Kotona olemisen yhdistäminen lisääntyneeseen fyysiseen mukavuuteen, turvallisuuteen ja psykologiseen hyvinvointiin näkyy lukuisissa suosituissa ilmaisuissa ja sanonnoissa, kuten Kotona vapaa; Koti on siellä, missä sydän on; Itä-länsi, koti on paras; Koti on suloinen koti; Kotona suloinen koti; Kodin kaltaista paikkaa ei ole olemassa. Niinpä tuskin on yllättävää, että termi kotietu on otettu käyttöön urheilussa kuvaamaan kahta toisiinsa liittyvää ilmiötä, jotka molemmat perustuvat uskomukseen, että joukkueen oma puisto, stadion tai pelipaikka on todellakin hyvä paikka kilpailla.

Yksi ilmiö liittyy (paremman termin puuttuessa) kilpailun sijaintiin. Useimmissa pohjoisamerikkalaisissa ammattiurheilulajeissa joukkueet pelaavat esimerkiksi täyden runkosarjan otteluohjelman, jonka perusteella määräytyy liigan lopullinen sijoitus. Lopullisessa sarjataulukossa korkeammalle sijoittuneet joukkueet saavat yhden ylimääräisen kilpailun kotisalissaan jokaisessa 3-, 5- tai 7-ottelun pudotuspelisarjassa. Tätä ylimääräistä mahdollisuutta kilpailla kotona kutsutaan kotieduksi (esim. ”New Yorkilla on kotietu pudotuspelisarjassaan Bostonia vastaan”). Jos joukkue sattuu häviämään yhden ylimääräisistä kotikilpailuistaan, sen sanotaan menettäneen kotietunsa. Vaikka kilpailun sijainti voi edustaa kotietua, se ei aina osoittautuukaan tuon edun tarjoajaksi. Esimerkiksi National Hockey Leaguen (NHL) pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella vuonna 2010 kotijoukkueet voittivat 22 ottelua ja hävisivät 27 ottelua; vuonna 2011 ne voittivat 23 ottelua ja hävisivät 26 ottelua. Kilpailupaikan näkökulmasta katsottuna kotijoukkueet eivät siis varmastikaan pystyneet noina kahtena vuonna hyödyntämään kotietuaan.

Toinen ilmiö, joka juontuu suoraan ensimmäisestä, koskee onnistuneen lopputuloksen todennäköisyyttä. Lähes kaikissa tapauksissa, joissa on tutkittu laajoja tietokokonaisuuksia – joukkue- ja yksilöurheilulajeissa, nais- ja mieskilpailijoilla, kansakuntien välisissä kansainvälisissä kilpailuissa, urheilijoilla ja joukkueilla, jotka edustavat eri ikä- ja kokemusryhmiä – kotikilpailijoiden voittoprosentti on ollut ylivoimaisesti parempi kuin sattumanvaraisesti (näitä havaintoja käsitellään seuraavassa luvussa).

NHL-kaudella 2011-2012 jääkiekkofanit seurasivat tiiviisti, miten Detroit Red Wings saavutti poikkeuksellisen hyvän 75,6 % onnistumisprosentin kotonaan. Se voitti 41 kotiottelussaan NHL-ennätykselliset 31 ottelua, joista liigan ennätykselliset 23 peräkkäin. Tämä onnistumisprosentti on tietysti epätyypillinen, mutta se havainnollistaa poikkeuksellisen kotiedun tapauksen.

Keskustelu kotietuilmiöstä rajoittuu tässä merkinnässä tuloksiin, jotka liittyvät onnistuneeseen lopputulokseen lisääntyneeseen todennäköisyyteen. Tätä varten keskustelu keskittyy kotiedun laajuuteen joukkue- ja yksilöurheilussa eri yhteyksissä sekä selityksiin, joita fanit, tiedotusvälineet, urheilijat ja urheilututkijat ovat esittäneet selittämään sen syitä. Lisäksi tarkastellaan kotona kilpailemisen vaikutuksia urheilijoiden ja valmentajien psykologisiin tiloihin ja käyttäytymiseen.

