsitellyistä empiiristen tutkimusten usein ristiriitaisista tuloksista, on selvää, että yhteiskunnallisen konvergenssin käsite (ja konvergenssiteoriat, jotka sallivat divergenssin ja invarianssin mahdollisuuden) tarjoaa hyödyllisen ja potentiaalisesti tehokkaan analyyttisen kehyksen, jonka avulla voidaan tehdä monikansallisia tutkimuksia laajasta joukosta sosiaalisia ilmiöitä. Vaikka konvergenssihypoteesi lopulta hylättäisiinkin, konvergenssiteorioiden tarjoama näkökulma voi tarjota hyödyllisen lähtökohdan tutkimukselle. Asianmukaisesti uudelleen muotoiltuina, empiirisen tutkimuksen kohteena oleviin sosiaalisen järjestelmän osatekijöihin keskittyneinä ja aiempiin versioihin liittyvistä ideologisista rasitteista riisuttuina konvergenssiteoriat lupaavat edistää sosiaalisen muutoksen perusprosessien ja säännönmukaisuuksien ymmärtämistä.

Alber, Jens 1981 ”Government Responses to the Challenge of Unemployment: The Development of Unemployment Insurance in Western Europe”. Teoksessa Peter Flora ja Arnold J. Heidenheimer, eds., The Development of Welfare States in Europe and America. New Brunswick, N.J.: Transaction Books.

Armer, Michael ja Allan Schnaiberg 1972 ”Measuring Individual Modernity: A Near Myth.” AmericanSociological Review 37:301-316.

Armour, Philip K., ja Richard M. Coughlin 1985 ”Social Control and Social Security: Theory and Research on Capitalist and Communist Nations”. Social Science Quarterly 66:770-788.

Aron, Raymond 1967 The Industrial Society. New York: Simon and Schuster.

Baum, Rainer C. 1974 ”Beyond Convergence: Kohti teoreettista relevanssia kvantitatiivisessa modernisaatiotutkimuksessa.”. Sociological Inquiry 44:225-240.

Bendix, Reinhard 1967 ”Tradition and Modernity Reconsidered”. Comparative Studies in Society and History 9:292-346.

Berelson, B. 1978 ”Prospects and Programs for Fertility Reduction: Mitä? Where?” Population and Development Review 4:579-616.

Bibb, R. ja W.H. Form 1977 ”The Effects of Industrial, Occupational, and Sex Stratification in Blue-Collar Markets”. Social Forces 55:974-996.

Castles, Francis 1982 ”The Impact of Parties on Public Expenditure”. Teoksessa Frances Castles, toim., The Impact ofParties: Politics and Policies in Democratic CapitalistStates. Beverly Hills, Calif.: Sage.

–1978 The Social Democratic Image of Society. London: Routledge and Kegan Paul.

Coale, Ansley J. 1973 ”The Demographic Transition”. Teoksessa Kansainvälinen väestökonferenssi, Liège. Liège, Belgia: International Union for Scientific Study of Population.

Cooney, R.S. 1975 ”Female Professional Work Opportunities: A Cross-National Study.” Demography 12:107-120.

Coughlin, Richard M. 1980 Ideology, Public Opinion andWelfare Policy. Berkeley: University of California, Institute of International Studies.

–, ja Philip K. Armour 1982 ”Sectoral Differentiation in Social Security Spending in the OECD Nations.”. Comparative Social Research 6:175-199.

Davis, Kingsley 1948 Human Society. New York: Macmillan.

Dore, Ronald 1973 Brittiläinen tehdas-japanilainen tehdas. Berkeley: University of California Press.

Erikson, Robert, John H. Goldthorpe ja Lucienne Portocarero 1983 ”Intergenerational Class Mobility and the Convergence Thesis: England, France, and Sweden.” British Journal of Sociology 34:303-343.

Ferber, M. ja H. Lowry 1977 ”Women’s Place: Kansalliset erot ammatillisessa mosaiikissa”. Journal of Marketing 41:23-30.

Form, William 1979 ”Comparative Industrial Sociology and the Convergence Hypothesis”. Annual Review ofSociology 4:1-25.

–1976 Blue-Collar Stratification. Princeton, N.J: Princeton University Press.

–, ja Bae Kyu Han 1988 ”Convergence Theory and the Korean Connection.”

