Siten ei tarvitse loukkaantua, kun Brooklynin hipsterit ovat vasta hiljattain keksineet ”lihaliemen”, ja me sanomme: ”Se on aivan kuin Ba Kut Teh. Mikä siinä on niin iso juttu?” Ei ole ollut Ba Kut Teh -franchising-yritystä, jolla on tuhansia ravintoloita eri puolilla maailmaa, emmekä voi ylpeillä yli miljardilla tarjoillulla Ba Kut Tehillä. On epätodennäköistä, että lihaliememme olisi tuttu kenellekään muulle maailmassa. Olen kuitenkin iloinen siitä, että keittiömme ja ruokaperinteemme eivät ole alttiita nopealle franchising-toiminnalle.

Mitä ”Singapore” vastaa meille? Belgia? Ja jos tapaisimme jonkun belgialaisen, kutkuttaisiko meitä kysyä pitävätkö he suklaasta vai vohveleista? Ärsyyntyisivätkö he, jos emme tietäisi, että heidän maassaan puhutaan kolmea virallista kieltä? (Minun oli pakko katsoa Wikipediaa varmistaakseni.)

Olen tavannut globaalisti tiedostavia amerikkalaisia, jotka kysyvät minulta Lee Kuan Yew’sta ja tuntevat kulttuurimme, ja kunnia heille. Mutta he ovat aivan yhtä suuri vähemmistö kuin ne singaporelaiset, jotka tuntevat Euroopan tuntemattomia, ei-turistisia kohteita tai jotka osaavat osoittaa Venezuelan kartalta tai rakastavat etiopialaista ruokaa.

Maailma voi olla avoin, utelias ja ystävällinen kysyessään lisää maastasi, mutta emme voi olettaa, että he tulevat keskusteluun jo valmiiksi tietoisina, emmekä voi odottaa, että he ovat se etuoikeutettu osajoukko, joka on hyvin matkustanut. Kaikilla ei myöskään ole lahjakkuutta lukea ja muistaa faktoja maista, joita he googlaavat, kuten taksikuskeilla, jotka osaavat sanoa ”hei” kymmenellä eri kielellä, mikä vaikuttaa enemmänkin juhlatempulta.

Näillä mielin olen iloinen, kun tapaamani ihmiset kysyvät minulta Singaporesta, vaikka kysymykset olisivat kuinka yksinkertaisilta tuntuvia. Toivon vain, etteivät he kysele minulta liikaa armeijasta, muuten en pystyisi ylläpitämään hyvin viljeltyä, mutta erittäin epätarkkaa mielikuvaani kovanaamoista.