Kotiedun laajuus

Lähes kaikissa tarkastelluissa urheilulajeissa joukkueet saavat parempia tuloksia, kun ne kilpailevat kotona. Ammattilaisurheilussa esimerkiksi viimeisen viiden vuoden aikana voittoprosentti oli 53,7 % baseballissa, 61,0 % englantilaisessa jalkapallossa (soccer), 54,6 % jääkiekossa, 58,2 % amerikkalaisessa jalkapallossa ja 61,0 % koripallossa.

Useimmissa tutkituissa urheilulajeissa myös yksilöllisesti kilpailevilla urheilijoilla on parempia tuloksia silloin, kun he kilpailevat kotialueellaan. Esimerkiksi alppihiihdon maailmancupissa kotimaassaan kilpailevat hiihtäjät paranivat keskimäärin 16 prosenttia siitä, mihin heidät oli sijoitettu kilpailuun lähdettäessä, siihen, mihin he todellisuudessa sijoittuivat. Mielenkiintoista on, että ammattilaisgolf ja tennis ovat ainoat lajit, joissa kotietua ei ole havaittu.

Kansainvälisten kilpailujen osalta näyttää olevan näyttöä isäntämaan kotiedusta sekä kesä- että talviolympialaisissa että Kansainvälisen jalkapalloliiton (Fédération Internationale de Football Association, FIFA) maailmanmestaruuskilpailuissa. Esimerkiksi talviolympialaisissa isäntämailla oli keskimäärin noin neljän mitalin parannus edellisiin olympialaisiin verrattuna. Ainoa isäntämaa talviolympialaisten historiassa, joka ei parantanut tuloksiaan, oli Italia (Torinossa vuonna 2006); se voitti 11 mitalia, kun Salt Lake Cityssä vuonna 2002 se voitti 13 mitalia.

Kesäolympialaisten osalta isäntämaat paransivat edellisiin olympialaisiin verrattuna keskimäärin noin viisi mitalia. Tämä kunnioitettava parannus jää kuitenkin Kiinan suorituksen varjoon Pekingissä vuonna 2008 järjestetyissä kesäolympialaisissa; Kiina paransi mitalimääräänsä 37:llä (yhteensä 100 mitalia) vuoden 2004 Ateenaan verrattuna.

Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut ovat myös tuottaneet tuloksia, jotka näyttävät osoittavan, että isäntämaat hyötyvät kotikisoista. Ensimmäiset MM-kisat pidettiin Uruguayssa vuonna 1930, ja sen jälkeen on järjestetty 19 kilpailua joka neljäs vuosi; viimeisimmät MM-kisat pidettiin vuonna 2010 Etelä-Afrikassa. Vuosina 1942 ja 1946 ei järjestetty turnauksia. Isäntämaa on päässyt välieriin 12:ssa turnauksessa 19:stä, finaaliin 8:ssa turnauksessa 19:stä ja voittanut 6 kertaa 19:stä. (Kun otetaan huomioon, että FIFA pyrkii nyt tarjoamaan isännöintimahdollisuuden maille ja alueille, joilla on maailmanlistan perusteella minimaaliset mahdollisuudet voittaa mitali, kokonaistulokset ovat vaikuttavia kotiedun näkökulmasta). Kuusi FIFA:n maailmanmestaruuden voittanutta isäntämaata ovat Uruguay (1930), Italia (1934), Englanti (1966), Länsi-Saksa (1974), Argentiina (1978) ja Ranska (1998). Toiseksi sijoittuneet ovat Brasilia (1950) ja Ruotsi (1958). Chile (1962), Italia (1990) ja Saksa (2006) sijoittuivat kaikki kolmanneksi isännöidessään kisoja.

Kotiedun syyt: Popular Beliefs

Isäntäjoukkueille koituvat edut ovat herättäneet paljon keskustelua, spekulaatiota ja kyselyitä fanien, urheilijoiden, tiedotusvälineiden ja valmentajien keskuudessa siitä, miksi. Mitkä ovat tärkeimmät tekijät, jotka ovat kotiedun taustalla? Kuten on odotettavissa, ryhmien esittämissä selityksissä on jonkin verran päällekkäisyyttä.

Yleisön tuki oli esimerkiksi fanien ykkösvaihtoehto eräässä tutkimuksessa ja yksi kolmesta tärkeimmästä vaihtoehdosta eräässä toisessa yliopistourheilijoille tehdyssä tutkimuksessa. Kaksi muuta vaihtoehtoa (joita urheilijat kannattivat) olivat kotikentän tuttuus ja matkustustarpeen poistuminen. Myös valmentajat mainitsivat tärkeimmäksi syyksi sen, että kotikentän vivahteiden parempi tuntemus antaa kotikilpailijoille tärkeimmän etunsa lähteen.