–, ja Bae Kyu Han 1988 ”Convergence Theory and the Korean Connection”. Social Forces 66:618-644.

Fox, William S., ja William W. Philliber 1980 ”Class Convergence: An Empirical Test.” Sociology and Social Research 64:236-248.

Freedman, Ronald 1979 ”Theories of Fertility Decline: A Reappraisal. Social Forces 58:1-17.

Fukuyama, Francis 1992 Historian loppu ja viimeinen ihminen. New York: Free Press.

Galbraith, John Kenneth 1967 The New Industrial State. Houghton-Mifflin.

Gibbs, J.P. ja H.L. Browning 1966 ”The Division of Labor, Technology, and the Organization of Production in Twelve Countries”. American Sociological Review 31:81-92.

Giddens, Anthony 1990 The Consequences of Modernity. Stanford, Calif.: Stanford University Press.

Goldthorpe, John H. 1971 ”Theories of Industrial Society: Reflections on the Recrudescence of Historicism and the Future of Futurology”. Archives of European Sociology 12:263-288.

–1964 ”Social Stratification in Industrial Society”. Teoksessa P. Halmos, toim., Teollisten yhteiskuntien kehitys, 97-123. Keele, Eng: University of Keele.

Hage, Jerald, Robert Hanneman ja Edward T. Gargan 1989 State Responsiveness and State Activism. London: Unwin Hyman.

Hewitt, Christopher 1977 ”The Effect of Political Democracy and Social Democracy on Equality in Industrial Societies: A Cross-National Comparison.” American Sociological Review 42:450-464.

Inkeles, Alex 1981 ”Konvergenssi ja divergenssi teollisuusyhteiskunnissa”. Teoksessa M.O. Attir, B.H. Holzner ja Z. Suda, eds., Directions of Change: ModernizationTheory, Research, and Realities, 3-38. Boulder, Colo: Westview Press.

–1980 ”Modernization and Family Patterns: A Test of Convergence Theory (Konvergenssiteorian testi)”. Teoksessa D.W. Hoover ja J.T.A. Koumoulides, eds., Conspectus of History, 31-64. Cambridge, Eng: Cambridge University Press.

–1966 ”The Modernization of Man”. Teoksessa M. Weiner, toim., Modernization New York: Basic Books.

–, ja Larry Sirowy 1983 ”Convergent and Divergent Trends in National Educational Systems”. SocialForces 62:303-333.

Inkeles, Alex, ja David E. Smith 1974 Becoming Modern. Cambridge, Mass.: Harvard University Press.

Inkeles, Alex ja Peter H. Rossi 1956 ”National Comparisons of Occupational Prestige”. American Journalof Sociology 61:329-339.

Kahl, J.A. 1968 The Measurement of Modernization: AStudy of Values in Brazil and Mexico. Austin: University of Texas Press.

Kerr, Clark, John T. Dunlap, Frederick H. Harbison ja Charles A. Myers 1960 Industrialism and Industrial Man. Cambridge, Mass.: Harvard University Press.

Korpi, Walter 1983 The Democratic Class Struggle. London: Routledge and Kegan Paul.

Lapidus, Gail W. 1976 ”Occupational Segregation and Public Policy: A Comparative Analysis of American and Soviet Patterns.” (Vertaileva analyysi amerikkalaisista ja neuvostoliittolaisista malleista). Teoksessa M. Blaxell ja B. Reagan, eds., Women and the Workplace Chicago: University of Chicago Press.

Lenski, Gerhard, Jean Lenski, and Patrick Nolan 1991 Human Societies, 6th ed. New York: McGraw-Hill.

Lincoln, James R., ja Arne L. Kalleberg 1990 Culture,Control, and Commitment: A Study of Work Organizationand Work Attitudes in the United States and Japan. Cambridge, Eng: Cambridge University Press.

Lipset, Seymour M. ja Hans Zetterberg 1959 ”Social Mobility in Industrial Societies”. Teoksessa S.M. Lipset ja R. Bendix, eds., Social Mobility in Industrial Society. lontoo: Heinemann.

McLuhan, Marshall 1960 Exploration in Communications. Boston: Beacon Press.

Meyer, John W., John Boli, George M. Thomas ja Francisco O. Ramirez 1997 ”World Society and the Nation-State”. American Journal of Sociology 103:144-181.