Työskenneltyään vuosia sabermetriikkatutkijana suurimmassa pesäpalloliigassa (sabermetriikka on pesäpallon erikoistutkimusta objektiivisten tilastojen avulla) Craig Wright esitti arvionsa suurimmassa pesäpalloliigassa pelaavien valmentajien valmentajan Tom Housen avustuksella. Wright ja House arvioivat, että 5 % kotiedusta johtuu yleisön antamasta psykologisesta nosteesta, 5 % johtuu viimeisenä lyömisen tuomasta edusta, 10 % stadionin tuntemuksesta, 10 % kotijoukkueen kyvystä valita ja käyttää kotistadionille parhaiten sopivaa henkilökuntaa, 30 % järjestelmän säännönmukaisuudesta ja 40 % kotijoukkuetta suosivasta tuomareiden ennakkoluulosta.

Kotiedun syyt: Empiiriset analyysit

Kuvio 1 on Albert Carronin, Todd M. Lougheadin ja Steven R. Brayn tarjoama kehys kotiedun systemaattiseen tarkasteluun. Lähtökohtana he ehdottivat, että kilpailun sijainti (koti vs. vieras) vaikuttaa eri tavoin neljään päätekijään – yleisön kannatuksen asteeseen (ja yleisön kannatuksen kautta mahdollisiin suotuisiin toimitsijapäätöksiin), matkustustarpeeseen, pelipaikan opittuun tuntemukseen ja joihinkin sääntöetuihin (esim, viimeisenä lyöminen baseballissa).

Kuvio 1 Kotiedun käsitteellinen viitekehys

Pelipaikkatekijät

Kuten monilla tieteellisen tutkimuksen osa-alueilla, kunkin pelipaikkatekijän nyansseja selvittäneiden tutkimusten tulokset ovat olleet joissakin tapauksissa johdonmukaisia, mutta toisten tekijöiden kohdalla ne ovat osoittaneet eriäviä tuloksia. Esimerkiksi tutkimukset, joissa on tutkittu sääntötekijän vaikutusta, ovat olleet johdonmukaisia; kotijoukkueella ei ole sääntöjen tuomaa etua.

Katsomoiden kannatuksen osalta tulokset ovat olleet ristiriitaisia. Liiallisen yksinkertaistamisen uhalla seuraavat yleistykset vaikuttavat järkeviltä:

• Yleisön absoluuttinen koko ei yleensä liity kotietuun.
• Yleisön tiheys on johdonmukaisesti positiivisessa yhteydessä kotietuun.
• Yleisön käyttäytymisen luonne (ts, buuaaminen vs. kotijoukkueen kannustaminen) ei vaikuta johdonmukaisesti kotietuun.
• Laboratoriotutkimukset ovat osoittaneet, että kotiyleisöllä on vaikutusta toimitsijapäätöksiin (ts. kotijoukkueet saavat edullisempia tuomioita). Kenttätutkimukset ja arkistotutkimukset eivät kuitenkaan ole tukeneet näitä tuloksia. Hyvin kontrolloiduissa tutkimuksissa ei ole näyttöä siitä, että yleisön tuki tuottaisi kotijoukkueelle suotuisampaa tuomaritoimintaa.

Vierasjoukkueen tarve matkustaa kilpailemaan on myös saanut paljon tutkimuksellista huomiota. Tulokset ovat jälleen ristiriitaisia. Liiallisen yksinkertaistamisen uhalla seuraavat yleistykset vaikuttavat järkeviltä:

• Kuljettu matka (esim. 120 mailin matka kilpailemaan verrattuna 100 mailin matkaan kilpailemaan) ei vaikuta vierasjoukkueen epäedullisuuteen (eikä tietenkään kotijoukkueen etuun).
• Kulkumatkan kesto ei vaikuta vierasjoukkueen epäedullisuuteen ammattilaiskoripallossa ja -baseballissa. Ammattilaisjääkiekossa vierasjoukkueet menestyvät huonommin vierasreissun ensimmäisissä peleissä.
• Aikavyöhykkeiden väliset matkat voivat olla vierasjoukkueiden haittojen lähde. Sanonta ”länteen matkustaminen on parasta” näyttääkin pitävän jonkin verran paikkansa. Ammattilaisjoukkueet, jotka matkustavat Pohjois-Amerikan läntisiltä alueilta itään, ovat suuremmassa epäedullisessa asemassa kuin joukkueet, jotka matkustavat idästä länteen.

Viimeinen pelipaikkatekijä kuviossa 1 esitetyssä viitekehyksessä on kotijoukkueen opittu tuttuus omaan pelipaikkaansa. Tähän luokkaan kuuluu useita tekijöitä, jotka voidaan luokitella joko vakaiksi tai epävakaiksi. Jälkimmäiset ovat kotijoukkueen ympäristön elementtejä, joita voidaan manipuloida omaksi eduksi. Esimerkiksi tiedotusvälineissä on kerrottu, että kotona kilpaileva baseball-ammattilaisjoukkue on tarjonnut ylimääräistä vettä pesäpalloväylille vähentääkseen vierasjoukkueen nopeusetua. Toisessa raportissa kerrottiin vierailevan ammattilaiskoripallovalmentajan olevan huolissaan siitä, että kotijoukkue saattaisi puhaltaa pallot liian täyteen helpottaakseen korkeampaa dribblausta, joka suosisi sen pistepörssin johtajan mieltymyksiä.

Vakaat elementit ovat kotijoukkueen pelipaikan omintakeisia piirteitä. Bostonin Fenway Parkin Green Monster olisi yksi esimerkki. Oletettavasti Bostonin ulkokenttäpelaajat, koska heillä on suuremmat mahdollisuudet harjoitella ja pelata kyseisessä ympäristössä, olisivat tottuneempia karomeihin. Toisena esimerkkinä ammattilaisjääkiekkojoukkueet, jotka kilpailevat kotonaan liigan keskiarvoa pienemmällä tai suuremmalla jääpinnalla, saattaisivat hyötyä suuremmasta tuttuudesta.

Seuraavat yleistykset siitä, millainen rooli tuttuudella voisi olla kotiedussa, vaikuttavat järkeviltä:

• Ammattilaisjalkapallojoukkueilla, joilla on liigan keskiarvoa isompi tai pienempi pelipinta, on suurempi kotietu.
• Professionaalisilla baseballjoukkueilla, joilla on tekonurmi, on suurempi kotietu kuin niillä joukkueilla, joilla ei ole tekonurmea.
• Professionaaliset baseball-, koripallo- ja jääkiekkojoukkueet, jotka muuttavat uuteen pelipaikkaan (ja menettävät siten tilapäisesti ylivertaisen tietämyksensä omasta pelipaikastaan), kokevat kotiedun vähenevän. Tätä tulosta hillitsee joukkueen laatu. Joukkueet, joilla on ylivoimainen kotietu ennen siirtoa (yli 50 prosentin kotietu), kokevat tilapäisen merkittävän vähenemisen. Sitä vastoin joukkueilla, joilla on huonompi kotietu ennen siirtoa (kotietu alle 50 %), kotietu paranee tilapäisesti merkitsevästi.

Kuten kuvio 1 havainnollistaa, pelipaikkatekijöiden ajatellaan vaikuttavan erilaisiin kriittisiin psykologisiin tiloihin kotijoukkueen ja vierasjoukkueen urheilijoiden ja valmentajien välillä.

Kriittiset psykologiset ja fysiologiset tilat

Suhteellisen johdonmukaista näyttöä on saatu tukemaan johtopäätöstä, jonka mukaan valmentajien ja urheilijoiden psykologiset olotilaolosuhteet ovat paremmat pelattaessa kotona. Kohtuullisilta vaikuttavia yleistyksiä ovat seuraavat:

• Kummallakin urheilijalla ja valmentajalla on suurempi henkilökohtainen itseluottamus ja luottamus joukkueeseensa ennen kilpailuja kotikentällä.
• Aurheilijan tunne- ja mielialatilat ovat paremmat kotona. Esimerkiksi kognitiivinen ja somaattinen ahdistus, masennus, jännitys, viha ja hämmennys ovat vähäisempiä ennen kotikilpailua.
• Urheilijat tuntevat itsensä haavoittuvaisemmiksi muualla kuin kotonaan järjestettävissä kilpailuissa, koska he tietävät joutuvansa kohtaamaan vieraskannattajien härnäämisen (tavallista koripallossa).