Mishra, Ramesh 1976 ”Convergence Theory and Social Change: The Development of Welfare in Britain and the Soviet Union.” Comparative Studies in Society andHistory 18:28-56.

Moore, Wilbert E. 1979 World Modernization: The Limitsof Convergence. New York: Elsevier.

O’Connor, Julia S. 1988 ”Convergence or Divergence?: Hyvinvointiponnistelujen muutos OECD-maissa 1960-1980”. European Journal of Political Research 16:277-299.

Parsons, Talcott 1966 Societies: Evolutionary and Comparative Perspectives. Englewood Cliffs, NJ: Prentice Hall.

Parsons, Talcott 1951 The Social System. Glencoe, Ill.: The Free Press.

Paydarfar, A.A. 1967 ”Modernization Process and Demographic Changes”. Sociological Review 15:141-153.

Portes, Alejandro 1973 ”Modernity and Development: A Critique.” Comparative International Development 8:247-279.

Pryor, Frederick 1968 Public Expenditure in Capitalist andCommunist Nations. Homewood, Ill.: Irwin.

Ritzer, George 1993 The McDonaldization of Society. Newbury Park, Calif.: Sage.

Robertson, Roland 1992 Globalization: Globalization: Social Theory andGlobal Culture. London and Newbury Park, Calif.: Sage.

Rostow, Walt W. 1960 The Stages of Economic Growth. Cambridge, Eng: Cambridge University Press.

Safilios-Rothchild, C. 1971 ”A Cross-Cultural Examination of Women’s Marital, Educational and Occupational Aspirations”. Acta Sociologica 14:96-113.

Sklair, Leslie 1995 Sociology of the Global System. Baltimore, Md.: Johns Hopkins University Press.

Sorokin, Pitirim A. 1960 ”Mutual Convergence of the United States and the U.S.S.R. to the Mixed Sociocultural Type”. International Journal of Comparative Sociology. 1:143-176.

Teitelbaum, M.S. 1975 ”Relevance of Demographic Transition for Developing Countries”. Science 188:420-425.

Treiman, Donald J. 1977 Occupational Prestige in Comparative Perspective. New York: Academic Press.

Uusitalo, Hannu 1984 ”Comparative Research on the Determinants of the Welfare State: The State of the Art.” European Journal of Political Research 12:403-442.

Wallerstein, Immanuel 1974 ”The Rise and Future Demise of the World Capitalist System: Concepts for Comparative Analysis.” Comparative Studies in SocialHistory 16:287-415.

Weed, Frank J. 1979 ”Industrialization and Welfare Systems: A Critical Evaluation of the Convergence Hypothesis (Konvergenssihypoteesin kriittinen arviointi).” International Journal of Comparative Sociology 20:282-292.

Weinberg, Ian 1969 ”The Problem of the Convergence of Industrial Societies: A Critical Look at the State of the Theory.” Comparative Studies in Society and History 11:1-15.

Wilensky, Harold L. 1981 ”Leftism, Catholicism, and Democratic Corporatism: The Role of Political Parties in Recent Welfare State Development.” Teoksessa Peter Flora ja Arnold J. Heidenheimer, eds., The Development of Welfare States in Europe and America, 345-382. New Brunswick, N.J.: Transaction Books.

–1976 The ”New Corporatism”: Centralization andthe Welfare State. Beverly Hills, Calif.: Sage.

–1975 The Welfare State and Equality. Berkeley: University of California Press.

–1968 ”Women’s Work: Economic Growth, Ideology, Structure.”. Industrial Relations 7:235-248.

–, Gregory M. Luebbert, Susan Reed Hahn ja Adrienne M. Jamieson 1985 Comparative Social Policy: Theory, Methods, Findings. Berkeley: University of California, Institute of International Studies.

Williamson, John B., and Joseph W. Weiss 1979 ”Egalitarian Political Movements, Social Welfare Effort and Convergence Theory: A Cross-National Analysis.” Comparative Social Research 2:289-302.

Williamson, John B., ja Jeanne J. Fleming 1977 ”Convergence Theory and the Social Welfare Sector: A Cross-National Analysis.” International Journal of Comparative Sociology 18:242-253.

Wresch, William 1996 Disconnected: Haves and Have Notsin the Information Age. New Brunswick, N.J.: Rutgers University Press.

Richard M. Coughlin

.