Kriittiset käyttäytymistilat

Kuten kuvio 1 havainnollistaa, koti- ja vieraskilpailuilla uskotaan olevan myös erilainen vaikutus koti- ja vierasurheilijoiden ja valmentajien käyttäytymiseen. Kotiedun selittämiseksi on käytetty reviirituntoa, jolla tarkoitetaan sitä, että eläin miehittää ja puolustaa maantieteellistä aluetta, jolla se ruokailee, pesii ja parittelee. Urheilijoilla on korkeammat testosteronitasot ennen kotikilpailuja. Heidän ajatellaan kilpailevan aggressiivisemmin, ponnistelevan enemmän ja sinnittelevän pidempään.

Tutkimukset, joissa on vertailtu urheilijoiden ja valmentajien käyttäytymistä kotona ja vieraissa, edistävät seuraavia yleistyksiä:

• Strategian ja taktiikan näkökulmasta valmentajat omaksuvat puolustavampia taktiikoita vieraspeleissä ja aggressiivisempia strategioita kotipeleissä.
• Koti- ja vierasjoukkueet eivät eroa toisistaan puolustuskäyttäytymisessä, kuten virheissä, koripallossa blokatuissa laukauksissa tai pesäpallossa tuplapeleissä, mutta kotijoukkueet osoittavat aggressiivisempaa hyökkäyskäyttäytymistä, kuten laukauksia jääkiekossa ja koripallossa.
• Koti- ja vierasjoukkueet eivät eroa toisistaan aggressiivisten rangaistusten, kuten rangaistusten, joiden kriittisenä komponenttina on loukkaamistarkoitus, määrässä.
• Tutkimuksissa on havaittu trendejä, joiden mukaan vierasjoukkueet näyttäisivät saavan rangaistuksia useammin ja kotijoukkueet pääsevät helpommalla. Lisäksi tähtipelaajat näyttävät pääsevän kotonaan helpommalla.

Johtopäätökset

Kotiedoksi kutsuttu ryhmäterritoriaalisuuden aspekti on epäilemättä ollut yksi eniten tutkituista ilmiöistä urheilukontekstissa niin valmentajien, urheilijoiden, tutkijoiden, hallintoviranomaisten kuin konsulttienkin toimesta. Yleisesti ottaen kotiedulla näyttää olevan jonkinlainen johdonmukaisuus esiintyvyydessä kaikissa urheilulajeissa. Olisi tosin reilua sanoa, että vaikka kotiedusta nautitaan kaikissa urheilulajeissa, siitä eivät välttämättä nauti kaikki joukkueet kyseisissä urheilulajeissa. Tietyt tekijät, kuten joukkueen laatu, lieventävät kotiedun vaikutuksia. Lisäksi on todennäköisesti perusteltua olettaa, että jatkossa kotietuun liittyvissä kysymyksissä ei pyritä selvittämään, onko tällainen ilmiö olemassa; kuten tässä kirjoituksessa esitetään, kotijoukkueen ylivoimaisen voittoprosentin osoittavat todisteet ylittävät sattuman. Epäselvyyksiä pitäisi rauhoittaa se, että kotietu on myös dokumentoitu hyvin viimeisten 100 vuoden aikana. Tulevaisuudessa kotiedun tutkimisessa olisi keskityttävä ensisijaisesti siihen, miksi tämä ilmiö jatkuu.

Tässä kirjoituksessa esitetty käsitteellinen kehys on tarkoitettu hyödylliseksi oppaaksi jatkotutkimuksia varten. Ei kuitenkaan voida väittää, että se kiteyttää kaiken ja kaikki kotietuun liittyvät tekijät. Se tarjoaa kuitenkin yksinkertaisen kuvauksen siitä, että kyseessä on oletettavasti dynaaminen konstruktio (siinä mielessä, että se vaihtelee), joka riippuu monista eri muuttujista ja tekijöistä, jotka ovat ominaisia kullekin urheilulajille ja kullekin joukkueelle.

Katso myös:

• Urheilupsykologia
• Team Building